Mitä olen tehnyt väärin 5 vuotiaani kanssa?

taitaa olla fiksu ikäisekseen kun osaa ihan itse sanallistaa tollasen käytöksensä syyt. On monesti sanonut, että pelottaa kasvaa isoksi ja siksi on välillä niin hankala.

mutta mietin jo päivittäin kuinka kasvatan, ettei hänestä tule sellaista kuin ap kuvaa.



En tiedä mitä te muut ajattelette muttatarvitseeko lapsi pelikonsolia elämäänsä? Jääkö hän jostakin paitsi jos vain päätän että en osta meidän kotiin sellaista. Kavereilla saa toki pelata jne..? Syliä ja rakkautta haluan antaa niin paljon kuin mahdollista! Uskon että silloin olisi lapsellakin turvallista ja mukavaa lähteä tekemään itsenäisesti asioita.



Mutta kunhan pähkäilen ja pohdin.. ja murehdin että kuinka sitä saisi oman piiperönsä luotsattua niin että olisi sosiaalinen ja toiset huomioon ottava oppimiskykyinen ja haluinen positiivinen lapsi.



HUh :D

Av-tsykoloogit täällä nyt parin lauseen perusteella antaa oman diagnoosinsa sekä henkilöstä että hänen vanhempana olemisestaan. Buaahhhh... Seuraava kommentti on varmaan tyyliä "lapsia tarviis tuommosella ollakkaan".. :)

Toki aikaa on hyvä lapsille antaa. Mutta enpä ole moista kuullut pienen lapsen suusta, että tärkeintä mitä aikuinen voi antaa on aikaa. He, he, he... :D Taitaa tulla ihan muuta sieltä suusta, kun kysyy.

Kyllä minun lapseni on jo pienenäkin sanonut että hän haluaa eniten tehdä jotain yhdessä ja usein myös niin että entä jos vaan ollaan yhdessä eikä lähdetä minnekään. En ole sama vastaaja kuin hän jolle kommenttisi heitit. Mutta jos omat lapsesi eivät osaa olla aikaasi vailla - etkä sitä heille anna - niin älä oleta että kaikki lapset toimivat samoin. Se mitä ei ole koskaan tehty mahdolliseksi, sitä ei osaa pyytääkään tosissaan.

helppo uskoa ettei tuon "hekottajan" lapsi osaa aikaa pyytää, tai sitä hänelle anneta. Äiti vaikuttaa vähän yksinkertaiselta ja rahvaanomaiselta. Lapset kaipaavat yhdessäoloa vielä paljon vanhempanakin, saati viisivuotiaina.

Jopa siitä kuinka kukin äiti tänne kirjoittaa, voi päätellä paljon hänen arvoistaan ja laadukkuudestaan.

Av-tsykoloogit täällä nyt parin lauseen perusteella antaa oman diagnoosinsa sekä henkilöstä että hänen vanhempana olemisestaan. Buaahhhh... Seuraava kommentti on varmaan tyyliä "lapsia tarviis tuommosella ollakkaan".. :)

Toki aikaa on hyvä lapsille antaa. Mutta enpä ole moista kuullut pienen lapsen suusta, että tärkeintä mitä aikuinen voi antaa on aikaa. He, he, he... :D Taitaa tulla ihan muuta sieltä suusta, kun kysyy.

Kyllä minun lapseni on jo pienenäkin sanonut että hän haluaa eniten tehdä jotain yhdessä ja usein myös niin että entä jos vaan ollaan yhdessä eikä lähdetä minnekään. En ole sama vastaaja kuin hän jolle kommenttisi heitit. Mutta jos omat lapsesi eivät osaa olla aikaasi vailla - etkä sitä heille anna - niin älä oleta että kaikki lapset toimivat samoin. Se mitä ei ole koskaan tehty mahdolliseksi, sitä ei osaa pyytääkään tosissaan.

helppo uskoa ettei tuon "hekottajan" lapsi osaa aikaa pyytää, tai sitä hänelle anneta. Äiti vaikuttaa vähän yksinkertaiselta ja rahvaanomaiselta. Lapset kaipaavat yhdessäoloa vielä paljon vanhempanakin, saati viisivuotiaina.

Jopa siitä kuinka kukin äiti tänne kirjoittaa, voi päätellä paljon hänen arvoistaan ja laadukkuudestaan.

seuraava kommentti voisi olla: "mahdoitko läpäistä peruskoulun??" Huumorintajukaan ei kauhean jalostunutta ole.

Av-tsykoloogit täällä nyt parin lauseen perusteella antaa oman diagnoosinsa sekä henkilöstä että hänen vanhempana olemisestaan. Buaahhhh... Seuraava kommentti on varmaan tyyliä "lapsia tarviis tuommosella ollakkaan".. :)

Toki aikaa on hyvä lapsille antaa. Mutta enpä ole moista kuullut pienen lapsen suusta, että tärkeintä mitä aikuinen voi antaa on aikaa. He, he, he... :D Taitaa tulla ihan muuta sieltä suusta, kun kysyy.

Kyllä minun lapseni on jo pienenäkin sanonut että hän haluaa eniten tehdä jotain yhdessä ja usein myös niin että entä jos vaan ollaan yhdessä eikä lähdetä minnekään. En ole sama vastaaja kuin hän jolle kommenttisi heitit. Mutta jos omat lapsesi eivät osaa olla aikaasi vailla - etkä sitä heille anna - niin älä oleta että kaikki lapset toimivat samoin. Se mitä ei ole koskaan tehty mahdolliseksi, sitä ei osaa pyytääkään tosissaan.

helppo uskoa ettei tuon "hekottajan" lapsi osaa aikaa pyytää, tai sitä hänelle anneta. Äiti vaikuttaa vähän yksinkertaiselta ja rahvaanomaiselta. Lapset kaipaavat yhdessäoloa vielä paljon vanhempanakin, saati viisivuotiaina.

Jopa siitä kuinka kukin äiti tänne kirjoittaa, voi päätellä paljon hänen arvoistaan ja laadukkuudestaan.

seuraava kommentti voisi olla: "mahdoitko läpäistä peruskoulun??" Huumorintajukaan ei kauhean jalostunutta ole.

Kuuluuko 5-vuotiaan pyyhkiä itse oma kakkapylly?

tokaluokkalainen poika koukuttuisi välillä aika helposti nettipeleihin, ja kun sen huomaa, silloin on vaan lopetettava pelaaminen ja mennään vaikka ulos. Sitten on taas kausia, ettei pelit juuri kiinnostakaan. En kuitenkaan pidä tätä minään ongelmana, sillä pelit sinänsä ovat ihan fiksuja ja joka tapauksessa lasten kanssa tuppaa välillä syntymään vääntöä, ei sitä pelätä tarvitse. Mutta tosi pitkään pojalla kesti ennen kuin edes yhtään kiinnostui peleistä. Koulussa on kavereita, hyvin harvoin koulun jälkeen käy yhdellä luokkakaverilla, ja siellä eivät pelaa. Eli ei lapsi mitenkään automaattisesti syrjäydy, jos ei ole jokaista hiluvitkutinta hommattuna. (Tuo lapseni tietynlainen epäsosiaalisuus on aika synnynnäistä eli ei vaan kaipaa enempää seuraa, vaikka pärjää muiden kanssa ok.)



Noin muuten karsastan peleihin liittyvää todella ristiriitaista ajattelutapaa: lapselle hankitaan pelejä, mutta sitten äiti käyttäytyykin kuin ne olisivat suoraan saatanasta ja aiheuttavat vain harmia. Hankkikaa hyviä pelejä ja NAUTTIKAA niistä sen aikaa mikä hyväksi on. Muutenkin suhtautuminen etenkin poikiin on usein sellaista pojat on ärsyttäviä mökeltäjiä ja räkänokkia, mutta muullainenkaan ei saa olla. Peleissä en ymmärrä tiukkaa aikarajaa ellei peli ole sellainen, että sen voi todella lopettaa milloin vain. Olen verrannut tiukkaa aikarajaa Afrikan tähden pelaamiseen: entä jos jollain pelikerralla kello pärähtäisi ja sitten äiti vain tyynesti toteaisi, että eipä ehtinyt timanttia nyt löytyä! Aika hölmöltä tuntuisi.

Ulkoisen palkitsemisen vaarana on, ettei lapsi opi toimimaan sisäisesti ohjautuvasti ja siksi, että se toisi hänelle sisäistä mielihyvää - että on hieno ja palkitseva tunne osata tehdä asioita. Jos joka kerta kun onnistuu saa tarran tms. niin lapselle ei kovin herkästi kehity tällaista sisäistä mielihyvää osaamisesta, vaan lapsen käytös sitoutuu palkkioon.

Joskus tarrat voivat jonkin erityisen vaikean taidon sisäistämisessä olla käypä motivaattori, mutta tosiaan silloinkin tarvitaan myös muita keinoja motivoida lasta oppimaan.

Meillä esikoisen kanssa ei tarrataulut oikein ole toimineet. Ensin ei ymmärtänyt jotenkin pointtia tai ei vain motivoitunut. Nyt isompana on tullut sellaista ajattelua, että "Mitä saan, jos teen tämän asian?", "Teen tämän jos saan sen ja sen", mitä en todellakaan sulata. Kai se ihan tavallista on, enkä nyt huolestunut ole, mutta tuolle linjalle ei saisi enempää mennä.

Ulkoisen palkitsemisen vaarana on, ettei lapsi opi toimimaan sisäisesti ohjautuvasti ja siksi, että se toisi hänelle sisäistä mielihyvää - että on hieno ja palkitseva tunne osata tehdä asioita. Jos joka kerta kun onnistuu saa tarran tms. niin lapselle ei kovin herkästi kehity tällaista sisäistä mielihyvää osaamisesta, vaan lapsen käytös sitoutuu palkkioon. Joskus tarrat voivat jonkin erityisen vaikean taidon sisäistämisessä olla käypä motivaattori, mutta tosiaan silloinkin tarvitaan myös muita keinoja motivoida lasta oppimaan.

Meillä esikoisen kanssa ei tarrataulut oikein ole toimineet. Ensin ei ymmärtänyt jotenkin pointtia tai ei vain motivoitunut. Nyt isompana on tullut sellaista ajattelua, että "Mitä saan, jos teen tämän asian?", "Teen tämän jos saan sen ja sen", mitä en todellakaan sulata. Kai se ihan tavallista on, enkä nyt huolestunut ole, mutta tuolle linjalle ei saisi enempää mennä.

Mutta tämä ei tee kyllä hommaa helpoksi, vaikka olenkin periaatteessa samaa mieltä. kuinka ihmeessä asiat sitten saa sujumaan?

Ulkoisen palkitsemisen vaarana on, ettei lapsi opi toimimaan sisäisesti ohjautuvasti ja siksi, että se toisi hänelle sisäistä mielihyvää - että on hieno ja palkitseva tunne osata tehdä asioita. Jos joka kerta kun onnistuu saa tarran tms. niin lapselle ei kovin herkästi kehity tällaista sisäistä mielihyvää osaamisesta, vaan lapsen käytös sitoutuu palkkioon. Joskus tarrat voivat jonkin erityisen vaikean taidon sisäistämisessä olla käypä motivaattori, mutta tosiaan silloinkin tarvitaan myös muita keinoja motivoida lasta oppimaan.

Meillä esikoisen kanssa ei tarrataulut oikein ole toimineet. Ensin ei ymmärtänyt jotenkin pointtia tai ei vain motivoitunut. Nyt isompana on tullut sellaista ajattelua, että "Mitä saan, jos teen tämän asian?", "Teen tämän jos saan sen ja sen", mitä en todellakaan sulata. Kai se ihan tavallista on, enkä nyt huolestunut ole, mutta tuolle linjalle ei saisi enempää mennä.

Mutta tämä ei tee kyllä hommaa helpoksi, vaikka olenkin periaatteessa samaa mieltä. kuinka ihmeessä asiat sitten saa sujumaan?

Mitä kauemmin olen äitinä ollut, sitä enemmän olen alkanut ajatella, että lastenkasvatuksessa ei kovin pitkälle voi pelata millään opeteltavilla kikoilla, vaan kyse on kokonaisuudesta. Jos lapsille osoittaa rakkautta, antaa aikaa ja opastaa säälliseen käytökseen siiitkeästi, yksittäiset knopit ovat oikeastaan tarpeettomia. Eli lapset oppivat ilman tarrataulujakin. Mutta ei ole aivan vaivatonta lastenkasvatus, eikä kai tarvi ollakaan. Ja virheitäkin sallitaan.