Miksi raskautta aina salaillaan?

mutta mielestäni se, että pitää muille esittää, että minulla ei ole koskaan ollut keskenmenoa, (vaikka niitä olisi ollutkin) on jotenkin omahyväistä, mutta tämä on minun mielipiteeni. Minulla on siihen oikeus ihan niin kuin teillä omiinne. Ja se kertooko, on tietenkin oma valinta ja asia, mutta mielestäni se, että keskenmeno on tabu on haitallista.

odotin kolmatta lasta viikolla 21. Minkään ei siis pitänyt mennä pieleen, mutta silti vauva kuoli kohtuun. Niin kävi myös seuraavassa raskaudessa. Olin jo kertonut mm. töissä jääväni äitiyslomalle. Oli todella raskasta palata keskenmenon jälkeen töihin ja kertoa asiasta.

Todellakin toivoin, ettei kukaan olisi tiennyt.



Koska tahansa voi sattua pahoja asioita, eikä niiltä ole kukaan suojassa.

Toivon, että sinulla menee kaikki hyvin.

oli ainakin se syy, että yritettiin vauvaa aika kauan. En siitäkään kertonut kellekään, koska en halunnut paineita "joko on tärpännyt" -kyselyistä. Ajattelin, että jos raskaus meneekin kesken, haluan jatkaa matalan profiilin yrittämistä.



Mulla oli yhtenä motiivina myös "kosto" äidilleni, joka jatkuvasti puhui meille lasten hankkimisesta aika epähienotunteiseen sävyyn. Onneksi veljeni teki siitä lopun jossain vaiheessa. Siis olen äitini kanssa tosi hyvissä väleissä, mutta tuo asia ärsytti suuresti!



Muutamalle ihmiselle kerroin alkuvaiheessa kyllä. Mua ei kummastuta, jos joku kertoo ihan alkuvaiheessa, iloinen asiahan se on. Tässä kuitenkin omat syyni odottamiseen.

sinulla oli surullinen tarina. Jos sallit, niin voinko vielä kysyä, että miten tilanteen olisi tehnyt helpommaksi se, jos kukaan ei olisi tiennyt? Miksi salattu suru olisi ollut helpompi?

Ekassa raskaudessa toitotin koko maailmalle oleveni raskaana kunnes sain keskenmenon..siinä olikin sitten kiva selitellä surun murtamana niille ihmisille ketkä iloisena soittelivat kuinka voit,onko raskaus sujunut hyvin ym...ei ollut helppoa..seuraavassa rskaudessa en kertonut kuin miehelleni (luonnollisesti) ja sekin meni kesken.Kolmannessa raskaudessa kerrottiin vasta ekan ultran jölkeen kun kaikki oli hyvin ja luojan kiitos sain sen lapsen

...pienessä piirissä, ei jutut leviä. Taitaa laulaa Jenni V.



Mutta ihmisiä on niin monenlaisia ja toiset haluaa surra rauhassa, toiset taas kuuluttaa kaikki asiansa ympäri kyliä. Olkaamme vaan jokainen omanlaisiamme.

en kyllä jaksa kirjoittaa uudestan :) t.23

viikolla 12, enkä ollut vielä kertonut töissä. Monille muille olin kyllä kertonut. Mutta vaikka kukaan töissä ei siis tiennytkään, niin kerroin muutama päivä myöhemmin, että olin juuri saanut keskenmenon. Avoimuus on hyvä asia ja oikeasti auttaa. Silloin ei kukaan ihmetellyt, miksi olin surullinen jne. Mun mielestä on paljon parempi kertoa keskenmenosta kuin itkeä yksin salaista suruaan. Keskenmenon tabu-luonteesta pitäisi jo vihdoin päästä eroon.

viikolla 12, enkä ollut vielä kertonut töissä. Monille muille olin kyllä kertonut. Mutta vaikka kukaan töissä ei siis tiennytkään, niin kerroin muutama päivä myöhemmin, että olin juuri saanut keskenmenon. Avoimuus on hyvä asia ja oikeasti auttaa. Silloin ei kukaan ihmetellyt, miksi olin surullinen jne. Mun mielestä on paljon parempi kertoa keskenmenosta kuin itkeä yksin salaista suruaan. Keskenmenon tabu-luonteesta pitäisi jo vihdoin päästä eroon.

mutta ei todellakaan kiinnosta alkaa lohdutella appivanhempia tai muita lähisukulaisia oman keskenmenon jälkeen. Tai sitten kuunnella muiden tuttavien säälittelyjä. Kyllä minulle tämä on ihan minun ja mieheni välinen asia. Mutta kukin taplaa tietysti tyylillään.

Esim. miehen sisko ei ole koskaan kertonut ennen kuin vähintään 12 viikkoa on täynnä (toisessa 15) läheisilleen, vaikka raskaudet ovat alkaneet helposti eikä mitään riskejä ole ollut, ei keskenmenoja tai tuulimunia. Luonteeltaan hän on sellainen, että mitään epäonnistumisia tai negatiivisia asioita ei heidän elämässään ole. Hän ei niistä kerro eikä halua puhua. Vain positiiviset asiat jaetaan.



Minä olen avoin niin hyvässä kuin pahassa. Takana on keskenmeno, joka sattui niin aikaisilla viikoilla (rv7), että en ollut ehtinyt kertoa vielä kenellekään. On musertavaa olla sen surun kanssa yksin. Jatkaa niin kuin mitään ei olisi sattunut. Yritin kertoa, mitä meille oli tapahtunut jälkikäteen, mutta eihän kukaan osaa ottaa osaa suruun, kun ei ole ollut ensin sitä onneakaan jakamassa. Yksi elämäni kipein keskustelu käytiin anoppilan pöydässä anopin ja miehen siskon kanssa. Kerroin, että keskenmeno otti niin koville, että minun on käytävä nyt psykologilla. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ei keskenmenosta, ei jaksamisesta, ei mistään. Katselivat vain seiniä. Siinä sitten istuttiin kiusallisessa hiljaisuudessa 5 minuuttia, kunnes kahvi oli tippunut ja anoppi pääsi sen varjolla puhumaan muusta.



Seuraavasta raskaudestani kerroin välittömästi plussauksen jälkeen ihan sen takia, että sain luvan puhua samalla peloistani, ja muut ymmärsivät sen. Ehkä miehen sisko ei tajunnut, kun on tottunut, että kaikki tuollainen pidetään itsellä, mutta esim. omat vanhempani jännäsivät ihan toisella tavalla mukana ja ymmärsivät, että plussa ei johda välttämättä suoraan elävään vauvaan. Kavereille kerroin sitten ekan ultran jälkeen rv 13 kieppeillä.



Tämä on niin ihmisen luonteesta kiinni. Osa haluaa pitää niin hyviä kuin pahojakin juttuja vain itsellään, osa sitten julistaa kaiken koko maailmalle ja väliin mahtuu aikamoista variaatiota näistä kahdesta. Surullisinta on kuitenkin se, jos keskenmenosta ei uskalla kertoa tai puhua, kun kokee sen epäonnistumiseksi. Ei syöpään sairastuminenkaan ole oma epäonnistuminen, sama juttu siis keskenmenonkin kanssa. Emme itse pysty vaikuttamaan siihen, tuleeko se keskenmeno vai ei yhtään sen enempää kuin siihen syöpäänkään (paitsi muutamissa poikkeustapauksissa molempien kohdalla).

En muutenkaan kerro omista asioistani kaikille, miksi siis raskaudesta pitäisi kertoa?



Ei keskenmeno ole minusta mikään tabu, kaikkihan sen tietävät että alkuraskaudessa se on todella yleistä ja siksi pitävät tiedon raskaudesta ihan vain itsellään. Itse teen näin suojellakseni itseäni kysymyksiltä.



Läheiseni tietävät raskaudesta, mutta töissä ei tiedetä, nyt siis menossa 11. raskausviikko. Työkaverini eivät tiedä minusta muutenkaan kovin paljoa, miksi siis tästä asiasta kertoisin?



Jos joku töissä kysyy niin kerron toki totuuden, mutta muuten saavat tietää sitten kun raskaus alkaa näkyä. Olen voinut erinomaisesti koko alkuraskauden, enkä ymmärrä miksi pitäisi yhtäkkiä ottaa kahvipöytäkeskusteluun minun henkilökohtaiset asiani.

kirjoitit totta ihmisten perusluonteista. Ja saahan kukin olla omanlaisensa, mutta mun mielestä olisi kaikille parempi, jos avoimuus näissäkin asioissa lisääntyisi. Etenkin sellaiset ihmiset rasittavat, jotka paasaavat kaikesta onnistuneesta elämässään, mutta kaikki negatiivinen vedetään maton alle. On varmaan rankkaa kyllä heille itselleenkin.

Mä olen toisessa raskaudessani menossa viikolla 18. Eka raskaus meni hienosti ja uskon tämänkin menevän. En silti ole kertonut raskaudesta kuin parille läheiselle ystävälle ja pomolle mieheni lisäksi. Ei kyse ole keskenmenon pelosta tai muustakaan vastaavasta. Tämä nyt vain on yksityisasia ja selviää aikanaan jokaiselle kiinnostuneelle. Mieheni on samoilla linjoilla.

sulla oli ihan hyvät perustelut. Mua ihmetyttää se, kun useimmilla syynä kuitenkin on se, ettei voi kertoa ennen kuin pahin keskenmenoriski on ohitettu ja pointti on juuri se, että välttää keskenmenon paljastumisen. Itse tein näin yli 90-vuotiaalle mummolleni kerrottaessa, että viivytin riskirajan yli, kun olisi vanhalle ihmiselle voinut suru olla rankka, mutta kaikille muille kerroin nopeasti ja keskenmenon paljastuminen ei olisi ollut mikään ongelma.

Mä en tajua näitä, jotka täällä olettavat, että keskenmenosta ei kerrota, koska sitä pidetään epäonnistumisena. Aika outo näkemys. Kertoo enemmän teistä olettajista itsestänne kuin meistä, jotka emme halua raskaudestamme heti alussa kuuluttaa koko maailmalle.



Kysymys on SURUN käsittelystä, ei mistään kulissielämästä. Voiko se olla noin vaikeaa käsittää? Enkä ole keskenmenosta aiheutuneen suruni kanssa yksin, vaan jaan sen mieheni kanssa. Mutta se on minulle myös yksityinen asia, jota en halua retostella kaikille vastaantulijoille.

Ihan vain siksi että jos keskenmeno olisi tullut, olisi ollut "tosi ihanaa" kertoa sitten kaikille että tuli keskenmeno.



Esikoisen kohdalla kerroin vasta toisen ultran jälkeen (olikohan viikolla 22) ihmisille raskaudesta. Sen verran fiksusti myös tein että kerroin LA:ksi kuukauden myöhemmäksi kuin se oli. Näin säilyin myös "no etkä sä vieläkään ole jakaantunut?" kysymyksiltä.



Vihaan kaikkea hössötystä ja häsellystä muutenkin. Miehen sukulaiset eivät esim. tiedä vieläkään että milloin minulla on syntymäpäivät, ihan vain siksi että välttyisin turhalta "hehkutukselta" ja muulta schaibalta. Tai sanotaanko näin että inhoan kaikkea hösellystä jos se liittyy vahvasti minuun.

Oli äärimmäisen vaivaannuttavaa kuunnella miehen sukulaisten (ja omalla tavallaan omienikin) hihkumista kun kerroimme raskaudesta. Turhaa hössötystä. Jos minä olisin saanut päättää, olisi kaikki saanut tietää vasta kun olin lähdössä laitokselle. ;)

viikolla 7 vanhemmilleni. Ihan siksi, että äiti sai minut kiinni oksentamasta ja hän halusi kertoa isällenikin. Pari viikkoa myöhemmin kerroin myös siskoilleni.



Muille kerrottiin vasta joskus nt-ultran jälkeen. Nyt olen viikolla 20 eikä vieläkään läheskään "kaikki" tiedä, en siis ole mitenkään julkistanut asiaa. Odottelen rakenneultraa, ja jos siellä on kaikki ok niin varmaan uskallan kertoa avoimemmin.



Mä en kertonut avoimesti siksi, että mietin alussa abortin ja lapsen pitämisen välillä aika kauan. Sen jälkeen en edes uskonut, että mahassa on mitään vauvaa, joten odottelin tuota ensimmäistä ultraa. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja siellä kaikki leviää saman tien. Olen vielä nuori ja tiedän, että varmasti jutut liikkuisivat. Jos tuliskin keskenmeno niin siinä oliskin kiva sitten selitellä että joo, ei mulla mitään vauvaa olekaan...

ennen kuin raskaus alkaa päältä näkyä. Minä olen sellainen että haluan surra suruni yksin ja rauhassa, joten siltä varalta että tulisi vaikka keskenmeno niin en kerro koko raskaudesta mitään muille paitsi omalle miehelle tietysti. Jos keskenmeno tulii surisin suruni yksin, ilman ahdistavaa toisten säälittelyä ja lohdutusta, joka minulla vaan vaikeuttaa asiaa.

ja mulla on ollut 3 keskenmenoa eli tilanne on varmasti tutumpi kuin useimmille teistä. Mua ei haittaa vastata kyselijöille, että se meni kesken. Ei tarvitse esittää täydellistä.

Sinähän se expertti olet tässä asiassa.

viikolla 7 vanhemmilleni. Ihan siksi, että äiti sai minut kiinni oksentamasta ja hän halusi kertoa isällenikin. Pari viikkoa myöhemmin kerroin myös siskoilleni.

Muille kerrottiin vasta joskus nt-ultran jälkeen. Nyt olen viikolla 20 eikä vieläkään läheskään "kaikki" tiedä, en siis ole mitenkään julkistanut asiaa. Odottelen rakenneultraa, ja jos siellä on kaikki ok niin varmaan uskallan kertoa avoimemmin.

Mä en kertonut avoimesti siksi, että mietin alussa abortin ja lapsen pitämisen välillä aika kauan. Sen jälkeen en edes uskonut, että mahassa on mitään vauvaa, joten odottelin tuota ensimmäistä ultraa. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja siellä kaikki leviää saman tien. Olen vielä nuori ja tiedän, että varmasti jutut liikkuisivat. Jos tuliskin keskenmeno niin siinä oliskin kiva sitten selitellä että joo, ei mulla mitään vauvaa olekaan...

olen kai sen verran taikauskoinen, etten uskaltanut kertoa ennen kuin tiedän, että vauva on hengissä ja todennäköisesti terve. Sen takia jännään vielä tuota rakenneultraakin.