Luitteko Hesarin perhehelvettikuvausta?

Entisenä nokialaisena en voi muuta kuin huokaista. Työtahti ja kilpailu on ihan järjetöntä ja siinä pärjäävät (aivan huipulla) vain tämäntyyppiset ihmiset. Tiimi saattaa olla niin monella aikavyöhykkeellä, että teet ensin normipäivän 8-17, jonka jälkeen nouset illalla/yöllä puhelinpalaveeraamaan rapakon taakse. Eräs tiimiläisemme nousi Jenkeissä säännöllisiin tiimipalavereihin klo 03 yöllä. Kuiskaili, ettei perhe heräisi. Tasapuolisuuden nimissä myös naiset voivat vetää tätä tahtia, vaikka kotona olisi pienet lapset. Tunnen perheen, jossa on taapero ja äiti matkustaa noin kaksi viikkoa kuukaudesta. Mies sitten ne kaksi muuta. Lapset kiertävät hoidossa kavereilla ja sukulaisilla. Lasten oirehtimisen näkee ulkopuolisenakin.



Joskus taannoinhan joku nokialainen johtajamies veti itsensä kiikkuun työuupumuksen jäljiltä - tietysti sankarillisempi teko kuin murhata koko perhe.



Minulla nousi karvat pystyyn, kun luin hesarin juttua. Ei varmasti ollut sama mies, mutta muistutti kovasti erästä Nokia-johtajaa, jota seurasin aika läheltä. Kuuntelin, kun jutteli pienen poikansa kanssa puhelimessa työhuoneen ovi auki avokonttoriin. Poika oli kai vahingossa rikkonut kameran, ja mies otti tehtäväkseen häntä tästä oikoa: "Voi vittu, saatanan idiootti!". Tuli selväksi noin 15 ulkopuoliselle henkilöllekin. Melkoista ylireagointia, varsinkin kun äijän talous tuskin yhteen kameraan kaatui. Mies oli muutenkin sitä sorttia, että ihmetteli kovasti, mitä tapahtui, kun omalta osastolta irtisanoutui yhtä aikaa 5-10 osaajaa. Tiedotti vain osastolle, että kaikki olivat lähteneet "henkilökohtaisista syistä".



Ehdin päästä pois Nokialta ennen kuin pääsin näkemään, miten tilanne kärjistyi. Nykyisin mies ei kuitenkaan enää Nokialla vaikuta.

menipä kylmät väreet kun juttua luin. Ja on pakko olla taas kiitollinen omasta ihanasta tasapainoisesta perheestä, yh ja 3 lasta, maassa rauha, hymy herkässä. Rikkauksia ei ole mutta rakkautta perheessä sitäkin enemmän.

Toivottavasti tarinan Katalla ja lapsilla on kaikki hyvin nyt.

Täällä sanotaan usein että persoonallisuushäiriöistä (narsistista sellaista) ei pystytä parantamaan.

Kuuntelin yhtenä päivänä kun vankilapsykiatri Hannu Lauerma kertoi, että tällaisilla persoonallisuuksilla masennus ilmenee usein aggressiivisuutena, lyhytpinnaisuutena yms. epätyypillisinä oireina verrattuna perinteisiin masennusoireisiin.

Hän oli sitä mieltä että tällaisten persoonallisuuksien masennusta oisi tärkeää päästä hoitamaan, koska se saattaisi estää aggressiivisia tekoja.

Kirjoitinkin jo erään läheisen ihmisen kokemuksista pers.häiriöön liittyen. Tietysti tällaisenkin ihmisen masennusta kannattaa hoitaa mahdollisimman hyvin. Suojeleehan se ympäristöä ja inhimilliseltä kannalta katsottuna on tottakai tärkeää tehdä pers.häiriöisen ihmisen elämästä niin mielekästä kuin siitä on mahdollista tehdä. Useinhan taustalla on rankkoja lapsuuskokemuksia tms. enkä ajattele, että pers.häiriö olisi sinänsä syy "rangaista" jotenkin. Mutta käsittääkseni sitä häiriötä ei ikinä voi poistaa, vaikka elämää voi helpottaa.

Mutta se loputon ymmärtäminen on asia erikseen. Kyseessä kun ei ole ihminen, joka yhtäkkiä olisi pimahtanut esim. työtaakan alla, vaan hän ei ole ikinä kehittynyt terveeksi aikuiseksi. Usein ei siis pysty kokemaan tarvitsevansa apua. Häiriöistä tarvittaisiin paljon lisää tietoa. Karmaisevaa oli esimerkiksi se, kun pers.häiriöistä äitiä yritettiin auttaa sossun puolesta kaikin tavoin ja äiti vei "asiantuntijoita" kuin litran mittaa. Kun lapsi oli mielisairaalassa ja psyyken lääkityksellä eikä mitään vikaa sairaalaolosuhteissa ikinä löytynyt, lapsi oli "sairas" vain kotonaan, alkoi VIIMEIN rattaat raksuttaa ja mietittiin, KUKA siinä kuviossa oli sairas ihminen. Lapsi pääsi pois äidiltään eikä tosiaan tarvinnut sittemmin mitään lääkityksiä. Pers.häiriöinen voi ulospäin vaikuttaa ihan tavalliselta, jopa oikein mukavalta ihmiseltä. Enkä itse voi heitä kadehtia, on kamalaa varmasti elää niin, ettei ikinä asiat voi olla hyvin, mutta kaameaa tuhoa he voivat ympäristölleen silti aiheuttaa. Siksi esimerkiksi lastensuojelun pitäisi tunnistaa tapaukset.