Miten saisin kaverini ymmärtämään että HÄN kasvattaa lastaan väärin, en minä!
Meillä on samanikäiset pojat, nyt 2 v. 8 kk kumpikin. Olen kyllä huomannut että kaverini antaa aika paljon lapsellensa periksi, mutta olen ajatellut ettei se minulle kuulu, kuten ei sekään hänelle miten minä lastani kasvatan. ( eli pidän selkeät rajat)
Nyt sitten kummankin lapselle on tullut kunnon uhma päälle, minun lapsellani se alkoi suunnilleen neljä vk sitten voimakkaana, siis ihan kaikki kävi hankalaksi, ihan kuin olisi eri lapsi. :-O Olen pitänyt edelleen selkeät rajat, eli pidän kiinni säännöistä, ja kun sanon että jotain tehdä tai ei tehdä, näin myös toimitaan. (Esim. ihan perusjutut kuten nukkumaanmeno, syöminen, pukeminen, hampaiden pesu, lelujen korjaus jne. on alkanut tökkiä) Päivittäin lapsi saa raivareita jos joku ei mene juuri hänen mielensä mukaan, ja saattaa saada päähänsä mitä alyttömämpiä juttuja, joiden takia saattaa saada raivarit. Ja minä pidän kiinni rajoista, ja jäähypenkki on ahkerassa käytössä.
Kaverini antaa lapselleen kaikessa periksi. Jos lapsi ei halua mennä nukkumaan, menee myöhemmin, kun itse haluaa. Jos ei halua syödä, tai haluaa syödä karkkia suklaan sijasta, saa karkkia. Jos haluaa kaupasta leluja, saa lelun joka kerta. Jos ei halua pestä hampaita, ei tarvitse pestä. Pääpointti on se että lapsi ei kiukuttelisi. Kaverini mielestä kiukuttelu on se pahin, ja sitä pitää välttää, silloin tulee tasapainoinen lapsi. Kaverini lapsi ei siis uhmaa, koska saa kaikessa tahtonsa läpi, ettei vaan suuttuisi. Hän antaa lapsensa jopa heitellä leluja, ja naureskelee vaan.
Ollaan joskus vähän tuota kasvatusaihetta sivuttu aiemmin, muttei sen kummemmin. Nyt tässä toissapäivänä aloimme asiasta puhua, kun molempien lapsilla on tämä ns. tahtoikä alkanut.
Ja, kaverini mielestä MINÄ kasvatan lastani väärin kun HUUDATAN häntä, suorastaan rääkkään lastani kuulemma, lapseni kärsii tuosta kiukuttelusta. Ja minä en missään nimessä ole liian ankara, en anna vain lapsen kyykyttää ja pidän kiinni oikeudestani päättää mitä tehdään tai ollaan tekemättä.
Riitahan siitä tuli, enkä kyllä todellakaan anna periksi ennen kuin kaverini vetää sanansa takaisin, tai ystävyytemme on minun puolestani mennyttä. Hän ihan suoraan syyllisti minua, vaikka itse tekee lapselleen hallaa antamalla tämän määrätä ihan kaikesta.
Tuntuu että jossain vaiheessa olisi pakko yrittää puhua asiasta. Tällä hetkellä olen vaan siihen liian kiukkuinen. :-(
Kommentit (111)
Sinä olet oikeilla jäljillä : ). Jaksa vaan pitää ne rajat, niin lopulta pääset helpommalla :D!
Tunnistan kaverissasi omani. Meillä parin kk ikäerolla lapset. Hänellä yksi ja minulla kaksoset. Lapset ovat jo isoja, 11-v siis.
Välillä oli itsellä hermot tiukalla, kun tämä rajattoman lapsen vanhempi kävi mitätöimään kasvatustyötäni tyyliin, sulla on NIIN helpot lapset, kato nyt, ne tottelee sua ja toi ei :). Meinasin kysyä, et "miksköhän"?
Lapsi kiipeää kirjahyllyynJoku vanhempi: alkaa huutamaan lapselle
Toinen vanhempi: nappaa syliin ja keksii hyväntuulisesti jonkun toisen mielenkiinnon kohteen
Kolmas vanhempi: taluttaa istumaan jäähylle
Neljäs vanhempi: selittää, että kiipeily voi olla vaarallista. pitää sylissä kunnes lapsi ei enää yritä siihen suuntaan.Loppujen lopuksi, kuka teki oikein? Onko sillä edes väliä yksittäisen tapauksen osalta.
Mutta jos lapsi ei halua nukkumaan, niin vanhempi tekee lapselle todella väärin, jos hän ei opeta lapselle säännöllistä unirytmiä. Tai jos hän ei auta lasta sosiaalisissa tilanteissa. Pelkkä jäähypenkki ei taas opeta mitään, jos lapselle ei selitetä asiaa.
Osa lapsista kenties kasvaa hyvään suuntaan joka tapauksessa. Osan kanssa on miettittävä, mikä toimii hänen kanssaan parhaiten. Esimerkiksi meillä niin vahvatahtoinen ja jääräpäinen kuopus, että en voi antaa hänelle periksi pienissäkään asioissa tai alkaa pyörittämään minua mielensä mukaan kiukkuiluilla. Joudun siis olemaan tiukka ja ohjaamaan sanallisesti paljon, ja näin hän kokeekin olonsa turvalliseksi ja kiukkuilee vähemmän.
Joo, no ei todellakaan meillä ole pelkästään jäähypenkki käytössä, ja joskus enemmän, joskus menee kauan ettei sitä tarvita. Ja se on vain tilanteissa jolloin lapsi ei usko kieltoa vaan alkaa uhmaamaan sitä. Esim. lapsi kiipeää kirjahyllyyn. Äiti sanoo: Älä kiipeä sinne, se on vaarallista. Lapsi jatkaa kiipeämistä. Äiti sanoo, että sinne ei saa kiivetä, voit satuttaa itsesi, ja nostaa lapsen lattialle. Lapsi yrittää kiivetä uudestaan, ja äiti nostaa taas lapsen pois selittäen rauhallisesti miksei saa kiivetä. Lapsi suuttuu ja alkaa kirkua kovaa ja korkealta, lyö äitiä ja heittäytyy mahalleen maahan.Äiti vie lapsen toiseen huoneeseen ja laittaa oven kiinni, lapsi huutaa. Minuutin päästä lapsi lopettaa huutamisen, äiti avaa oven ja kysyy, oletko nyt kiltti poika? Lapsi sanoo- joo, tahdon syliin. Äiti ottaa lapsen syliin ja antaa tälle suukon.
Noin meillä.
Annoin ehkä vähän hieman ankaran kuvan itsestäni aloituksessani. Mutta selittämättä en tosiaan koskaan vie jäähylle, ja ainoastaan jos selittäminen ei auta, ja lapsi alkaa kiljua, heitellä tavaroita tai lyödä sen sijaan että uskoisi kun häntä kielletään tekemästä jotain esim. vaarallista.
Ostan kyllä lapselle leluja joskus kauppareissulla. Saatan vaikka sanoa että kuulepa, olet ollut tänään niin kiltti poika, että nyt saat valita uuden lelun.
Mutta jos poika juoksee leluhyllylle ja tuo jonkun lelun ja sanoo että äiti sinä ostat tämän, saatan sanoa että nyt tänään ei osteta lelua, kun vasta toissapäivänä ostettiin. Ja sitten lapsi usein raivostuu ja saa uhmakohtauksen, silti en anna periksi ja osta lelua vain siksi että välttäisin tuon kohtauksen. Koska lapsihan siinä oppii että huutamalla ja vaatimalla saa tahtonsa läpi.
Tuolla "kyykyttämisellä " tarkoitin sitä että poika on alkanut tehdä sellaista että oikeasti yrittää raivarin uhalla juoksuttaa minua. Tyyliin äiti anna vettä. Jos sanon että vesimukisi on tuossa pöydällä, (metrin päässä) ota se siitä, poika saattaa sanoa että en ota, äiti ottaa. Ja jos en ota, voi tulla raivokohtaus.
Yhtenä päivänä poika sai raivarit kun ulos mennessä en kävellyt hänen perässään luiskaa pitkin, vaan menin rappusia pitkin. En mennyt siksi, koska hän alkoi vaatimaan, että tulet täältä myös. Sanoin että ei, en tule, menen rappusia. Sitten tuli itkupotkuraivari.
Lapsi siis yrittää todellakin "kyykyttää" ihan sanan varsinaisessa merkityksessä, komennella. Haluan osoittaa hänelle, että komentamalla hän ei saa mitään. Jos hän pyytää komentelematta jotain, osoitan hänelle hyväksyntäni sanomalla että tuo on hyvä idea, tehdään niin. Mutta komenteluun en suostu, enkä siihen että vaaditaan lelua, karkkia tms. huutamalla.
Lapseni on siis vaativa ja voimakastahtoinen, mutta samalla myös hyvin lempeä ja rakastava, leikkisä veijari, sosiaalinen ja reipas. Hän tarvitsee selkeät rajat, ei pelkkää rankaisua vaan niin että ensin selitetään miksi jotain ei voi tehdä, ja jos tulee kirkumista, heittelyä tai lyömistä eikä puhe auta millään, ehkä minuutin jäähy, joka ihan aina auttaakin nopeasti.
Teen kaikkeni että lapsestani tulee toisia kunnioittava, empaattinen, terveitsetuntoinen aikuinen. Annan hänelle rakkautta rajojen lisäksi, ja kyllä periksikin annan, esim. tänä iltana sai suklaakeksejä, koska niitä lupasin jos eräs asiointireissu menee hyvin, ja meni. Ja muutenkin, en ole aina vänkäämässä kaikesta. Mutta silmille hyppimisen lopetan alkuunsa, hermostumatta, lempeästi mutta päättäväisesti.
Siispä mielestäni tuo kaverini syyllisti minua todella rankasti, kun itse en ole häntä arvostellut, enkä edes tiennyt että hän ajattelisi kuten ajattelee. Mutta voihan se olla, että meistä ei ole ystäviksi pidemmän päälle, erilaisten kasvatusperiaatteidemme takia.
Aion kuitenkin jutella hänen kanssaan pitkään ja hartaasti tässä lähiaikoina.
Ugh, olen puhunut. :-)
Siis te jotka tuomitsette ap:n kasvatustavat. Ap:n lapsi on selvästi temperamentiltaan haastava lapsi, joka tarvitsee ihan juuri tuollaisen kasvatuksen kuin mitä ap hänelle antaa. Muuten tuollaisesta lapsesta kasvaisi todellinen tyranni.
Tuo ap:n kaveri saa vielä huomata tehneensä karmeita mokia kasvatuksessaan.
Ap, olet todella hyvä äiti, jatka samaan malliin!!
Ap:n ystävä taas ei. Ja hän varmasti sen myös tietää ja sen vuoksi hyökkää ap:n kimppuun.
Itse olen lastenkasvatusalalla ja voin sanoa tälle yhdelle viisastelijalle, että sinulla sattuu olemaan harvinaisen helpolla temperamentilla suotu lapsi jos pelkkä selittely saa kaiken uhman katkeamaan alkuunsa. Ole onnellinen siitä mutta älä pidä itseäsi ylivertaisena kasvattajana. Jonkun ärhäkämmän tapauksen kanssa tuo sama metodi ei kyllä toimi.
Lapset tarvitsevat rajoja sen rakkauden lisäksi. Ja aikuisen velvollisuus on ne rajat näyttää. Joku lapsi tokenee pelkästä puheesta, jollekin toiselle lapselle taas pitää oikeasti konkreettisesti kerta toisensa jälkeen osoittaa esim. jäähyilyn kautta ne rajat.
ja oma tahto on tärkeä asia. Siksi opin joustamaan, jotta lapsi sai kokemuksia siitä, miltä tuntuu saada päättää. Siksi lapsensi eivät ole saaneet älyttömiä raivareita tai istuneet jäähypenkillä, koska sinne päätyy vain silloin, kun tahallaan tekee väärin eikä suinkaan silloin, kun on itkenyt hämmennystään, kuten sinun lapsesi.
Loppupelissä on ihan sama, meneekö lapsi nukkumaan klo 20.00 vai 20.10, mutta lapsen kehittymisen kannalta se 10 minuutin jousto voi olla varsin hyvä idea. Sama ruokailun kanssa: jos ei halua syödä perunaa niin ei syö, ei se ole minulta mitenkään pois.
Sinä olet lapsesi kanssa etsinyt tilanteita, joissa voit alistaa lastasi ja siksi lapsesi uhmaa sinua uudestaan ja uudestaan, hänellä on paha olla. Minä olen lasteni kanssa opetellut luovimaan: lapset saavat päätää minun kannaltani täysin toisarvoisia asioita enkä pyri ärsyttämään heitä keksimällä erilaisia sääntöjä ja määräyksiä, joilla ei ole merkitystä.
Tärkeintä on se, että sinun lapsellasi on usein paha olla, hän itkee paljon. Minun lapsillani on turvallista ja mukavaa, he tietävät saavansa päättää tärkeistä asioita kuten sukkien väristä tai siitä, syövätkö kanakastiketta vai lihapullia. Siksi heillä ei ole itkupotkuraivareita eikä jäähypenkkiä.
Ap:n ystävä taas ei. Ja hän varmasti sen myös tietää ja sen vuoksi hyökkää ap:n kimppuun. Itse olen lastenkasvatusalalla ja voin sanoa tälle yhdelle viisastelijalle, että sinulla sattuu olemaan harvinaisen helpolla temperamentilla suotu lapsi jos pelkkä selittely saa kaiken uhman katkeamaan alkuunsa. Ole onnellinen siitä mutta älä pidä itseäsi ylivertaisena kasvattajana. Jonkun ärhäkämmän tapauksen kanssa tuo sama metodi ei kyllä toimi. Lapset tarvitsevat rajoja sen rakkauden lisäksi. Ja aikuisen velvollisuus on ne rajat näyttää. Joku lapsi tokenee pelkästä puheesta, jollekin toiselle lapselle taas pitää oikeasti konkreettisesti kerta toisensa jälkeen osoittaa esim. jäähyilyn kautta ne rajat.
Rajoja ei tarvitse asettaa niin, että lapsi kokee olevansa vankilassa. Jäähypenkki ei ole uhmaajan paikka vaan sen, joka on tehnyt väärin. Oman mielipiteen kertominen ei saisi olla vanhemmille synonyymi sille, että lapsi tekee jotain väärin.
pitää riidellä
menee ystävyys
mikset voi vaan keskittyä omaan elämään ja antaa kaverin tehdä miten tekee
ihan turhaa ylpeyttä vääntää jostain tällasesta, so what, anna hän ajattelee miten ajattelee ja ole viisaampi, asian yläpuolella ja tee jotain kivaa toisen kanssa/puhu toisista aiheista ja anna asian olla.
Ei tod mikään maailman vakavin juttu eikä varmasti ystävyyden kaatumisen arvoinen, mihin tuo rightfiding hyvinkin voi johtaa. Ja ihan turhaan.
Lapsi kiipeää kirjahyllyynJoku vanhempi: alkaa huutamaan lapselle
Toinen vanhempi: nappaa syliin ja keksii hyväntuulisesti jonkun toisen mielenkiinnon kohteen
Kolmas vanhempi: taluttaa istumaan jäähylle
Neljäs vanhempi: selittää, että kiipeily voi olla vaarallista. pitää sylissä kunnes lapsi ei enää yritä siihen suuntaan.Loppujen lopuksi, kuka teki oikein? Onko sillä edes väliä yksittäisen tapauksen osalta.
Mutta jos lapsi ei halua nukkumaan, niin vanhempi tekee lapselle todella väärin, jos hän ei opeta lapselle säännöllistä unirytmiä. Tai jos hän ei auta lasta sosiaalisissa tilanteissa. Pelkkä jäähypenkki ei taas opeta mitään, jos lapselle ei selitetä asiaa.
Osa lapsista kenties kasvaa hyvään suuntaan joka tapauksessa. Osan kanssa on miettittävä, mikä toimii hänen kanssaan parhaiten. Esimerkiksi meillä niin vahvatahtoinen ja jääräpäinen kuopus, että en voi antaa hänelle periksi pienissäkään asioissa tai alkaa pyörittämään minua mielensä mukaan kiukkuiluilla. Joudun siis olemaan tiukka ja ohjaamaan sanallisesti paljon, ja näin hän kokeekin olonsa turvalliseksi ja kiukkuilee vähemmän.
Vielä, että ei meillä todellakaan toimi se, jos yrittää keksiä jonkun toisen mielenkiinnon kohteen kun lapsi on saanut jotain päähänsä. Lapsi ei kuuntele ollenkaan, huutaa vaan, heti kun huomaa ettei asia mene hänen mielensä mukaan. Siis siihen ei auta MIKÄÄN. Ollaan kokeiltu tuota harhauttamista vaikka kuinka, ollaan menty katselemaan ikkunasta oravia, etsitty sohvan alta juoksiko sinne hiiri, leikitty hevosta, lammasta ja porsasta, katseltu kaloja, autoja, lintuja, lentokoneita tai mitä vaan. Tuo on oikeasti voimakastahtoinen tyyppi.
Mutta, vaikka nyt on uhma voimistunut vuoden aikana, näen jo kasvatukseni tulosta- moni asia mikä ei vuosi sitten sujunut, sujuu jo ihan hyvin, esim. leikkipuistosta tai pihalta kotiin lähdöt, enää ei tule huutoa, ennen tuli aina. Ja moni muukin juttu menee, joskus hyvänä päivänä jopa saattaa uskoa jotain. Uskon että hiljaa hyvä tulee.
Mutta en TODELLAKAAN ala kaverini tavalla antaa kaikkea periksi lapselleni, tiedän että siitä ei hyvää seuraisi.
Minusta sinun on ihan turha yrittää saada kaveriasi ymmärtämään, että hän kasvattaa lastaan väärin. Sinä kasvata lastasi omalla tavallasi, kaverisi omalla tavallaan. Ihan yhtä vähän sinä voit "määrätä" ystävääsi kasvattamaan lapsensa tietyllä tyylillä kuin hän voi määrätä sinua kasvattamaan lapsesi tietyllä tyylillä.
Saattaa toki olla, että tyylinne tehdä asioita on niin erilainen, että toistaiseksi ystävyys - tai ainakin jatkuvasti tapaaminen niin että lapset ovat mukana - on tietyllä tavalla pois suljettua. Mutta jos haluatte jatkaa ystävinä, ei mikään estä näkemästä vaikkapa ilman lapsia. Voitte ihan suosiolla myös päättää klassisesti ihan rauhassa olla eri mieltä tästä asiasta.
En minäkään ole ystävieni kanssa samoilla linjoilla kaikista lasten kasvatukseen liittyvistä asioista. Ystäväni ovat koko elämäni varrelta tulleita ihmisiä, joiden kanssa olen monestakin asiasta eri mieltä. Osan kanssa jaan tiettyjä mielipiteitä, osan kanssa sitten toisia. Ainoastaan sisareni :) on ihan liki samoilla linjoilla kanssani kaikesta, mutta siihen taitaa olla aika looginen selitys (tuo sisaruus)....
Ja lapsi on ainakin nyt juuri 2 vuotta täyttäneenä aika kamala, siis pilalle lellityn oloinen prinsessa joka kiljuu heti korvia särkevästi jossei saa haluamaansa. Ei tahdo kävellä, äiti kärrää rattaissa lyhyetkin matkat. Ei tahdo tavallista ruokaa vaan karkkia, äiti hädissään huolehtii "kun ei se taaskaan syö MITÄÄN" ja iskee tytölle käteen karkkiaskin tai kaakaojuoman. On opettanut lapsen siihen että joku pitää tätä kädestä, kun nukahtaa, ja sitten äiti valittaa väsymystään...
Siksi opin joustamaan, jotta lapsi sai kokemuksia siitä, miltä tuntuu saada päättää. Siksi lapsensi eivät ole saaneet älyttömiä raivareita tai istuneet jäähypenkillä, koska sinne päätyy vain silloin, kun tahallaan tekee väärin eikä suinkaan silloin, kun on itkenyt hämmennystään, kuten sinun lapsesi. Loppupelissä on ihan sama, meneekö lapsi nukkumaan klo 20.00 vai 20.10, mutta lapsen kehittymisen kannalta se 10 minuutin jousto voi olla varsin hyvä idea. Sama ruokailun kanssa: jos ei halua syödä perunaa niin ei syö, ei se ole minulta mitenkään pois. klip klip klip
Minä olen lasteni kanssa opetellut luovimaan: lapset saavat päätää minun kannaltani täysin toisarvoisia asioita enkä pyri ärsyttämään heitä keksimällä erilaisia sääntöjä ja määräyksiä, joilla ei ole merkitystä.Klip klip klip
Minun lapsillani on turvallista ja mukavaa, he tietävät saavansa päättää tärkeistä asioita kuten sukkien väristä tai siitä, syövätkö kanakastiketta vai lihapullia. Siksi heillä ei ole itkupotkuraivareita eikä jäähypenkkiä.
Eipäs nyt kuitenkaan unohdeta, että lapset ovat erilaisia persoonia. Meillä ei ole ollut jäähypenkkiä, meidän lapsemme ovat saaneet "oppia miltä tuntuu saada päättää" ja meillä on joustettu mm. juuri antamiesi esimerkkien kaltaisesti ns "ei niin tärkeissä" jutuissa.
Viidestä lapsesta kolmella on tästä huolimatta ollut itkupotkuraivareita, itse asiassa oikein komeitakin sellaisia.
Mm. kuopus-kullanmuru sai yhdessä vaiheessa itkupotkuraivareita erinäisistä turhautumisen aiheista. Oli aika rankkaa (hänelle) kun ikää oli reilu kaksi vuotta eikä esim. voinut ajaa autoa, vaikka tasan osasi. Kurjat vanhemmat kun eivät uskoneet, että tässä mä nyt ajan ja isä vaan nyt istuu sinne takapenkillä. Kurjat vanhemmat eivät myöskään antaneet pilkkoa kovaa omenaa terävällä veitsellä, vaan pilkkoivat ihan itse. Tai isommat sisarukset eivät tajunneet, että kyllä hänkin tässä osaa milloin mitäkin, mitä ne muut osaavat.
Kamoon: joskus vaan potuttaa. Ei meilläkään potutuksesta tai hämmennyksestä itkemisestä tai raivoamisesta rangaista - eikä tässä huushollissa ole ikipäivänä ollut käsitettä jäähypenkki. Kummasti ovat jäähypenkittömyydestä ja itkupotkuraivareista huolimatta kasvaneet ns. kunnon kansalaisiksi. Kullannupuista nuorinkin on jo ekaluokkalainen ja ne muut neljä jo paljon, paljon isompia.
Tuskin kaverisi ihan kaiken antaa periksi. Sinänsä sanoisin, että ei pientenkään lasten kanssa tarvi mahdottoman tiukka olla. Meillä on menty aika löysin rantein, vartti sinne tai tänne. Ja on tullut fiksuja lapsia. Osaavat käyttäytyä, eivätkä heti saa hepulia, jos hiukan väsyttää tai ruokaa ei ole tasan johonkin aikaan nokan edessä.
Sitä paitsi lapsia kasvatetaan monella tavalla ja useimmista tulee ihan mukavia aikuisia. Noin pääsääntöisesti liian orjallinen ja tiukka kasvatus on huono esimerkiksi hiljaisille lapsille.
ja oma tahto on tärkeä asia. Siksi opin joustamaan, jotta lapsi sai kokemuksia siitä, miltä tuntuu saada päättää. Siksi lapsensi eivät ole saaneet älyttömiä raivareita tai istuneet jäähypenkillä, koska sinne päätyy vain silloin, kun tahallaan tekee väärin eikä suinkaan silloin, kun on itkenyt hämmennystään, kuten sinun lapsesi.
Loppupelissä on ihan sama, meneekö lapsi nukkumaan klo 20.00 vai 20.10, mutta lapsen kehittymisen kannalta se 10 minuutin jousto voi olla varsin hyvä idea. Sama ruokailun kanssa: jos ei halua syödä perunaa niin ei syö, ei se ole minulta mitenkään pois.
Sinä olet lapsesi kanssa etsinyt tilanteita, joissa voit alistaa lastasi ja siksi lapsesi uhmaa sinua uudestaan ja uudestaan, hänellä on paha olla. Minä olen lasteni kanssa opetellut luovimaan: lapset saavat päätää minun kannaltani täysin toisarvoisia asioita enkä pyri ärsyttämään heitä keksimällä erilaisia sääntöjä ja määräyksiä, joilla ei ole merkitystä.
Tärkeintä on se, että sinun lapsellasi on usein paha olla, hän itkee paljon. Minun lapsillani on turvallista ja mukavaa, he tietävät saavansa päättää tärkeistä asioita kuten sukkien väristä tai siitä, syövätkö kanakastiketta vai lihapullia. Siksi heillä ei ole itkupotkuraivareita eikä jäähypenkkiä.
Ei ole todellista, sain hyvät naurut. :-D
Luepa tuo viimeisin kirjoitukseni uudelleen, jos edes olet lukenut sitä. Todellakin annan lapsen päättää, esim. ei meillä ole mitään kauhean tiukkoja aikatauluja nukkumaanmenon tai syömisen kanssa, en noissa pakota koskaan. Ja nimenomaan lapseni joutuu jäähylle kun tekee tahallaan väärin, ei ikinä muulloin, olen sen jo tuhat kertaa selittänyt. Minun lapsellani ei ole paha olla eikä hän itke paljon, enkä alista häntä, sinä olet kyllä nyt ihan pihalla todellakin. :-D
Esim. eilen tuli tilanne kun olimme kaupassa ja lapsi näki leikkiautoja. Juoksi niiden luokse, otti yhden ja sanoi että äiti ostaa. Selitimme miehen kanssa rauhallisesti että nyt ei osteta autoa. Lapsi heittäytyi samantien maahan eikä kuunnellut, alkoi vaan kirkua ja raivota.
Tuossa tilanteessa pelastus olisi ollut se jos olisimme ostaneet auton, että olisimme saaneet raivokohtauksen ohi. Eli lapsi olisi oppinut että huutamalla saa tahtonsa läpi. Sen sijaan otin potkivan ja kiljuvan lapsen syliin, selitin että ymmärrän että harmittaa kun haluaisit auton, mutta nyt tänään emme ole leluostoksilla, vaan ostetaan pelkästään ruokaa. Ja kun huuto ei helpottanut, mies lähti lapsen kanssa autolle, ja minä jäin tekemään ostokset loppuun. Ettei muiden asiakkaiden sitä olisi tarvinnut kuunnella sitä kirkumista. Mies oli kuin ihmeen kaupalla saanut harhautettua pojan parkkihallissa katselemaan hienoja autoja, ja niitä he ihastelivat, kun menin ostosten kanssa autolle.
Ihan turha yrittää syyllistää minua, kun tiedän että osaan kasvattaa lastani.:-)
kumpikin sinä ja ystäväsi, kun alatte riidellä asiasta. Kumpikin kasvattaa lastaan tyylillään ja jos ette voi olla keskustelematta lastenkasvatuksesta, lopettakaa ystävyys.
Itse jouduin näin kerran tekemään, kun ystäväni alkoi antaa minulle ohjeita, miten minun pitäisi kasvattaa lastani tiukemmalla otteella. Päivääkääm en ole katunut ja lapsesta on tullut luova ja älykäs aikuinen, joka ajattelee omilla aivoillaan ja menestyy elämässä.
Tuskin kaverisi ihan kaiken antaa periksi. Sinänsä sanoisin, että ei pientenkään lasten kanssa tarvi mahdottoman tiukka olla. Meillä on menty aika löysin rantein, vartti sinne tai tänne. Ja on tullut fiksuja lapsia. Osaavat käyttäytyä, eivätkä heti saa hepulia, jos hiukan väsyttää tai ruokaa ei ole tasan johonkin aikaan nokan edessä.
Sitä paitsi lapsia kasvatetaan monella tavalla ja useimmista tulee ihan mukavia aikuisia. Noin pääsääntöisesti liian orjallinen ja tiukka kasvatus on huono esimerkiksi hiljaisille lapsille.
Löysin rantein meilläkin mennään aikataulujen suhteen kuten olen jo kirjoittanut, ei meillä ole mitään jäykän tarkkoja aikatauluja ja sääntöjä todellakaan. Kyse onkin siitä että saako lapsi raivoamalla tahtonsa läpi. Ei saa. Koska hän voi haluta ihan mitä vaan ja milloin vaan. Esim. kerran sai raivarit kun halusi kaupassa tyttöjen feikki-Crocksit kokoa 34. :-D En todellakaan ostanut niitä vain siksi ettei olisi raivaria tullut.
Miten minusta tuntuu että suurin osa tätä lukevista ei edes ymmärrä mistä kirjoitetaan. :-D Kun enhän ole missään vaiheessa kirjoittanut että meillä olisi mitään tarkkoja sääntöjä joiden mukaan pitää elää. Tässä on nyt kyse aivan eri asioista.
Lukekaa ketju kunnolla ennen kuin vastaatte, niin ette ole noin pihalla.
Ap:n ystävä taas ei. Ja hän varmasti sen myös tietää ja sen vuoksi hyökkää ap:n kimppuun. Itse olen lastenkasvatusalalla ja voin sanoa tälle yhdelle viisastelijalle, että sinulla sattuu olemaan harvinaisen helpolla temperamentilla suotu lapsi jos pelkkä selittely saa kaiken uhman katkeamaan alkuunsa. Ole onnellinen siitä mutta älä pidä itseäsi ylivertaisena kasvattajana. Jonkun ärhäkämmän tapauksen kanssa tuo sama metodi ei kyllä toimi. Lapset tarvitsevat rajoja sen rakkauden lisäksi. Ja aikuisen velvollisuus on ne rajat näyttää. Joku lapsi tokenee pelkästä puheesta, jollekin toiselle lapselle taas pitää oikeasti konkreettisesti kerta toisensa jälkeen osoittaa esim. jäähyilyn kautta ne rajat.
Rajoja ei tarvitse asettaa niin, että lapsi kokee olevansa vankilassa. Jäähypenkki ei ole uhmaajan paikka vaan sen, joka on tehnyt väärin. Oman mielipiteen kertominen ei saisi olla vanhemmille synonyymi sille, että lapsi tekee jotain väärin.
Oikeasti, minä alan väsyä tähän ketjuun, ihan koko ajanhan olen kirjoittanut että väärin tekemisestä joutuu jäähylle, ei pelkästä uhmaamisesta. Eli lyöminen, pureminen, lelun heittäminen tms. selkeä väärinteko. Pelkästä uhmaanisesta saa saada ihan rauhassa raivarin, ja sitä ei tuomita vaan kerrotaan että ymmärretään että lasta harmittaa, mutta silti ei saa tahtoaan läpi.
Ihan käsittämätöntä että uudestaan ja uudestaan saa kirjoittaa jankutukseen asti samat asiat, silti vastaajat hokevat koko ajan omia, virheellisiä käsityksiään.
En kyllä olisi uskonut että täällä kirjoittelee näin paljon lukutaidottomia ihmisiä. :-(
piti tiukasti säännöistä kiinni tai ei. Toiset selviää vähemmällä, toiset saa enemmän kolhuja, henkisesti. Kannattaa olla aika suurpiirteinen, ja antaa lapselle tilaa , ja väljät rajat jonka sisällä liikkua. Olen kasvattanut 8 lasta ja kasvanut itse niiden mukana, mikään teoria mitä mulla oli 30 vuotta sitten ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Rakasta, pidä sylissä, puhu kauniisti, ja anna aikaasi, kuuntele lasta, siinä on resepti hyvään elämään. Rangaistuksista ei synny muuta kuin uhmaa, niillä ei saavuteta pitkällä tähtäimellä yhtään mitään hyvää.
Onhan se hyvä, että olet ap johdonmukainen. Mutta tiedätkö mitä: sulta on itseltä jäänyt kiukkuasioista jotain käsittelemättä, koska riita ystäväsi kanssa kiihdyttää sinua niin. Sitä kautta voit päästä jäljille siihen, mikä sulta on jäänyt kesken.
Kirjoitat paljon hyviä ajatuksia rajoista. Et tunnu kuitenkaan tajunneen sitä oleellisinta: tarkoituksena on auttaa lasta kasvamaan aikuiseksi, joka osaa itse säädellä omia tunteitaan: tunnistaa niitä, säätää, ilmaista kohtuullisesti, pitää omat puolensa, kertoa, missä omat ja yhteiskunnallisesti kelpoisat rajat menevät.
Jäähypenkit, kaapin paikan näyttämiset ja rationaaliset selitykset eivät ole oikeasti tärkeitä asioita. Niissä pysymisellä ap viestit lapselle tunnetasolla jotain muuta kuin mitä hän tarvitsisi kasvuun. Sun pitää olla lapsesi peili, näyttää, mitä sinä näet hänen tunteessaan ja toiminnassaan, autat häntä säätelemään (tähän sarjaan kuulisi jäähypenkki, mutta siinä HYLKÄÄMÄLLÄ, karkoittamalla yhteisöstä jää se pönthiitinen yksin tajuamatta kupletin juonta: juuri silloin sun pitäisi auttaa häntä käsittelemään tunteitaan ja ottamaan haltuun sosiaalisesti sopivaa käytöstä).
Se ystäväsi. Hän saattaa toimia tunnetasolla paremmin, eikä lepsuilu ole niin vaarallista. Tapoja ehtii opetella myöhemminkin, vaikka kivahan nekin olisi saada 'selkärangasta', oppia pienenä. Tai sitten voi olla, että sun ystäväsi on sekava itsekin sisältä ja pelkää lapsen raivoa. Ehkä te molemmat pelkäätte ja siksi taannuitte projisoimaan toisiinne vikaa, vaikka malka omassa silmässä?
Ap, hommahan on niin että sun suuttumus, loukkaantuminen, ne kertovat sinusta. Tutkaile voiko kritiikissä, munkin sanoissa olla perää: pitäisikö sinun tarkastella omia tunteitasi kurinpitohetkinä, keskittyä enemmän tunnepuolen ohjaamiseen lapsen kanssa: oletko sinä toimiva peili, elävä äiti, joka kestää ihan oikeasti lapsen raivon, omansakin=?
Ap, ystäväsi sanat, hänen elämänsä, hänen syynsä sanoa. Sinä et voi ryhtyä ystäväsi kasvattajaksi.Hän itse päättää, tutkaileeko omaa sisintään. Jos välität hänestä, niin kerro, miltä sinusta tuntuu. Kerro, että harkitset hänen sanojansa, mutta et ole nyt valmis jatkamaan aiheesta - tämä olisi kohteliasta tapa minusta. Voisit vaikka kirjoittaa lyhyen kirjeen. Ehkä siinä kirjeessä voisi lukea siitäkin, että sinäkin olet miettinyt hänen kasvatustapojaan, mutta sitten kohteaasti feidaat siitä? Että rauhoittaisitte nyt tilanteen...
Koetin kirjoittaa ap sulle niin, että tulisi se idea esiin, mitä aikuisten välillä tapahtuisi, jos he kypsästi käsittelisivät omaa rikkinäisyyttään, mutta kunnioittavasti.
Tsemppiä.
No toi kirjahyllyepisodi todella kuulostaa siltä että ap provosoi uhmakohtauksia ihan itse. Esikoisen kanssa helposti tekee niin, kun luulee että rankaiseminen on tärkeää.
Kirjahyllyasiassakin olis ihan vaan voinut tehdä niin, että vie lapsen toiseen huoneeseen heti kun huomaa hänen yrittävän ruveta kiipeämään. Ap:han oikein odottaa monella kielloilla, että pääsee rankaisemaan. Jos lapsi tykkää kiipeillä, niin miksi ei vie kiipeämään vaikka puuhun tai rakenna temppurataa kotiin.
Ap, tuolla tavalla provosoit uhmakohtauksia. Jos haluaa jäähyä käyttää, niin kannattaa varata todella tärkeisiin tilanteisiin. Ehkä väkivalta olisi sellainen, mä en ole itse käyttänyt.
Toki voi kueltolinjalla kasvattaa, mutta siinä vaan tuppaa käymään niin, että kotiin tulee koko ajan negatiivinen ilmapiiri. Kannattaa ohjata lapsi tekemään niitä sallittuja asioita, se on paljon palkitsevampaa, koska lapsi oppii helpommin.
Ja ethän ap rankaise uhmakohtauksesta? Ei tunteesta pidä rankaista, vaan opettaa hillitsemään se tunnekuohu.
joka ihaillen katsoo lapsen kiipeilyä, kun lapsi sitten tippuu ja satuttaa itsensä, vanhempi tarjoaa kivunlievitykseksi jätskituuttia