Kielletty aihe: kun äiti ja lapsi eivät tulekaan juttuun

tai sitten oot jo lukenut sen kuvauksen lehdestä.



Sä voisit käyttää psykologipalveluja, koska sellaisia on olemassa helpottamaan tuollaista tilannetta. Sellaisia, millä harjoitellaan empatiaa ja toiseen tutustumista ja bondaamista. EHkä se ei ole vielä myöhäistä.



(Terveisin toisen erityislapsen äiti)

jonka äiti ei koskaan tuntenut yhteyttä minuun, toisin kuin kahteen sisarukseeni. Ilmeisesti minäkään en häneen, vaikka voisin kyllä vannoa että pienenä rakastin äitiäni pyyteettömästi ja olisin tehnyt mitä vain saadakseen hänen hyväksyntäntänsä. Sitä ei vain jostain syystä herunut. Olin temperamentiltani ja luonteeltani erilainen kuin sisarukseni. Äiti näki minussa kaikenlaista vikaa ja raahasi psykiatrille ja lastenlääkärille pienestä pitäen. Mitään oikeaa vikaa ei löytynyt. Muistan että pienenä koin enemmän lämpöä ja hyväksyntää muilta aikuisilta kuin äidiltäni, ja kun yritin rakentaa heihin tiiviimmän suhteen (esim hoitotätiin tai viulunsoiton opettajaan) äitini hermostui siitä, ja vaihtoi hoitopaikkaa tai pakotti minut lopettamaan soittamisen. Tuntui aika lailla siltä että kun hän ei rakastanut minua, ei kukaan muukaan saanut välittää.



Eipä silti, minäkin nykyään lähinnä inhoan äitiäni ja olen tekemisissä vain kohteliaisuussyistä.



Parikymppisenä asiasta tuli minulle isompi kriisi, kun tajusin etten koskaan, en ikinä ikinä ikinä, saisi kokea pyyteetöntä äidinrakkautta ja samanlaista suhdetta kuin äidilläni ja sisaruksillani on.



En osaa sanoa mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mutta nyt kun olen itse äiti kahdelle lapselle, joita rakastan kumpaakin aivan älyttömästi, en voi ymmärtää mikä on pielessä sellaisen äidin päässä joka ei rakasta ja hyväksy omaa lastaan.



Hanki itsellesi hoitoa, keskusteluapua, mitä tahansa. Vaikka sinulla ei olisi äidillisiä tunteita lastasi kohtaan, sinun velvollisuutesi on yrittää korjata tilanne.

jos ei kykene omaa lastaan rakastamaan pyyteettömästi juuri sellaisena kuin hän on. Lapsi nimittäin alun alkaen kiintyy vanhempaansa ehdoitta jos siihen annetaan tilaisuus.

Säälittää lapsiparka...

Ettei kaikkea voi laittaa lapsen syyksi: SINÄ et ole osannut, Sinä et kykene ymmärtämään lastasi ja SINULLA on se vamma ettei lapsi ole läheinen SINULLE.



Narsisti?

Vanhempani eivät todellakaan pitäneet minusta ja osoittivat sen selvästi. En mielestäni ole erikoinen harvinaisuus Suomessa.

poikani Kevin kirjaa. Se että sitä tässäkin nyt taas suositellaan kertoo siitä että kirjailija teki ison virheen. Huoh. Se kirja on lapsiin erittäin vihamielisesti suhtautuvan velan kirja, jonka tavikset lukee kuvauksena siitä miten lapsi voi olla piru jo syntyessään ja vähän fiksummat lukee kuvauksena alusta asti ambivalentin äidin mahdollisesta syyllisyydestä lapsensa ongelmiin. En tiedä kummassa tarkoituksessa kirjaa ap:lle tässä suositeltiin, mutta epäilen että edellisessä, ja voi vaan kuvitella mitä tuo lapseni on piru jo syntyessään -idea tuottaa kun sitä ruvetaan tällaisessa tapauksessa soveltamaan.

Siksikö, että ovat niin itsekkäitä, etteivät halua lapselle parempaa elämää???

En osaa auttaa, mutta mielestäni teidän pitäisi hakea apua tai nimenomaan sinun pitäisi hakea apua noihin tunteisiisi, koska ne ovat vahingollisia lapsellesi. Jos oma vanhempi ei rakasta ja hyväksy, niin tuollainen vaikuttaa koko lapsen tunne-elämän kehittymiseen ja määrittelee elämää vielä aikuisenakin. Vastuullasi on niin iso asia, että et vain voi käpertyä noihin tunteisiin ja ajatella että niistä ei kannata puhua, niistä täytyy puhua, mutta jollekkin joka ymmärtää miten tuosta pääsee eteenpäin.

jonka äiti ei koskaan tuntenut yhteyttä minuun, toisin kuin kahteen sisarukseeni. Ilmeisesti minäkään en häneen, vaikka voisin kyllä vannoa että pienenä rakastin äitiäni pyyteettömästi ja olisin tehnyt mitä vain saadakseen hänen hyväksyntäntänsä. Sitä ei vain jostain syystä herunut. Olin temperamentiltani ja luonteeltani erilainen kuin sisarukseni. Äiti näki minussa kaikenlaista vikaa ja raahasi psykiatrille ja lastenlääkärille pienestä pitäen. Mitään oikeaa vikaa ei löytynyt. Muistan että pienenä koin enemmän lämpöä ja hyväksyntää muilta aikuisilta kuin äidiltäni, ja kun yritin rakentaa heihin tiiviimmän suhteen (esim hoitotätiin tai viulunsoiton opettajaan) äitini hermostui siitä, ja vaihtoi hoitopaikkaa tai pakotti minut lopettamaan soittamisen. Tuntui aika lailla siltä että kun hän ei rakastanut minua, ei kukaan muukaan saanut välittää.

Eipä silti, minäkin nykyään lähinnä inhoan äitiäni ja olen tekemisissä vain kohteliaisuussyistä.

Parikymppisenä asiasta tuli minulle isompi kriisi, kun tajusin etten koskaan, en ikinä ikinä ikinä, saisi kokea pyyteetöntä äidinrakkautta ja samanlaista suhdetta kuin äidilläni ja sisaruksillani on.

En osaa sanoa mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mutta nyt kun olen itse äiti kahdelle lapselle, joita rakastan kumpaakin aivan älyttömästi, en voi ymmärtää mikä on pielessä sellaisen äidin päässä joka ei rakasta ja hyväksy omaa lastaan.

Hanki itsellesi hoitoa, keskusteluapua, mitä tahansa. Vaikka sinulla ei olisi äidillisiä tunteita lastasi kohtaan, sinun velvollisuutesi on yrittää korjata tilanne.

Minulla oli sama tilanne sekä äitini että isäni kanssa. He eivät voineet sietää minua. Ei kai siihen muuta tarvittu, kun olin vain omanlaiseni, en samanlainen kuin he.

Noin kymmenen vanhana ehdotin heille ratkaisuksi, että antaisivat minut adoptioon tai laittaisivat lastenkotiin.

Heille se ei sopinut, koska olisivat pitäneet sitä perheen maineen kannalta häpeällisenä ratkaisuna.

Nyt lähes nelikymppisenä olen edelleen samaa mieltä siitä, mitä vanhempeni olisi pitänyt tehdä. Se olisi ollut kaikkien osapuolten kannalta paras ratkaisu.

Tämä kirja voisi ehkä olla sopivaa luettavaa:



http://www.vaestoliitto.fi/nettikauppa/vanhemmuus/?num=249778&upotusURI…

Mieti sitä.

Oletko kokenut niin, että sua on ihan ehdottomasti rakastettu lapsena? Vai oletko aina joutunut tavallaan "ansaitsemaan" vanhempiesi rakkauden ja hyväksynnän?

... Tiedän, etten ole yksin mutta kovin moni ei uskalla näistä kirjoitella enkä usko että tähänkään kirjoitukseen tulee vastaukseksi juuri muuta kuin minun mielenterveyttäni epäileviä vastauksia (joissa varmaan epäillään lapsen sairauksien johtuvan raskausajan päihdeongelmista tai muuta, mikä ei ole totta). Silti kirjoitan tämän, sillä aina on toivoa että edes yksi äiti lukee ja tajuaa ettei ole ajatustensa kanssa yksin.

...ihanko oikeasti etsit mielummin kaltaisiasi ihmisiä, joilla on sama kiintymyssuhdeongelma lapsensa suhteen (helpottamaan SINUN syyllisyydentunteitasi?), kuin että hakisit oikeasti apua sinulle ja lapsellesi?

Ehkä et ole ajatustesi kanssa yksin, mutta olisi parempi että olisit.

Ja olisi vielä parempi jos sinäkin lakkaisit ajattelemasti noin.

Niin se vain on, ja sinä olet se, jonka pitää tehdä kaikkensa ongelman ratkaisemiseksi. Vika EI ole lapsessa.



Oma äitini on jostain syystä inhonnut minua aina. Olen nyt 35 ja nyt parin vuoden terapian jälkeen alan olla sinut asian kanssa. Vihaan silti äitiäni enkä ole nähnyt häntä muutamaan vuoteen, emme ole missään tekemisissä.



Jokaisella ihmisellä on oikeus oikeaan Äitiin. Oli se sitten biologinen tai adoptiokasvattaja. Sinä et ansaitse lastasi.

...ihanko oikeasti etsit mielummin kaltaisiasi ihmisiä, joilla on sama kiintymyssuhdeongelma lapsensa suhteen (helpottamaan SINUN syyllisyydentunteitasi?), kuin että hakisit oikeasti apua sinulle ja lapsellesi?



Ehkä et ole ajatustesi kanssa yksin, mutta olisi parempi että olisit.



Ja olisi vielä parempi jos sinäkin lakkaisit ajattelemasti noin.



Äidin tehtävä on mukauttaa ajatuksensa ja toimintansa lapsen tempperamentin mukaiseksi.

[/quote]

En missään vaiheessa sanonut että halveksisin jne. lastani, vaan hormonihöyryisten mammojen aivot keksivät senkin ja osa toi vieläpä lapsuudentraumansakin tähän ketjuun! Kyllä minä häntä rakastan lapsenani enkä ole kertaakaan sanonut mitään "miksi sun pitää olla tuollainen", aina olen pyrkinyt ymmärtämään outoa käytöstä.



AP

Meillä on samankaltainen tilanne, sillä erotuksella, että myös mieheni on vaikea rakastaa esikoistamme, koska hän on vaikea yksilö. Toinen lapsemme on aivan päinvastainen ja se tekee tästä vanhemmuudesta todella hankalaa. Yritämme kuitenkin parhaamme joka ikinen päivä, mutta välillä on todella raskasta. Jos yksinkertaisesti ei kemiat synkkaa, niin ei synkkaa, vaikka miten yrittäisi. Olemme käyneet psykologilla yhdessä ja erikseen, tuloksetta.



Olemme aivan normaaleja vanhempia ja huolehdimme lapsistamme erittäin hyvin. Rakastamme kumpaakin lastamme, mutta käytännön toteutus on kovin hankalaa, kun esikoisemme ei halua ottaa rakkautta vastaan millään tavoin, saatikka osoittaa sitä meille vanhemmille. Hän osaa onneksi välillä näyttää välittämisen tunteita veljelleen, mutta ei muille.



Voitte haukkua minut ja mieheni ihan lyttyyn, mutta minusta ei ole reilua tulla parjaamaan muita tietämättä millaista tuskaa tämä on myös aikuiselle. Emme me tällaista halunneet! Odotimme esikoistamme aivan valtavasti ja olemme tehneet kaikkemme hänen eteensä. Siitä huolimatta suhde lapsen ja vanhempien välillä ei aina kukoista. Jatkamme kuitenkin yrittämistä, ihan jokaisena päivänä.



Jaksamista ap! Ei anneta periksi, vaan yritetään löytää niitä hyviä puolia ja nautitaan niistä pienistäkin ilon hetkistä.

En missään vaiheessa sanonut että halveksisin jne. lastani, vaan hormonihöyryisten mammojen aivot keksivät senkin ja osa toi vieläpä lapsuudentraumansakin tähän ketjuun! Kyllä minä häntä rakastan lapsenani enkä ole kertaakaan sanonut mitään "miksi sun pitää olla tuollainen", aina olen pyrkinyt ymmärtämään outoa käytöstä.

AP

Ja lueppas oma aloituksesi uudestaan. Sä syytät sun lasta siitä että teillä ei vaan klikkaa, lapsi ei muuttunut sulle mieluisaksi edes lääkityksellä.

Oiskohan SUN pitänyt syödä joku lääkitys ennemmin?

onhan se selvää, että sosiaalisesta äidistä ujo lapsi voi tuntua omituiselta. Esimerkiksi. Mutta se lapsi pitää vain opetella näkemään hyvässä valossa eikä yrittää muokata mieleisekseen.