Mieheni mielestä jokainen on oman onnensa seppä. Oletko samaa mieltä?

Silti IHAN VARMASTI jokainen aikuinen ihminen tietää, että päihteet ei ratkaise mitään ongelmia, vaan korkeintaan helpottaa hetken, ja sitten vie syvemmälle suohon.

EI siihen mikään nero tarvitse olla, tai kognitiivisilta kyvyiltään ylivertainen.

Kyse on nimenomaan siitä, suostuuko ottamaan vastuuta omasta elämästään vai ei. Ihan sama kuka ne ongelmat on elämään tuonut, niin kauan kuin ihminen odottaa, että joku ulkopuolinen ne ongelmat myös poistaa, hän on onneton ja uhri.

AIna voi sanoa mutku. Mutku sitä ja mutku tätä ja mutku sekin sillon. Loppupeleissä ihminen ei kaiva maata kuin omien jalkojensa alta jäädessään tuleen makaamaan.

päihteissä on se ihmisen hallintakyvyn ulkopuolella oleva juttu, että ne ovat joillekin fyysisesti addiktoivia. Se, joka aloitti sillä, että ottaa viikonloppuisin muutaman vitutuksen, kuten kuka tahansa normaali-ihminen, saattaakin omistaa sellaiset geenit, ettei alkoholista pääsekään noin vain eroon. Ei sitä alkoholisti yleensä tulla sillä, että päätetään "nyt on elämässä semmoinen vaihe, että rupeanpa alkoholistiksi. Telkkaristakaan ei tuu mitään, ja muutenkin on hyvin aikaa."

Mutta ei se alkoholismi tai päihderiippuvuus mene itsestään ohikaan, eikä sitä auta se, että selittää kuinka tässä on nyt uhri liikenteessä ja siksi ja siksi tässä juodaan ja lässyn lää.

Enpä oikeastaan jaksa tästä enempää jauhaa, koska ihmisillä on niin kova tarve tehdä toinen toisistaan tahdottomia uhri-parkoja, jotka ei itse voi elämälleen yhtään mitään. Siitä vaan, OMA VALINTAHAN se on.

T: Se masennuksesta parantunut, ent. seksuaalisesti hyväksikäytetty, kotonaan pahoinpidelty, koulukiusattu syömishäiriöinen nainen, jonka puoliso käytti aikanaan 10 v heroiinia, istui vankilassa jne.

Ja ihan itse, omilla valinnoillamme olemme rakentaneet elämämme sellaiseksi kuin se tänä päivänä on. Nyt on nimittäin kaikki hyvin.

oikeassa hän on siinä, että olet oman onnesi seppä aina, eli vastaat kaikesta ITSE, tosihädän tullen ei kukaan auta, suku kääntää selkänsä, omat vanhemmat hylkäävät, apua ei saa MISTÄÄN. Itselleni on käynyt pahimman hädän hetkellä juuri näin.



Mutta miehesi on väärässä siitä, että menestys ja onni olisi aina ihmisen omaa ansiota. Se nimittäin riippuu todella paljon siitä mihin yhteiskuntaluokkaan ja perheeseen lapsi syntyy. Ihminen saa todella erilaiset lähtökohdat perheen puolesta elämään. Itse synnyin köyhään, väkivaltaiseen junttiperheeseen, joka vihasi koulutusta ja "herrojen pelleammatteja", ja sain todella kovan tien ja taistelun käydä että pääsin vanhempieni vastustuksesta - ja suoranaisesta sabotoinnista - huolimatta yliopistoon ja luin itselleni akateemisen tutkinnon.



Vanhempani inhoavat ja vihaavat minua (ja samaanaikaan kadehtivat ja ovat kaunaisia). EIvät halua minulle mitään hyvää ja nauttivat epäonnestani, hädän hetkellä apua ei saa vaan ivat ja pilkkanaurut korkeintaan.



Eli olen sitä mieltä että itse olen ollut oman onneni seppä, mitään apua tai tukea tai kannustusta en ole saanut ikinä kotoa vanhemmiltani. Ja sanon suoraan että kaikista ei ole siihen mitä minä tein, eli ponnistin vastustuksesta huolimatta rupuisista köyhälistöolosuhteista kunnon kansalaiseksi, joka on yhteiskunnan mittapuulla ns menestynyt.



Lapsi on aina syytön siihen, mihin perheeseen sattuu syntymään. Pahinta moukkamaisuutta on mielestäni se, että jos on sattunut syntymään hyvään "aatelissukuun", ihminen jotenkin kokee olevansa muita parempi ja jopa oikeutettu katsomaan ylenkatseisesti muita, ja arvostelemaan heitä "WT-sakiksi" tai muuksi vastaavaksi.



Sen olen oppinut kovan kautta että elämä on helvetin epäreilua!

miten siitä masennuksesta parannutaan, jos siihen ei auta mitkään terapiat, kymmenet lääkekokeilut, sairaalahoidot, oikea ravinto, liikunta eikä uskonto?

[Kyllä mä ainakin olen ihan ITSE tehnyt helvetillisen työn päästäkseni ylös masennuksesta.

Eli ei lääkkeitä, ei terapiaa, ei lääkäreitä, ei ystävien tai läheisten apua, ei mitään - kaiken olet tehnyt itse?

Jokainen meistä on hyvin riippuvainen toisista ihmisistä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Kukaan ei todellakaan ole oman onnensa seppä.

Eli ei lääkkeitä, ei terapiaa, ei lääkäreitä, ei ystävien tai läheisten apua, ei mitään - kaiken olet tehnyt itse?

Jokainen meistä on hyvin riippuvainen toisista ihmisistä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Kukaan ei todellakaan ole oman onnensa seppä.

tämä on muuten hyvä pointti.

Eli ei lääkkeitä, ei terapiaa, ei lääkäreitä, ei ystävien tai läheisten apua, ei mitään - kaiken olet tehnyt itse? Jokainen meistä on hyvin riippuvainen toisista ihmisistä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Kukaan ei todellakaan ole oman onnensa seppä.

tämä on muuten hyvä pointti.

niin mikään lääkitys, terapia tai ystävät ei pelasta! Vai oletatko, että jokainen masentunut paranee, jos kaverit jeesaavat ja lääkäri antaa lääkkeitä? Tuolla teorialla meillä ei olisi yhtäkään alkoholistia, niin hyvä hoito heille tarjotaan.

miten siitä masennuksesta parannutaan, jos siihen ei auta mitkään terapiat, kymmenet lääkekokeilut, sairaalahoidot, oikea ravinto, liikunta eikä uskonto?

Eikä mulla ole siihen vastausta. Mulla se parantuminen lähti sisältäpäin, ja nimenomaan sillä ajatustyöllä, itsensä haastamisella, sen tavoittamisella, mitkä on ne ajatusmallit ja -rakenteet, jotka ajaa masentumaan. Mitä odottaa itseltä ja elämältä, kuinka realistista se on jne.

Harvemmin ihminen masentuu niin, että siinä ei olisi mitään psyykkistä taustalla, mutta tiedän ihan kokemuksesta, että hormonit ja tietyt lääkityksetkin voi sitä aiheuttaa.

POhdittuani tätä aihetta ja asiaa, tulin itse siihen tulokseen, että mulle tämä "oman onnen seppänä" oleminen on lähinnä ASENNE elämään. En mä oleta että kaikki asiat onnistuu tai menee hyvin, mutta lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että minä vaikutan elämääni ja teen aktiivisia valintoja sen suhteen, miten elämääni elän. Kun tulee vastoinkäymisiä, otan selvää miten niistä voi selvitä, ja jos niistä ei selviä, hyväksyn sen, ja keskityn muuhun.

Vai oletatko, että kaikki tässä elämässä on kohtalon sallimaa? Omilla teoilla ja pyrkimyksillä ei ole mitään merkitystä ja syntymä määrää sen, mitä sinusta tulee?



Kannattaako siis tuhlata euroakaan alimpien sosiaaliluokkien lasten koulutukseen, kun heistä ei kuitenkaan mitään tule? Tai ylipäätään kannattaako maksaa sossun kautta ruokaansa ja elämistään, kun heille tapahtuneet ikävät asiat estävät heitä koskaan elämästä elämisen arvoisesti?



Minusta sinulla on terve tapa nähdä maailma: lopetetaan auttaminen, koska siitä ei ole hyötyä.

Elämässä tapahtuu asioita joille emme voi mitään ne vain on olemassa. Osa niistä asioista on onnekkaita, osa pahoja asioita joiden kanssa on vain opittava elämään.

Ihmistä ei voi auttaa tai esim. nostaa hänen sosiaalista asemaansa jos ihmisellä itsellään ei ole siihen todellista tahtoa. Paljon voi saada aikaan sillä että uskoo itseensä ja unelmiinsa.

Joskus menneisyyden varjot vaikuttaa ihmisen eämässä valitettavan pitkään. Joskus kipeisiin asioihin jää turhaan liian pitkäksi aikaa. On vain osattava itsensä takia antaa anteeksi ja jatkettava eteenpäin jättäen menneisyyden asiat taakse.

miten siitä masennuksesta parannutaan, jos siihen ei auta mitkään terapiat, kymmenet lääkekokeilut, sairaalahoidot, oikea ravinto, liikunta eikä uskonto?

Eikä mulla ole siihen vastausta. Mulla se parantuminen lähti sisältäpäin, ja nimenomaan sillä ajatustyöllä, itsensä haastamisella, sen tavoittamisella, mitkä on ne ajatusmallit ja -rakenteet, jotka ajaa masentumaan. Mitä odottaa itseltä ja elämältä, kuinka realistista se on jne.

Harvemmin ihminen masentuu niin, että siinä ei olisi mitään psyykkistä taustalla, mutta tiedän ihan kokemuksesta, että hormonit ja tietyt lääkityksetkin voi sitä aiheuttaa.

POhdittuani tätä aihetta ja asiaa, tulin itse siihen tulokseen, että mulle tämä "oman onnen seppänä" oleminen on lähinnä ASENNE elämään. En mä oleta että kaikki asiat onnistuu tai menee hyvin, mutta lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että minä vaikutan elämääni ja teen aktiivisia valintoja sen suhteen, miten elämääni elän. Kun tulee vastoinkäymisiä, otan selvää miten niistä voi selvitä, ja jos niistä ei selviä, hyväksyn sen, ja keskityn muuhun.

[Kyllä mä ainakin olen ihan ITSE tehnyt helvetillisen työn päästäkseni ylös masennuksesta.

Eli ei lääkkeitä, ei terapiaa, ei lääkäreitä, ei ystävien tai läheisten apua, ei mitään - kaiken olet tehnyt itse?

Jokainen meistä on hyvin riippuvainen toisista ihmisistä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Kukaan ei todellakaan ole oman onnensa seppä.

Joo, eihän meistä ketään olisi edes olemassa ilman äitiä, joten äitihän se meidän oman onnemme seppä on, eiks niin?

Mä tunnen aika monta ikiterapialaista, ja kaikkia näitä yhdistää se, että ihan oikeasti se halua parantua puuttuu. Tai voishan sitä, jos ei itse tarttis mitään tehdä. Lääkkeitä syödään kaksin käsin, mutta kun pitäisi vähän tsempata ja toimia toisin esim. sosiaalisissa suhteissa, siihen se sitten jo tyssääkin. Kun on vaan niin paljon antoisampaa raivota ja reuhata, kuin välillä niellä sitä kiukkua ja oikeasti asennoitua toisin.

Ja kun kysyit: mun vanhemmat lähinnä mollasi ja pilkkasi mua vielä silloinkin kun olin syömishäiriön takia Lapinlahdessa hoidossa. Pidin itseäni niin paskana ja surkeana ihmisenä, että en todellakaan rasittanut ystäviäni millään masennuspuheilla, en oikeastaan edes tajunnut olevani masentunut, vaan ainoastaan maailman epäonnistunein paskaläjä, joka ei pysty pitämään huolta edes omasta hygieniastaan saati kodistaan.

Sain terapiaa, lääkitystä kokeilin, mutta en halunnut jatkaa, ne vain pahensivat oloa. Ja ihan varmasti tiedän, että siitä terapiasta ei ole mitään hyötyä, jos ei itse tee sitä todellista työtä. Kirurgi voi parantaa syöpäsairaan leikkauksella, mutta yksikään terapeutti ei paranna ketään, joka ei sitä itse halua ja sitä varsinaista työtä tee.

Luulen, että 99 % ihmisistä täällä palstalla haluaisi tehdä itsemurhan tuossa kuvaamassasi tilanteessa. Kunhan vaan lämpimikseen puhelevat, että oman onnen seppiä ollaan juu, mutta tositilanteessa paskat tulis housuun.

No joo, onnellinen voi olla tietty, vaikka olis kuinka köyhäkin. Joten siinä mielessä oman onnen seppä voi olla.



Mutta jos puhutaan ulkoisista puitteista (raha, ammatti, muu omaisuus), niin näissä asioissa huonoista lähtökohdista tulevien ihmisten on vaikeampi olla oman onnensa seppiä, joten yhteiskunnnan/perheen vaikutus on suuri siihen, voiko menestyä.



Tai pitäisi varmaan puhua "oman menestyksensä seppänä olemisesta", kun puhutaan näistä ulkoisista saavutuksista, ennemminkin kuin "oman onnensa seppänä olemisesta". Ulkoiset saavutukset ja statuksethan eivät tuo onnea, ne ovat vain merkki menestyksestä, mutta eivät onnesta.

Pystyykö ihminen vaikuttamaan toisen ihmisen onnellisuuteen? Jos vastaus on kyllä, niin kaikki oman onnensa seppä höpinät voi lopettaa siihen.

Ihmisen oma asenne vaikuttaa onnellisuuteen hyvin pitkälti juu... Mutta siihen asenteeseenkin ovat vaikuttaneet niin monet tekijät elämän varrella. Samoin kun asenteisiin voi edelleen vaikuttaa. Ja jos toinen ihminen pystyy auttamaan toista hädän hetkellä, on tämä vaikutttamassa tämän onneen.

Jos kuvittelee (olen itsekin joskus kuvitellut) olevansa oman onnensa seppä, yrittää vain korostaa omaa paremmuuttaan, ja sivuuttaa siinä kaikki ne ihmiset, jotka elämään on vaikuttanut tavalla tai toisella. Samalla sysää vastuun toisista ihmisistä pois itseltään. Eli toisin sanoen, jos teollaan tekee toisen onnettomaksi, niin ainahan voi ajatella, että ihminen on oman onnensa seppä, mitäs tuosta lannistui, paska asenne...

Eli ei. Ihminen ei ole oman onnensa seppä.

Vai oliskohan se sitenkin toisinpäin?

te kaikki olla onnellisia vaikka ette pystyisi liikuttaman muuta kuin silmäluomianne ja makaisitte lopun ikäänne jossain hoitolaitoksessa?

Luulen, että 99 % ihmisistä täällä palstalla, kuten minäkin, haluaisi tehdä itsemurhan tuossa kuvaamassasi tilanteessa. Kunhan vaan lämpimikseen puhelevat, että oman onnen seppiä ollaan juu, mutta tositilanteessa paskat tulis housuun.

Jos jokainen on oman onnensa seppä niin kukaan ei tarvitse apua. Sodan jaloissa olijat, tehkää olonne mukavaksi, vakavasti masentuneet, lopettakaa masennus jne. Siskoni on tämän sanonnan toitottaja, on hylännyt äitinsä, kukaan sisaruksistani ei auta äitiään, eivät välitä. Kyllä äiti on onnellinen mutta miten iloita kun sähköt menee ja ulosotto vie?

Ymmärrän että koditon ja vakavasti sairaskin voi olla onnellinen, mutta mielestäni avun saannista ja avun antamisesta voi tulla onnelliseksi, tai se voi auttaa siinä.

Nykyään tuo suosittu sananparsi on jalostanut itse pärjäämisen hyveen äärimmilleen. Edes junaradalla kaatunutta ei auttanut radalta pois.