Mieheni mielestä jokainen on oman onnensa seppä. Oletko samaa mieltä?

olen itse tullut lapsena pahoinpidellyksi, nähnyt nälkää jne.vaan omalla työlläni noussut, käsitellyt vaikean taustani terapiassa ja olen hyvin onnellinen, suhteellisen varakas ja tyytyväinen elämääni.



ITSE hankittua kaikki tyynni.Ja kyllä, äänestän kokoomusta.

olen itse tullut lapsena pahoinpidellyksi, nähnyt nälkää jne.vaan omalla työlläni noussut, käsitellyt vaikean taustani terapiassa ja olen hyvin onnellinen, suhteellisen varakas ja tyytyväinen elämääni.

ITSE hankittua kaikki tyynni.Ja kyllä, äänestän kokoomusta.

jos olisit vaikean lapsuutesi vuoksi sairastunut vaikka skitsofreniaan?

mutta tulkitsen onnellisuuden tunteen eri tavalla ilmeisesti kuin sinä.

Vaikka ulkoiset puitteet tai terveys voivat olla ihan kaikkea kurjuudesta ylellisyyteen, niin onnentunne syntyy kyllä sisäisestä maailmasta ja sopusoinnusta itsensä kanssa.

On ehkä helpompaa löytää se onnentunne, kun arkiset asiat eivät verota koko ajan henkistä puolta, mutta kyllä onnen avain on ihan jokaisen omassa takataskussa.

MIEHEN kanssa. Elämänsä voi käyttää rutisemiseen ja ruikuttamiseen, siihen, että huutaa ja märisee kuinka epistä kaikki on.

Tai sitten voi olla ja elää niillä eväillä mitä on elämään saanut oman näköistä, onnellista elämää.

Ja mä en todellakaan ole missään pumpulissa elänyt, vaan aika kovan elämänkoulun käynyt ihminen, joka todellakin on tehnyt töitä oman onnensa eteen.

MIEHEN kanssa. Elämänsä voi käyttää rutisemiseen ja ruikuttamiseen, siihen, että huutaa ja märisee kuinka epistä kaikki on.

Tai sitten voi olla ja elää niillä eväillä mitä on elämään saanut oman näköistä, onnellista elämää.

Ja mä en todellakaan ole missään pumpulissa elänyt, vaan aika kovan elämänkoulun käynyt ihminen, joka todellakin on tehnyt töitä oman onnensa eteen.

siis että neliraajahalvaantunena olisit aivan yhtä onnellinen kuin nytkin?

Onnellisuus riippuu eniten siitä, _osaako_ ihminen olla onnellinen siitä, mitä on saanut ja saavuttanut. Siinä mielessä jokainen vaikuttaa onnellisuuteensa itse.

Mutta jokainen myös saa kotoaan/geeneissään erilaiset mahdollisuudet oppia sitä onnellisena elämistä. Jos omat vanhemmat ovat sen osanneet hyvin, lapsikin oppii sen helpommin jo varhain, ja myönteiset kokemukset vain vahvistavat mahdollisuuksia myös pysyä onnellisena vastoinkäymisistä huolimatta. Mutta jos kotona on oltu jatkuvasti tyytymättömiä ja syytetty epäonnesta muuta maailmaa, lapsi ei opi tätä tärkeää taitoa kotoaan. Silloin voi olla hyvin vaikeaa omaksua sitä myöhemminkään elämässään, ja tämä ei millään tavalla ole ihmisen oma vika.

Minussa ja miehessäni tämä ero näkyy selvästi: miehen vanhemmat aina tyytymättömiä ja valittavat kaikesta - asiansa ovat materiaalisesti erittäin hyvin, mutta mikään ei silti tunnu riittävän. Omat vanhempani pärjäävät myös taloudellisesti hyvin (eivät tosin aina ole pärjänneet), ja varsinkin äidilläni on taito olla kiitollinen ja onnellinen siitä, mitä hänellä on. Isä ei niin hyvin tuota osaa, ja minä olenkin heitä tarkkailemalla oppinut, että onni on tosiaankin omasta asenteesta kiinni enemmän kuin mistään muusta. Miehellä on ollut asiassa kova opetteleminen, joka alkoi kun hän tapasi minut, ja jatkuu edelleenkin - olemme olleet nyt yhdessä kymmenen vuotta.

Äitini on elänyt erittäin rankan nuoruuden, joten osaa ehkä siksikin arvostaa sitä, kun kaikki on vihdoin elämässä hyvin.

Ensin otaksut, että tyytyväisyys elämään tulee siitä, että vanhemmat osaavat olla tyytyväisiä elämäänsä. Sitten kerrot, että äitisi oli tässä parempi kuin isäsi, koska ÄITISI OLI ELÄNYT RANKAN NUORUUDEN.

Eli äitisi tuskin oli saanut sitä mallia sieltä kotoa, vai mitä?

Itse olen äitisi kaltainen, oma nuoruus rankka, ja vanhemmat eivät todellakaan olleet onnellisia. Itse päätin elää toisin.

te kaikki olla onnellisia vaikka ette pystyisi liikuttaman muuta kuin silmäluomianne ja makaisitte lopun ikäänne jossain hoitolaitoksessa?

Ei ollut helppoa eikä kivaa. Helpompaa oli maata uhrina kotona ja syödä suruun ja syrjäytyä.

En yleensä lähde vertaamaan ihmisten tilanteita mutta kyllä tuo sun lause paljastaa armotta sen ettet ole helvetillistä masennusta ja ahdistusta joutunut elämään läpi. Ei, se ei todellakaan ole helppoa. Joku onkin viisaasti sanonut että henkinen tuska on suurinta tuskaa mitä on olemassa ja on kyllä täysin oikeassa.

Eikä tarvitse tulla mussuttamaan mitään minun asenteesta. Minä olen todella pohjilta ponnistanut, nyt jo suht tasapainossa mutta ikinä en voi tietää sairastunko vielä uudelleen. Tämä sairaus on todellakin opettanut nöyryyttä ja sen ettei elämä ole itsestään selvyys.

On myöskin aivan turha lähteä sanomaan että minut on raiskattu, hakattu, kiusattu jne koska pelkästään nuo ei kerro juurikaan. Ihmisen luonne vaikuttaa, se onko muita läheisiä ihmisiä, saako tukea jne. Ei pelkästään se mitä vanhemmat teki tai eivät tehneet.

tämä viimeinen epätoivoinen yritys osoittaa.. jotakin?



Kyllä ihminen voi olla hyvin onneton ja avuton neliraajahalvaantuneena tai vaikka kovissa kivuissa jonkin sairauden takia. Mutta on myös neliraajahalvaantuneita, jotka kirjoittavat kirjoja tai maalaavat suullaan. Jopa silmänräpäyksillä (vrt. locked in- potilaan kirjoittama Perhonen Lasikuvussa).



Onnen voi koota niistä palasista mitä itsellä on. Pyörätuolissa istuva lapsi ei ole onneton siksi, että jalat eivät tottele. Hänen vanhempiensa elämä ei ole pilalla siksi, että lapsi ei ole normaalijalkainen.



Ei onnellisuuden olemus synny tällaisista, mutta onnettomuuden tunteeseen jumittumisen kaikki tuollainen kyllä mahdollistaa.

MIEHEN kanssa. Elämänsä voi käyttää rutisemiseen ja ruikuttamiseen, siihen, että huutaa ja märisee kuinka epistä kaikki on. Tai sitten voi olla ja elää niillä eväillä mitä on elämään saanut oman näköistä, onnellista elämää. Ja mä en todellakaan ole missään pumpulissa elänyt, vaan aika kovan elämänkoulun käynyt ihminen, joka todellakin on tehnyt töitä oman onnensa eteen.

siis että neliraajahalvaantunena olisit aivan yhtä onnellinen kuin nytkin?

vaan siitä, että tilanteesta huolimatta pyrkii onneen ja sen saavuttaa uskottelematta itselleen, että ei kannata.

Tunnen moottoripyöräonnettomuudessa vakavasti vammautuneen nuoren miehen, josta tuli lakimies. Hän olisi voinut jäädä sängynpohjalle valittamaan kohtaloaan loppuiäkseen, mutta ei jäänyt, vaikka käytännössä on "kolmiraajahalvaantunut" eli toisen käden kaksi sormea toimivat. Uskon, että hän on onnellisempi nykyelämässään kuin jos olisi jäänyt vuodepotilaaksi.

tämä viimeinen epätoivoinen yritys osoittaa.. jotakin?

Kyllä ihminen voi olla hyvin onneton ja avuton neliraajahalvaantuneena tai vaikka kovissa kivuissa jonkin sairauden takia. Mutta on myös neliraajahalvaantuneita, jotka kirjoittavat kirjoja tai maalaavat suullaan. Jopa silmänräpäyksillä (vrt. locked in- potilaan kirjoittama Perhonen Lasikuvussa).

Onnen voi koota niistä palasista mitä itsellä on. Pyörätuolissa istuva lapsi ei ole onneton siksi, että jalat eivät tottele. Hänen vanhempiensa elämä ei ole pilalla siksi, että lapsi ei ole normaalijalkainen.

Ei onnellisuuden olemus synny tällaisista, mutta onnettomuuden tunteeseen jumittumisen kaikki tuollainen kyllä mahdollistaa.

uskot, että sinäkin olisit yhtä onnellinen neliraajahalvaantuneena kuin nytkin? Ei se ole mikään äärimmäinen esimerkki vaan arkipäivää monelle ihmiselle. Joten voitko vastata?

te kaikki olla onnellisia vaikka ette pystyisi liikuttaman muuta kuin silmäluomianne ja makaisitte lopun ikäänne jossain hoitolaitoksessa?

ja niistä noin 5 hoitajasta, jotka vuorokauden ympäri tekisivät parhaansa, että elämäni olisi elämisen arvoista.

MIEHEN kanssa. Elämänsä voi käyttää rutisemiseen ja ruikuttamiseen, siihen, että huutaa ja märisee kuinka epistä kaikki on.

Tai sitten voi olla ja elää niillä eväillä mitä on elämään saanut oman näköistä, onnellista elämää.

Ja mä en todellakaan ole missään pumpulissa elänyt, vaan aika kovan elämänkoulun käynyt ihminen, joka todellakin on tehnyt töitä oman onnensa eteen.

siis että neliraajahalvaantunena olisit aivan yhtä onnellinen kuin nytkin?

Mulla oli elämässä yksi todella kamala vaihe, ja silloin päätin, että mä otan tämän elämän sellaisena kuin annetaan. Että en suostu elämään "sitku"-elämää, vaan elän ja nautin aina niistä asioista mistä kulloinkin nauttia voi.

Mutta ei se tietenkään tarkoita sitä, etteikö elämässä olisi mitään muita tunteita kuin suuri euforinen onnettomuus. Jos menettäisin liikuntakykyni, olisi se todella karmiva koettelemus, enkä tosiaan osaa sanoa miltä se sitten tuntuisi.

Kysyn vastakysymyksen: uskotko sinä, että kaikki neliraajahalvaantuneet ovat onnettomia? Totta kai jokainen heistä varmaan mieluummin olisi kykenevä liikkumaan. Kysymys ja oivallus onkin siinä, että ei haikaile sellaisten asioiden perään, jotka eivät ole omalla kohdalla mahdollisia. Ja keskitytään niihin asioihin, jotka on mahdollisia ja panostetaan niihin.

tämä viimeinen epätoivoinen yritys osoittaa.. jotakin? Kyllä ihminen voi olla hyvin onneton ja avuton neliraajahalvaantuneena tai vaikka kovissa kivuissa jonkin sairauden takia. Mutta on myös neliraajahalvaantuneita, jotka kirjoittavat kirjoja tai maalaavat suullaan. Jopa silmänräpäyksillä (vrt. locked in- potilaan kirjoittama Perhonen Lasikuvussa). Onnen voi koota niistä palasista mitä itsellä on. Pyörätuolissa istuva lapsi ei ole onneton siksi, että jalat eivät tottele. Hänen vanhempiensa elämä ei ole pilalla siksi, että lapsi ei ole normaalijalkainen. Ei onnellisuuden olemus synny tällaisista, mutta onnettomuuden tunteeseen jumittumisen kaikki tuollainen kyllä mahdollistaa.

uskot, että sinäkin olisit yhtä onnellinen neliraajahalvaantuneena kuin nytkin? Ei se ole mikään äärimmäinen esimerkki vaan arkipäivää monelle ihmiselle. Joten voitko vastata?

neliraajahalvaantuneena kuin terveenä. Ei missään.

Mutta tunnen terveitä ihmisiä, joille ei kelpaa mikään ja neliraajahalvaantuneita, jotka iloitsevat siitä, että aurinko paistaa. Ja sen halvaantuneen elämä on paljon mielekkäämpää kuin terveen valittajan.

Tyttöni teki paljon töitä ja voitti erään kilpailun omalla osaamisellaan. Tytön luokkakaveri totesi, että "olisin minäkin sen voinut voittaa, jos olisin osallistunut".

Totta, hän olisi voinut voittaa, JOS olisi osallistunut vaan kun ei viitsinyt sitä vaivaa nähdä, niin ei voittanut.

Voittoon ja omaan onneen vaaditaan tekoja. Jos niitä ei tee, ei se ole muiden vika vaan ihan oma. Aina voi jossitella.

Kyse on tuossa siitä, että hän ei katsonut voiton olevan vaivan arvoinen. Reaktio ei ollut kateutta eikä onnettomuutta vaan närää siitä että jokin piirustuskilpailun voitto tekisi jostakusta jotenkin erityisen. Lapsi ei vain osaa sanoin ilmaista tuota näkemystä ja ainoa keino miten hän osaa ilmaista asian on "Olisin minäkin voinut voittaa tuon (jos olisin halunnut)". Hän ei vain halunnut ja hän tiesi että hänellä oli lahjat menestyä kisassa. Se riitti hänelle. Hän ei tunne tarvetta todistaa olevansa hyvä koska tietää sen jo valmiiksi. Hänellä on vielä löydettävänä jotain sopivan haasteellista ja palkitsevaa puuhaa. Jokainen haluaa päteä tavallaan.

varmastikaan kaikki neliraajahalvaantuneet ole onnettomia, mutta oletan, että kuitenkin paljon onnettomampia kuin ennen halvaantumistaan. Että vaikka kuinka pyrkisi iloitsemaan siitä, että pirkko-hoitaja tulee taas pesemään pesulapulla, niin tuskinpa siitä saa yhtä paljon kiksejä kuin kaikesta siitä, mitä ennen teki. On mielestäni hieman eri asia hehkuttaa onnellisuuttaan kun ei ole mitään oikeasti hirveän pahaa tapahtunut, eli elämä ei ole ratkaisevasti muuttunut vaikkapa jonkun vakavan mielenterveydellisen häiriön tai fyysisen sairauden takia. On minusta paljon helpompi etsiä onnea jonkun työttömyyden kohdatessa kuin jos menettää liikuntakykynsä.

ja kysy mitä ajatuksia herätti Ainakaan hän ei ole yksin ajatustensa kanssa, se taisi yllättää sinutkin?

sillä myös elämän tapahtumat muokkaavat meitä. On aika mahdotonta väittää, että esim pedofilian uhriksi ja tappamaksi joutuneen lapsen äidin pitäisi pystyä olemaan onnellinen. Ainakaan hyvin pitkään aikaan.



Mutta kyllähän onnellisuus on silti suhteellista. Joku köyhä ja nälkäinen voi olla hetkellisesti onnellinen kun saa vaikka murua rinnan alle, sama asia taas ei tee meistä täällä mitenkään erityisen onnellista. (jos saamme ruokaa)



Minä uskon, että mikään ei ole täysin meidn käsissä. Mutta se, että kuinka onnellisia me olemme tässä elämässämme mikä meille on annettu, niin se on sitten taas meistä kiinni.

mistä te tiedätte, kuinka mielekkääksi se halvaantunut elämänsä kokee? Onhan se lähipiirille paljon helpompaa, kun halvaantunut niille iloitsee auringonpaisteesta eikä valita koko ajan, mutta tuskin se yksin jäätyään vaan kattelee sitä aurinkoa autuaan onnellisena. Ja se valittaja taas voi valittaa ihan muuten vaan ja on kuitenkin pohjimmiltaan ihan tyytyväinen.

on eri asia kuin hetkellisten ilojen kokeminen. Jos asuu kadulla rampana, niin toki se on iloinen, jos joku antaa ruokaa. Mutta ei se ilon kokeminen tarkoita onnellisuutta. Samoin halvaantunut voi kokea iloa auringonpaisteesta, mutta ei se tee hänestä onnellista. Veikkaan että suurin osa pahasti sairaista ihmisistä voi todeta olevansa tyytynyt tilanteeseensa, mutta veikkaan onnellisuuden olevan kuitenkin kaukana.

varmastikaan kaikki neliraajahalvaantuneet ole onnettomia, mutta oletan, että kuitenkin paljon onnettomampia kuin ennen halvaantumistaan. Että vaikka kuinka pyrkisi iloitsemaan siitä, että pirkko-hoitaja tulee taas pesemään pesulapulla, niin tuskinpa siitä saa yhtä paljon kiksejä kuin kaikesta siitä, mitä ennen teki. On mielestäni hieman eri asia hehkuttaa onnellisuuttaan kun ei ole mitään oikeasti hirveän pahaa tapahtunut, eli elämä ei ole ratkaisevasti muuttunut vaikkapa jonkun vakavan mielenterveydellisen häiriön tai fyysisen sairauden takia. On minusta paljon helpompi etsiä onnea jonkun työttömyyden kohdatessa kuin jos menettää liikuntakykynsä.

Mä en usko, että esim. minä alistuisin sellaiseen ajatukseen, että elämäni on "ohi". Että ne onnelliset päivät on takana päin, ja jäisin vain itkemään sitä kaikkea, mitä olen menettänyt. TOtta kai se vaihe olisi, ja se pitää käydä läpi, mutta ei siihen tarvitse jäädä makaamaan.

Mä en muutenkaan jaksa sitä, että tällaisessa keskustelussa aina lähdetään etsimään ääriesimerkkejä. Aika harva meistä onneksi neliraajahalvaantuu tai menettää vaikka tulipalossa tai tsunamissa koko perheensä ja päälle sukunsa.

Mun mielestäni ihminen on oman onnensa seppä siinä mielessä, että se vaihtoehto on sitten turhautuminen ja katkeroituminen. Niiden vallassa eläneitä tunnen ihan tarpeeksi, että ymmärrän itse VALITA toisin.