Kielletty aihe: kun äiti ja lapsi eivät tulekaan juttuun

Meillä on samankaltainen tilanne, sillä erotuksella, että myös mieheni on vaikea rakastaa esikoistamme, koska hän on vaikea yksilö. Toinen lapsemme on aivan päinvastainen ja se tekee tästä vanhemmuudesta todella hankalaa. Yritämme kuitenkin parhaamme joka ikinen päivä, mutta välillä on todella raskasta. Jos yksinkertaisesti ei kemiat synkkaa, niin ei synkkaa, vaikka miten yrittäisi. Olemme käyneet psykologilla yhdessä ja erikseen, tuloksetta.

Olemme aivan normaaleja vanhempia ja huolehdimme lapsistamme erittäin hyvin. Rakastamme kumpaakin lastamme, mutta käytännön toteutus on kovin hankalaa, kun esikoisemme ei halua ottaa rakkautta vastaan millään tavoin, saatikka osoittaa sitä meille vanhemmille. Hän osaa onneksi välillä näyttää välittämisen tunteita veljelleen, mutta ei muille.

Voitte haukkua minut ja mieheni ihan lyttyyn, mutta minusta ei ole reilua tulla parjaamaan muita tietämättä millaista tuskaa tämä on myös aikuiselle. Emme me tällaista halunneet! Odotimme esikoistamme aivan valtavasti ja olemme tehneet kaikkemme hänen eteensä. Siitä huolimatta suhde lapsen ja vanhempien välillä ei aina kukoista. Jatkamme kuitenkin yrittämistä, ihan jokaisena päivänä.

Jaksamista ap! Ei anneta periksi, vaan yritetään löytää niitä hyviä puolia ja nautitaan niistä pienistäkin ilon hetkistä.

että olette 2. lapsen kohdalla parempia vanhempia? Osasitte ottaa rennommin vauva-aikana eivätkä odotuksetkaan olleet niin suuret. Vaikuttaa siltä että monille ensimmäinen lapsi on vaikein.

itse en ole sitä kokenut. Ikävää sinänsä. Ei tainnut tulla enempää lapsia? Joo, varmasti aikas kielletty aihe. Jo se, että koin vauva-ajan raskaana, oli kielletty aihe

En missään vaiheessa sanonut että halveksisin jne. lastani, vaan hormonihöyryisten mammojen aivot keksivät senkin ja osa toi vieläpä lapsuudentraumansakin tähän ketjuun! Kyllä minä häntä rakastan lapsenani enkä ole kertaakaan sanonut mitään "miksi sun pitää olla tuollainen", aina olen pyrkinyt ymmärtämään outoa käytöstä.

AP

Minun ei ainakaan ollut tarkoitus tuomita, mutta haluaisin vain sanoa, että olet kuitenkin vastuussa lapsesta ja hänen henkisestäkin hyvinvoinnista ja siinä mielessä sinun kannattaisi vielä yrittää voisiko noille tunteille jotain. Niiden peittäminen lapselta voi kuitenkin olla vaikeaa. Mielestäni et ole mitenkään huono äiti, koska ilmiselvästi mietit tätä asiaa ja tunnet vääränlaisista tunteistasi syyllisyyttä. Jos et yhtään rakastaisi lasta, et varmasti miettisi koko asiaa. Tunne-elämän vaikeuksiin on ihan hyväksyttävää hakea apua, ei se tarkoita että olisi mielisairas.

Ap, vaikka minulla on samanlaisia kokemuksia en ole täällä tuominnut sinua.



Olen kertonut omasta elämästäni siksi että voisin auttaa sinua ja lastasi. Olen kertonut myös mikä minusta olisi ollut omassa tilanteessani parasta.



Miksi tuomitset täällä vastaajat "hormonihöyryisiksi mammoiksi"?



Samoilla linjolla vastaisin myös sinulle #19. Voin kertoa että minäkin olin vanhemmilleni oikein haluttu ja tekemällä tehty lapsi. Mutta sitten en kelvannutkaan, koska olin liian erilainen kaikessa ja vanhempani eivät sietäneet sitä.



Olin nopeaälyinen ja hyvin kehittynyt sosiaalinen ja lahjakas tyttölapsi, josta yleisesti pidettiin.



Vanhempani silti kokivat minut todella haastavaksi, kävivät jopa psykologilla juttelemassa mutta siitä ei ollut apua.



Tilanne ei koskaan parantunut. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vihaisemmiksi ja katkerammiksi vanhempani muuttuivat. Sellainen suhde vanhempiin on myös tosi rasittava lapsellekin, vaikka tämä olisi jo aikuinen.



Enää nykyään emme ole missään tekemisissä. Voin sanoa suoraan, että vanhempani vain tuhlasivat aikaansa ja energiaansa minuun. Ikävä kyllä siitä ei ollut minulle eikä kenellekään muullekaan mitään hyötyä. Päinvastoin.



Adoptio voisi olla hyvä ratkaisu. Vastaan mielelläni kysymyksiisi, jos voin auttaa sinua ja lastasi jotenkin.



#11

lapsenne ovat mielestänne outoja?

Mutta miksi et vastaa kysymykseeni?

T. 14

[iÄidin tehtävä on mukauttaa ajatuksensa ja toimintansa lapsen tempperamentin mukaiseksi.

[/quote]

[/quote]

Miksi?



Jos on kiintymyssuhdeongelma lapseen, niin ei se kyllä syyllistämällä parane, perkele! ja tabuhan tämä tosiaan on muutenkin, vaikka maailmassa on kautta aikain vanhempia, jotka hylkäävät lapsensa, kohtelevat lapsiaan huonosti tms. Ei vanhemmuus kaikille ole auvoa, mutta kummallista että sitä ei saa sanoa tosiaan ääneen.

Äidin tehtävä on mukauttaa ajatuksensa ja toimintansa lapsen tempperamentin mukaiseksi.

Miksi?

Jos on kiintymyssuhdeongelma lapseen, niin ei se kyllä syyllistämällä parane, perkele! ja tabuhan tämä tosiaan on muutenkin, vaikka maailmassa on kautta aikain vanhempia, jotka hylkäävät lapsensa, kohtelevat lapsiaan huonosti tms. Ei vanhemmuus kaikille ole auvoa, mutta kummallista että sitä ei saa sanoa tosiaan ääneen.

Täällä on tullut ihan hyviä ja asiallisia vastauksia vaikeaan tilanteeseen. Kaikissa ei olla osattu sanoa asiaa ihan eksaktisti, mutta siihen ei kannata juuttua.

Ymmärsin lainatun kirjoittajan viestin siten, että hän tarkoitti sitä että vanhempi aikuisena voi käsitellä tunteitansa ja kehittyä sillä saralla.

Primaarireaktio vanhemmalta saattaa olla johonkin lapsen erilaiseen piirteeseen ärsyyntyminen, mutta kun asiaa hieman käsittelee pystyy ehkä laajentamaan näkemystänsä.

Esimerkiksi suurpiirteistä vanhempaa saattaa ärsyttää hirveästi lapsen pikkutarkkuus jne.

Tarkoittaako syyllistäminen sitä, että toteaa tilanteen olevan ongelmallinen?

minulla on lapsi, jonka kanssa minullakaan eivät kemiat kohtaa. Tai oikeastaan lapsessa on paljon sellaisia piirteitä joita en vaan voi sietää ja onhan se vaikeaa nähdä omassa lapsessaan niitä asioita joita ei pysty arvostamaan mihinkään suuntaan Kuten agressiivisuus. Mutta rakastan aivan pohjattomasti lastani ja olen päättänyt tehdä kaikkeni hänen avukseen, jotta lapsi voisi joskus elää normaalia elämää ja jotta minulla olisi hänen kanssaan joskus vielä helpompaa ja kaikilla muillakin.En todellakaan aijo luovuttaa vaikka meidän kemiamme eivät oikein kohtaakaan. Lapsessani on myös paljon hyvää. Ja yritän keskittyä niihin puoliin. Onhan tällaista vaikea toki ymmärtää jos saa vaan niitä lapsia joiden kanssa automaattisesti on yhteys (niin kuin minulla kahden muun lapseni kanssa), mutta sitten kun kokee tämän, niin se on kyllä todella outoa. Silti rakastan minä ainakin kaikkia lapsiani aivan yhtä paljon, toivottavasti sinäkin AP!

Ettei kaikkea voi laittaa lapsen syyksi: SINÄ et ole osannut, Sinä et kykene ymmärtämään lastasi ja SINULLA on se vamma ettei lapsi ole läheinen SINULLE.

Narsisti?

Sinä joka tämän kirjoitit, häpeä. Eihän tässä lasta syytelty, pohdittiin vain että miksi on näin ja onko muita vastaavia. Olet inhottava ihminen ja sulla selvästi on kaikki vähän liiankin hyvin. Sinä olet se, joka ei osaa tuntea empatiaa.

[iÄidin tehtävä on mukauttaa ajatuksensa ja toimintansa lapsen tempperamentin mukaiseksi.

Miksi? Jos on kiintymyssuhdeongelma lapseen, niin ei se kyllä syyllistämällä parane, perkele! ja tabuhan tämä tosiaan on muutenkin, vaikka maailmassa on kautta aikain vanhempia, jotka hylkäävät lapsensa, kohtelevat lapsiaan huonosti tms. Ei vanhemmuus kaikille ole auvoa, mutta kummallista että sitä ei saa sanoa tosiaan ääneen.

Sanoohan sen täälläkin moni. Mutta ei sitä tarvitse muiden hyväksyä. En mä ketään syyllistä mutta kyllä mun oma vaakakuppi kääntyy siihen suuntaan että on vanhemman vastuulla tarttua omiin kinntymyssuhteisiinsa koska lapsi ei siihen kykene. Jos se on syyllistämistä niin sitten mä syyllistän.

Minunkin on pakko myöntää että ymmärrän paremmin toista lastani, sitä joka on hyvin paljon itseni kaltainen: tulinen, vahvatahtoinen, kärsimätön, nopea. Eli sitä vaikeampaa tällä kertaa. Ja se toinen periaatteessa helppo tuntuu minun silmässä välillä tyhmältä, hitaalta, ärsyttävältä ja laimealta (kuten usein isänsäkin jonka ainaiseen lötköön optimismiin ja hitauteen säännöllisesti ärsyynnyn).



Mutta rakastan kyllä molempia lapsia yhtä lailla silti ja toivon heille pelkkää hyvää. On ollut itselleni kasvattavaakin oppia ymmärtämään sellaista toisenlaista ihmistä oman lapsen kautta, sellaista jolla ei ole koskaan hoppu minnekään, jonka tunteet ei vaihtele laidasta laitaan melodramaattisessa hullunmyllyssä, jota ei paina koko maailman murheet vaan joka keskittyy hetkeen.

Sellainenkin voisi olla hyvä, että jos tuntuu että itse et tule lapsen kanssa läheiseksi, yrittäisit lähipiiristä löytää jonkun aikuisen, jonka kanssa hän voisi lähentyä. Kummi, täti, setä, mummi, naapurintäti?



Itsestä on aina tuntunut että oma siskoni ei ehkä suhtautunut kahteen lapseensa aivan tasapuolisesti ja itse olen yrittänyt sitten olla sen ehkä vähemmän miellyttävän lapsen kanssa mahdollisimman paljon.



Eihän omaa äitiä voi helposti korvata, mutta lapselle voi olla kuitenkin suurta apua jos on jokukaan aikuinen josta hän aidosti tuntee että hyväksyy hänet sellaisena kuin on. Silloin se ei välttämättä olisi niin vahingollista jos et itse pysty tunnetasolla vastaamaan kaikkiin lapsen tarpeisiin.



Adoptio on mielestäni hirvittävän raju ehdotus tällaiseen, mutta voisit esimerkiksi koittaa saada tukiperhettä, jonka luona lapsi olisi säännöllisesti välillä. Sitäkin kautta tulisi niitä muita luotettavia aikuisia.

Tämä on tabu, ehdottomasti. Mielestäni tässä keskustelussa tulisi erottaa toisistaan ne vanhemmat, jotka vieroksuvat lastaan, alentavat, pitävät outona tai huonompana, kohtelevat eriarvoisesti sisaruksiin verrattuna ja jotka selkeästi eivät ole kyenneet pohtimaan omia tunteitaan suhteessa lapseen. Toinen ryhmä koostuu niistä vanhemmista, joilla on tunteita siitä ettei kemiat kohtaa ja välillä voi olla vaikea ymmärtää lasta ja väärinymmärryksiä sattuu puolin ja toisin, mutta jotka kuitenkin rakastavat lasta koko sydämellään.



Ap kuuluu oman näkemykseni mukaan jälkimmäiseen ryhmään. Myös minulla on tunteita siitä, että keskimmäinen lapseni on selvästi erilainen kuin minä. Hänen ja minun huumorintaju ei kohtaa niin hyvin kuin muiden lasten kanssa. Hän on hitaasti syttyvä kun taas minä räiskähtelen. Siksi itselleni tulee välillä tunne, että en ymmärrä häntä tai pidä hänestä, vaikka siis häntä rakastankin. Suurimman osan ajasta kyllä arvostan häntä ja hänen tapaansa toimia, hänessä on paljon sellaista mitä ihailen. Välillä vain tulee hetkittäin sellainen fiilis, että en tiedä miten toimia hänen kanssaan tai miten saisin häneen yhtä hyvän yhteyden kuin esikoiseen ja kuopukseen.

kyllä tuo aloitus ap kuulostaa mustakin tosi pahalta.

Haluaisit siis että ilmapiiri suomessa muuttuisi sellaiseksi että vanhemmat voisivat avoimesti ilmaista etteivät rakasta tai pidä lapsestaan. Aika julmalta ja kylmältä kuulostaa tuollainen ilmapiiri jota ihannoit. Missähän maassa tällainen sitten vallitsee? ihan menee kylmät väreet kun ajattelee..



Haet vain hyväksyntää ajatuksillesi, jotta voisit sitten tuudittautua siihen että asia on ihan normaali eikä sille tarvitse tehdä mitään. tietysti kauhistut kun sinut teilataan, kun haluaisit vaan olla kiva ja tulla ymmärretyksi ja saada vertaistukea. yhdessä muiden lapsiaan inhoavien kanssa voisitte sitten huokaista ja jatkaa inhoamistanne, ei puhettakaan että se vika olisi teidän päässänne ja jotenkin korjattavissa. "hei mä vaan oon tämmönen, hihii"

Eihän omaa äitiä voi helposti korvata, mutta lapselle voi olla kuitenkin suurta apua jos on jokukaan aikuinen josta hän aidosti tuntee että hyväksyy hänet sellaisena kuin on. Silloin se ei välttämättä olisi niin vahingollista jos et itse pysty tunnetasolla vastaamaan kaikkiin lapsen tarpeisiin.

Tässä olen ehdottomasti samaa mieltä kirjoittajan kanssa: yksikin läheinen aikuinen joka hyväksyy lapsen, ja jonka kanssa vuorovaikutus on ok, voi pelastaa paljon.

Adoptio on mielestäni hirvittävän raju ehdotus tällaiseen, mutta voisit esimerkiksi koittaa saada tukiperhettä, jonka luona lapsi olisi säännöllisesti välillä. Sitäkin kautta tulisi niitä muita luotettavia aikuisia.

Adoptio kuulostaa rajulta, mutta näin tilanteen kokeneen lapsen suulla sanottuna se voi joissain tilanteissa olla paras ratkaisu.

Kaikkea ei tietenkään voi elämässä saada, mutta olisin itse arvostanut kovasti tunne-elämältään normaaleita vanhempisuhteita.

Jos vanhempani olisivat antaneet minut adoptoitavaksi, olisin nähnyt sen heiltä rakkaudenosoituksena.

#11

Tajuatko ollenkaan millainen hylkäämiskokemus se olisi lapselle? Huh.

että ap:ta täällä tuomitaan huonoksi äidiksi ja jopa ehdotetaan luopumaan lapsestaan. Minusta hän vaikuttaa vain tiedostavalta ja ajattelevalta ihmiseltä, joka uskaltaa päästää tietoisuuteensa myös yhteiskunnassa tabut ajatukset eikä pakkomielteisesti paina niitä alitajuntaan.



Koska hän tiedostaa nämä ajatukset hänellä on myös paljon paremmat mahdollisuudet toimia niistä huolimatta järkevästi ja lasta kohtaan oikein kuin jos hän ei tiedostaisi niitä mutta jostain alitajunnasta ne kuitenkin jatkuvasti vaikuttaisivat lapseen suhtautumiseen ja kohteluun.

mutta tulee mieleen (kun aloittaja sanoi että kauan sitten), että kiintymyssuhteet on aika uutta juttua kuitenkin. Ennen oli ohjeena, että lasta syötetään kellon mukaan (mielellään pullosta), nukutetaan omassa sängyssään/huoneessaan, pidetään aktiviteettien äärellä leikkikehässä, ei reagoida joka huutoon tai jopa huudatetaan että keuhkot vahvistuu. Äitiysvapaat saattoi olla lyhyitä jne. Jos ajatellaan, että oma lapsuus on ollut tällainen ja vielä omankin lapsensaamisen aikaan ohjeet on samankaltaiset, ei sitä kiintymyssuhdetta välttämättä synny, tai voikaan syntyä.

#11 et voi olla tosissasi tuon adoptiojankkauksesi kanssa?

Tajuatko ollenkaan millainen hylkäämiskokemus se olisi lapselle? Huh.

koska todennäköisesti olet kasvanut perheessä jossa lasten ja vanhempien tunnesuhteet ovat ns. normaaleja. Se on hyvä!

Voi kuitenkin olla ettet pysty nyt asettumaan ap:n lapsen asemaan.

Minusta kannattaisi myös adoptiovaihtoehtokin ottaa huomioon muiden ratkaisujen ohella, koska asia on erittäin tärkeä eikä ole mitenkään varmaa, että ne muut vaihtoehdot toimivat.

Kyse asiassa on vähintäänkin kahden ihmisen elämästä, sekä ap:n että hänen lapsensa. Molemmilla olisi oikeus hyvään ja täysipainoiseen elämään.