Onko menneisyydessäsi sellaista miestä/suhdetta, jota säännöllisesti haikeana muistelet?

onkin toisaalla ja ok. Silti tälläkin hetkellä odottelen viestiä... menneisyyden rakastetulta.

kumpikin vai odotteletta (sori en voinut olla kommentoimatta). Mutta joo nii odottelen minäkin :)

Sen verran viestiteltiin että tiedämme sen menneisyyden olleen SUURTA rakkautta joka ei ole koskaan kuollut täysin. Hän on muistanut minut jokaisena päivänä, seurannut elämääni kauempaa ja säiyttänyt muistoja meistä näkyvillä tähän päivään saakka.

Olen todella katkera kaikesta menetetystä - yhteisistä lapsista, elämästä ja mielettömästä intohimosta vaikka elämäni onkin ollut hyvää ja onnellista hänen jälkeensä. Nyt en enää voi enkä halua vaihtaa ihanaa perhettäni mihinkään. Silti joskus pyörii ajatuksissa.

Ainahan sitä jossittelee, mutta varmasti sen haaveilun kohteenkin kanssa elämä olisi asettunut arkisiin kuvioihin. Mutta se on totta, että elämässä katuu yleensä enemmän asioita, joita ei tehnyt kuin asioita, joita teki.



Ensirakkauteni oli naimisissa oleva mies. Luulin aluksi tunteiden olevan yksipuolisia, mutta näin ei valitettavasti ollut. En koskaan haaveillut yhteiselämästä miehen kanssa ja se oli oikeastaan turvallista: kun ei ole yhteistä tulevaisuutta, voi ajatella, että näin voidaan jatkaa ikuisesti. En pystynyt ajattelemaan hetkeä pidemmälle. En haaveile hänestä, mutta mietin joskus, mitä sanoisin hänelle nyt. Mistä syyttäisin. Hän teki väärin mua kohtaan, mutta ilman häntä en olisi sama ihminen kuin nyt. Opin ainakin, mitä rakkaus _ei_ ole.



Toinen, jota muistelen usein, oli nuori mies, johon ihastuin 17-vuotiaana. Olimme tosi läheisiä ystäviä muutaman vuoden - fyysistä läheisyyttä meillä ei ollut, mikä teki suhteesta kauniimman. Luulen, että hänkin oli ihastunut muhun, mutta koska seurustelin tuolloin, kumpikaan ei sanonut mitään suoraan. Mutta juuri se, että puhuimme kaikesta muusta kuin tunteistamme toisiamme kohtaan, sai epäilemään: se, mistä ei puhuttu, oli vahvimmin läsnä. Hän sai mut tuntemaan itseni arvokkaaksi, fiksuksi, ihastuttavaksi. Ymmärsimme toisiamme puolesta sanasta.



Kun muutin tulevan aviomieheni kanssa yksiin, katkaisin kohteliaasti yhteydenpidon tuohon mieheen. Selitin itselleni, että suojelen meitä kaikkia kolmea juoruilta (miehet eivät olleet suomalaisia), vaikka ehkä eniten suojelin itseäni kiusaukselta. Olen nähnyt miestä joskus sattumalta ja vaihtanut kuulumisia. Jälleennäkemiset ovat aina olleet yhtä iloisia. Tuntuu kuin vuosia ei olisi välissämme.



Aina kun ajattelen häntä, sydämessä alkaa kuplia ilo. Tulee hyvä ja rauhallinen olo. Olen onnellinen, että olen saanut kokea jotain niin kaunista.

No joo, tavallaan on, ja tavallaan ei.



Oli mies jonka jätin 10v sitten koska rakastin häntä niin paljon että halusin päästää hänet vapaaksi enkä halunnut sitoa häntä. Hän oli liian nuori siihen, ja hänen elämänsä oli vahvasti hänen kotikaupungissaan, minun elämä taas minun kotikaupungissa ja välissä monta sataa km.



Muistelen edelleen ihanaa aikaa yhdessämme, mutta tiedän että ei meistä olisi koskaan tullut onnellisia yhdessä. Ei edes nyt kun olen taas vapaa ja vaikka hän haluaisi palata kanssani yhteen, en siltikään. Mutta muistot ovat ihanat ja kauniita lapsia olisi varmaan tullut ;-)



En ole koskaan jäänyt elämässäni jossittelemaan asioita, eli suhteet on käyty läpi ns. loppuun saakka, eli mitään ei ole sillai jäänyt roikkumaan tai vaivaamaan.

Hän oli lääkäri, hillittömän komea ja hyvä sängyssä, mutta hieman ikävystyttävä. Tapailimme vain muutaman kuukauden.



Ajattelin häntä satunnaisesti vuosia, sillä tavalla kevyen spekuloivasti. Millaista olisi ollut, olisinko jaksanut tylsyyden niiden hyvien ominaisuuksien takia.



Vasta pari vuotta häideni jälkeen huomasin, että vaikka muistan tyypin yhä hyvin, minkäänlaista kaipuuta tai pohdinnan tarvetta ei enää ole :)

kiihkeä suhde vuosien ajan, mutta koska hän oli varattu jutusta ei tullut mitään. Ja hänellä oli varmasti muitakin säätöjä, mutta oikeaa rakkautta välilämme todella oli ja seksi kuumaa ja hellää pitkän kaavan mukaan.

Oi kyllä!



Hän oli niin ihana, vei jalat alta ja yöunet... olisin tehnyt hänen vuokseen mitä vaan.



Valitettavasti se ei ollut molemminpuoleista, seksi kyllä kelpasi. Siksi jätin, vaikka sydän vuosi verta.



Ja nyt... mulla on takana yli kymmenvuotinen liitto ihan mukavan miehen kanssa, pari lasta... Ja vaikka väliin kaipaan tätä nuoruuden hurjaa rakkautta, niin tiedän ettei ikinä olisi tullut "meitä".



Varmaan on elämäänsä ihan tyytyväinen, naisystäviä on aina riittänyt, mutta avioon ei ole ehtinyt. Mikä sinällään on hyvittavaa, koska mulle se hurskasteli, ettei IKINÄ harrastaisi seksiä kenenkään kanssa, jos se ei myös johtaisi avioon... HAH HAH.

Tapasimme työkuvioissa. Yksi ilta, juttelua, katseita, koskettelua, suutelua... Mies olis halunnu enemmänkin, mut mulla ei riittäny rohkeus. (molemmat naimisissa ja lapsiakin on) Seuraavana päivänä vielä juteltiin. Tämän jälkeen nyt siis lähes vuosi viesteilyä ja satunnaisia puheluita. Ja niin kuumaa! Ei meistä mitään koskaan tuu, mut kiva on haaveilla jos joskus vielä kohdataan...

Tapasin 16-vuotiaana itseäni reilusti vanhemman miehen. Pari vuotta seurustelimme, tuntui että olimme sielunkumppaneita monellakin tapaa. Jo silloin mietin, miten olen voinut joskus elää ilman häntä ja miten voin joskus vielä elää ilman häntä. Tiesin aina, ettei meistä voi mitään tulla, ikäeroa oli niin paljon.



Ero tuli minun aloitteestani. Vaikeaa oli. Nyt olemme molemmat tahoillamme naimisissa ja on lapsia, silti tiedän, että molemmat kaipaavat toisinaan toisiaan. Luulen, että hän rakastaa minun vieläkin, ainakin viesteistä päätellen joita saan ehkä kerran vuodessa.



Tästä kaikesta on siis jo miltei 20 vuotta, silti tuo mies käy mielessäni aika useinkin.

Tosi ikävää, että jouduitte välillä eroon toisistanne. Vielä ikävempää, että olette joutuneet rikkomaan parisuhteenne. Mutta, että saitte lopulta toisenne! Teidän on vain oikeasti tarkoitettu toisillenne. Toivottavasti elätte onnellisina loppuelämänne=)