Uhmaikäisen raivarit, ihmiset hermostuvat-pitäisikö antaa lapselle periksi?

ja sitten siitä kerta kaikkiaan pidetään kiinni. Esim jos lapsi heittää hiekkaa muiden päälle puistossa ja kiellät, sanot pari kertaa kiellettyäsi, että jos vielä heität, lähdemme kotiin. Ja sitten kerta kaikkiaan lähdette, vaikka siitä syntyisi minkälainen meteli. Tai jos on lähdettävä ulos niin silloin voi yrittää ensin houkutella vaikka tarralistalla (tarra aina onnistuneen pukemisen jälkeen, esim 10 tarrasta vaikka uimahallireissu tai pieni lelu tms) tai sitten pukea lapsi väkisin huutavana. Jotkut lapset kokeilevat sitkeämmin rajoja ja ovat itsepäisempiä kuin toiset. Myöskään karkkia ei pidä kaupasta ostaa vättääkseen raivarin - siitä seuraa se, että lapsi ajattelee saavansa karkkia aina kun nostaa asiasta metelin. LApsen on totuttava siihen, että vanhemmat määräävät ja että raivoamalla ei saa,, mitä haluaa. VOimia!

t. yhden rauhallisen ja toisen tulisieluisen lapsen äiti

ap:hän kyseli neuvoja tuijotteleviin ihmsiin. Hyvin ap on näyttänyt nämä tilanteet hoitavan, mutta kyttääjät ja puuttujat eivät!

tuijotukset ja pään pyöritykset kannattaa ohittaa, vaikka harmittaahan se :(



Oletko muuten kokeillut noissa ajatusten harhautuksissa muualle jotain täysin ennalta arvaamatonta, kuten jotain satua tai siihen elävöitymistä? Kotioloissa sellaista voisi ainakin kokeilla. Asuuko teillä esimerkiksi saunassa saunatonttu? Jota voisi mennä tapaamaan, mutta onko se niin arka ettei uskalla näyttäytyä (kun sitä ei saunassa näykkään, vai pujahtiko se juuri lauteiden alle..jne.. ja siitä voidaan samalla keskustella kun puetaan ulkovaatteet päälle) :D

Aika moni kuule kirjoittaa sen gradunsa vaikka samassa asunnossa kiljuisi lapsia. On työelämässäkin ihan hyvä taito, jos pystyy työskentelemään muuallakin kuin täysin äänettömässä ympäristössä.

Esim. itse en omassa kotonani pystynyt naapurin lapsen vuoksi kirjoittamaan gradua, vaan mun oli pakko mennä kirjastoon kirjoittamaan, mistä oli aikalailla kyllä ylimääräistä vaivaa.

nykyisin. Siksi ihmisillä ei ole käsitystä siitä, millainen on normaali lapsi. Jotain ylikilttiä lasta pidetään normaalina.

Toiseksi ihmisillä on heikko itsetunto ja pätemisen tarve. "Minä osaan kaiken. Tuo ei osaa mitään. MINÄ menen neuvomaan!"

Älä anna periksi. Muuten olet isompien ongelmien edessä. Ei lapselle voi ostaa kaupan kalleinta legopakettia joka kauppareissulla pelkästään siksi, ettei joku tuntematon mulkoilisi pahasti, jos lapsi protestoi huutamalla/heittäytymällä maahan jne.

Jotenkin näin olen ajatellut. Minulle lapseni uhma on ehkä jopa pienempi ongelma kuin nämä besserwisserit. :-D Täytyy vaan yrittää olla katselematta ympärilleen kun raivari yllättää. Se olisi ehkä kaikkein parasta. :-)

Älä anna periksi. Kamalaahan se välillä on, itsekin olen joskus ollut meidän kuopuspojan takia kaupassa hyllyjen välissä itkemässä, kun on ollut niin helvetin hankalaa hänen kanssaan. Silloinkin tosin pitelin sitä rimpuilevaa pikkuhirviötä otteessa, ettei päässyt juoksemaan vanukashyllylle syömään niitä... VOin myös sanoa, että monella tapaa nyt on paljon helpompaa, kun lapsi on jo kohta 4v ( härkä hänkin), ja vähän enemmän älliä päässä.



Se mitä vielä suosittelisin, olisi hyvä ja toimiva ennakointi lapsen kanssa. Että mahdollisimman tehokkaasti kertoisit lapselle aina, mitä on tulossa seuraavaksi, ja milloin. Meillä esim. toimi tosi hyvin aina se, että laitoin kännykän hälyttämään. Näytin lapselle, kuinka laitan puhelimeen hälytyksen esim 10 minuutin päähän, ja sanoin, että sitten kun puhelin alkaa hälyttämään, sitten ryhdytään pukemaan tai lähdetään puistosta tai mitä ikinä.



Yleensä vielä kun puhelin alkoi hälyttämään, kysyin lapselta, että mikäs nyt soi, ja lapsi oli iloinen, kun tiesi oikean vastauksen, ja noi siirtymäkohdat meni tosi paljon helpommin.



Erityisen hyvin ne toimi vielä sen takia, kun meillä on 3 lasta, niin se oli kaikille selvä juttu, mitä se hälytys tarkoitti, eikä tarvinnut kenenkään alkaa kärttämään lisäaikoja tms, kun aina pidin siitä kiinni, että kun se puhelin hälyttää, se asia mistä oli puhuttu, tapahtuu.

Oma pari vuotiaani tempaisi tovi sitten itkupotkuraivarit karkkihyllyn edessä kaupassa... Annoin sen raivota siinä ja jatkoin maksamaan ostoksia ihan surutta. Loppui raivoaminen, kun huomasi, ettei siitä ole hyötyä (sillä erää). Sattuneesta syystä suosin lähikauppoja, niissä ei ole kerrallaan paljoa asiakkaita ja tilat on sen verran pienet, että raivoajan näkee koko ajan...



Tänään samaan aikaan kaupassa oli n. 5v mukula äitinsä kanssa. Ja samalla tavalla ihan hirveä huuto karkeista. Minen kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, eikä äiti suostunut tenavansa vaatimuksiin. Kassa näytti kärsivältä, muttei sekään sanonut mitään aiheeseen liittyen. Muksu piti mulle ulko-ovea auki ja raivosi samalla äidilleen, mä kiitin tenavaa kauniisti ja sivuutin koko raivoamisen. Parkkipaikalle kun pääsi äiti ja lapsi, niin näytti jo kiukkukin unohtuneen.



Jos ulkopuoliset eivät noihin tilanteisiin sekaantuisi, niin ne hellittäisi itsekseen. Paljonpa auttaa raivoon nuo mummojen tarjoukset "kun äiti ei osta, niin mä kyllä voin", taattu raivo seuraavallakin kerralla.

"Päiväkodissa kaikki on ok, joten katsopa peiliin"

Just, sinä et tunnu tietävän lapsista paljoakaan. Suurin osa uhmaikäisistä käyttäytyy vieraiden ihmisten läsnäollessa ihan normaalisti, mutta näyttää uhmansa lähimmilleen. Tällaisia lapsia tiedän vaikka kuinka.

Uhma ja kaikki muutkin tunnetilat on sallittua rakastavassa kodissa ja yleensä tässä etuoikeutetussa asemassa joihin tämä kohdistuu on äiti ja isä :)

tuijotukset ja pään pyöritykset kannattaa ohittaa, vaikka harmittaahan se :(

Oletko muuten kokeillut noissa ajatusten harhautuksissa muualle jotain täysin ennalta arvaamatonta, kuten jotain satua tai siihen elävöitymistä? Kotioloissa sellaista voisi ainakin kokeilla. Asuuko teillä esimerkiksi saunassa saunatonttu? Jota voisi mennä tapaamaan, mutta onko se niin arka ettei uskalla näyttäytyä (kun sitä ei saunassa näykkään, vai pujahtiko se juuri lauteiden alle..jne.. ja siitä voidaan samalla keskustella kun puetaan ulkovaatteet päälle) :D

Kiitos, tuota en ole keksinyt vielä kokeilla, täytyykin kokeilla seuraavalla kerralla!!

Viimeksi kun harhautus on tepsinyt, raivari tuli paikassa jossa oli onneksi aika lähistöllä iso akvaario. Kiukuttelu unohtui samantien kun poika näki kalat, ja raivari meni minuutissa ohi. :-)

Täällä joku kommentoi: "Päiväkodissa kaikki hyvin, katsopa peiliin."



Ei hyvänen aika sentään, ei kai sitä päiväkodissa käyttäytymistä voi peilata käyttäytymiseen kotona! Onhan se päivän selvää, että jos lapsi päivän hoidossa "sinnittelee" ilman kiukku- ja uhmakohtauksia, niistä sitten kotona ilmoitellaan. Lapsi reagoi vanhemmista erossa oloa, eri aikuisia ympärillä, hoitotätejä sun muuta sitten kotona.



Kyllä tuo kommentti peiliin katsomisesta oli mauton, kun kyse on kuitenkin PIKKUlapsesta!!



Eli ihan rauhallisin mielin yrität ap vaan kestää noita kohtauksia, antamatta periksi! Tsemppiä kovasti!!



T. monen uhmiksen äiti

Meillä on siis 2v5kk poika ja nyt jo on päällä aika järkyttävät raivokohtaukset. Lapsi lyö, puree, potkii, hakkaa päällään, juoksee karkuun, huutaa, kiljuu...

Välillä valitettavasti itselläänkin menee hermot ja tulee sitten tiuskaistua kovemmin, mutta yleensä yritän suhtautua raivareihin sellaiseen zeniläiseen tapaan. ;)



Hauskaa tässä on tosiaan se, että lapsi ei vielä puhu muutakuin muutamia sanoja. Me "ei ymmärretä" silloin kun hän sanoo jonkun oman sanansa, mutta se taas johtaa raivareihin. Hän osaa näyttää mitä haluaa, menee vaikkapa jääkaapille ja osoittaa sieltä vaikkapa kurkkua jos haluaa sitä ja sitten leipää. Ollaan tuossakin yritetty että "ei ymmärretä" ja taas tulee raivarit.



No vähän asian ohi meni, mutta luulen että meillä nuo raivarit vähenevät kunhan lapsi oppii puhumaan. Liikunnallisesti hän on ikäistään edellä, osaa nyt juosta ja heittää palloa yhtä aikaa, kävelee rappuset kuten aikuisetkin jne. mutta tuo puhe..



Luulen kuitenkin ettei hän ala puhumaa ennenkuin kolmivuotis syntymäpäivien jälkeen. Ja luulen myös että meillä on edessä nuo pahemmat raivarit vielä.



Eli kaikki sympatia puolellasi.

sanon omille lapsilleni, että olen kiitollinen siitä, että juuri he ovat minun lapsiani eikä tuo lattialla kiemurteleva rääkyjä. Olkoot sitten luonne tai temperamentti tai äidin järkevyys, niin meillä tuollainen muiden ihmisten kiusaaminen ei tulisi kysymykseenkään. Voit vedota lapsen uhmaan, voit vedota hyvään kasvatukseen ja voit vedota mihin tahansa, mutta et ainakaan kasvata lastasi elämää ja maailmaa varten, jos oikein opetat, että ihmisiksi ei tarvitse olla.

Siinähän lapsi oppii aika pian, että tylsästä ja hikisestä kaupparessusta pääsee kotiin, kun kiukkuaa. Tavallaan siis PALKITAAN lapsi kiukuttelusta...



Ja kyllä minä lähtisin siitä, että kenenkään ei tarvitse syödä kaurapuuroa SEN takia, että lapsi karjuu kaupassa.



Sanot suoraan vaan niille neuvojille, että "Minun lapsellani on voimakas uhma, enkä voi antaa hänelle nyt sitä lelua, mitä hän kiukuttelee, koska se vain yllyttäisi häntä jatkossa. Ja itse asiassa: minun lapseni kasvatus ei kuulu sinulle ollenkaan, joten älä puutu tähän, kiitos!"



Ja sitten käännyt poispäin/keskitys lapseesi tms.



Pahimpia besserwissereitä ovat vanhat mummot, jotka aikoinaan tottuivat siihen, että lapsia ei viety ihmisten ilmoille ennen kuin olivat isoja. Kun äiti joskus 1950-luvulla lähti kauppaan, naapurista pyydettiin joku hiukan isompi lapsi lapsenlikaksi. Ennen muinoin ei edes kauppoihin mahtunut rattaiden kanssa! Joten älä ylläty siitä, että juuri nuo mummot eivät ymmärrä hölkäsen pölähdystä kiukuttelevan lapsen kohtaamisesta - koska heidän ei aikoinaan itsensä koskaan tarvinnut julkisella paikalla kestää moista tilannetta. Kotona taas oli helppo kaivaa vitsa kaapista...



Valittaville naapureille sanoisin ihan kohteliaasti, että uhmaikäisen lapsen kuuluukin kiukutella, ja teillä sattuu olemaan tavallista kovaäänisempi tapaus, pahoittelut! Jos lapsi ei nyt keskellä yötä karju, ei naapureilla ole oikeasti kamalasti valittamisen saumaa, itku ja kiukuttelu kuuluu ns. normaaleihin elämisen ääniin.



Jaksamista vaan... eihän se vieraan lapsen karjuminen mitään miellyttävää kuunneltavaa ole, mutta sitä pitää aikuisen jaksaa sietää.

En ole ap, mutta en ihan ymmärrä ajatuksiasi. Miksi pitäisi murehtia sitä häiritseekö ääni muita ihmisiä? Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

En minä ainakaan mitään lapsen itkua lähtisi naapureilta anteeksi pyytelemään. se on ihan elämän ääntä vaan. Sinun pitäisi ehkä muuttaa maalle graduasi tekemään :)

Ootko kuullut ikinä sellaisesta asiasta, kuin perushuomaavaisuus muita ihmisiä kohtaan? Kyllä eroahdistuneen koiran ulina ja tuparibileetkin kuuluu normaaleihin elämän ääniin. Jälkimmäiselle ei edes voi mitään sen enempää kuin uhmiksen raivareille (paitsi antaa koiralle periksi ja palata takaisin kotiin aina kun se alkaa ulista, mikä on suunnilleen yhtä järkevää kuin uhmiksen lahjominen hiljaiseksi). Silti molempia olen pyytänyt naapureilta anteeksi ja pyytänyt kertomaan jos häiritsee liikaa.

Enpä tunne ketään opiskelijaa, kellä olis varaa asua muualla kuin kerrostalossa, yhtälailla kai voisi toivottaa omakotitaloon asumaan kaikki lapsiperheet, koiralliset, muusikot... Harvalla vaan se asumisratkaisu on omista haluista kiinni, vaan täysin tulotason sanelema juttu. No, nykyään oon onneksi valmistunut ja oikein hyvin pärjään töissä huolimatta ääniyliherkyydestä, joka ei muuten ole mistään opettelusta kiinni.

Suurimmalla osalla työpaikoista joissa tehdään keskittymistä vaativaa työtä ei onneksi ole uhmiksia tai ketään muutakaan karjumassa, muita toimistorottia vaan omissa huoneissaan, jotka ihan yhtälailla kaipaavat suurin osa työrauhaa. Naapurin uhmiskin kasvoi isoksi jossain vaiheessa ja nyt täällä on ihana rauha, vain niitä normaaleja asumisen ääniä.

sanon omille lapsilleni, että olen kiitollinen siitä, että juuri he ovat minun lapsiani eikä tuo lattialla kiemurteleva rääkyjä. Olkoot sitten luonne tai temperamentti tai äidin järkevyys, niin meillä tuollainen muiden ihmisten kiusaaminen ei tulisi kysymykseenkään. Voit vedota lapsen uhmaan, voit vedota hyvään kasvatukseen ja voit vedota mihin tahansa, mutta et ainakaan kasvata lastasi elämää ja maailmaa varten, jos oikein opetat, että ihmisiksi ei tarvitse olla.

Olet varmaan niitä jotka kouluttavat lapsia jo kun he ovat kohdussa.

Hei mutta jos lapsistasi tulee muita alentuvasti katsovia nipottajia niin voit varmaan huokaista helpotuksesta kun kasvatusmetodisi ovat menneet perille!

Jos lapsi huutaa kaupassa, asia selvä, lähdetään kotiin eikä illalla syödä, koska ei ole ruokaa. Sitä kun ei voitu ostaa, koska lapsi raivosi kaupassa. Jos lapsi haluaa rimpuilla, asia selvä, lasketaan lapsi lattialle ja ilmoitetaan, että uloslähtö/saunaanmeno/mikä tahansa seuraava asia on peruttu, koska hän rimpuili. Eikä todellakaan asiaa peruta.



Kun lapsi uhmaa, lopeta tilanne siihen, oli se mikä tahansa. Päiväkotiin on pakko mennä, mutta jos ei ulkovaatteita laiteta päälle, niin sitten mennään makuupussissa. Aikuisten malli on varsin sopiva. Kun lapsi tajuaa, että olet vihdoinkin tosissasi, uhma loppuu paljon nopeammin. Kukaan ei oikeasti halua olla iltaa nälässä siksi, että tuli huutaneeksi kaupassa.

sanon omille lapsilleni, että olen kiitollinen siitä, että juuri he ovat minun lapsiani eikä tuo lattialla kiemurteleva rääkyjä. Olkoot sitten luonne tai temperamentti tai äidin järkevyys, niin meillä tuollainen muiden ihmisten kiusaaminen ei tulisi kysymykseenkään. Voit vedota lapsen uhmaan, voit vedota hyvään kasvatukseen ja voit vedota mihin tahansa, mutta et ainakaan kasvata lastasi elämää ja maailmaa varten, jos oikein opetat, että ihmisiksi ei tarvitse olla.

Hänhän nimenomaan opettaa, että kiukuttelu on väärin, eikä se kannata. Tahtoa ei saa lävitse silti, vaikka kuinka karjuisi kitarisat pullollaan.

Mitä itse tekisit sitten?

-34-

Mulla itsellä on kolme lasta ja oma päättäväisyys on kaikkein parasta. Eli periksi ei anneta. Kerran jos antaa niin lapsi oppii et huudolla ja meuhkeella saa, ennen pitkää mitä haluaa.



Näitä pään pyörittäjiä piisaa. Itse olen mm lähtenyt 2 mukulan kanssa kaupasta , niin et yksi kiljuva mukula kummassakin kainalossa.



Kerran kaupassa poikani (silloin about samanikäinen kun omasi) alkoi sekoilla ja huutaa. Komensin lasta ja en antanut periksi "mä haluuun" huutelulle. 2 Mummoa siinä sitten supisi ja puhisi. Kysyin mikä tässä on ongelmana? Kuulma se kun huudatan lasta. Sanoi, että kuulkaas mammat minä tässä yritän kasvattaa omaa lastani ja en tosiaan suostu kaikkiin hänen vaatimuksiin. Sanoin vielä, että tässä yritetään kasvattaa kunnon kansalaista ei mummojen potkijaa. Menivät hiljaiseksi.



Mutta voimia sulle ja anna se lapsen huutaa. Olette miehen kanssa yhtenä rintamana. Meillä joskus joku naapuri sanoi lapselle kun huuti, että oletpas sinä tuhma lapsi, meni lapsi hiljaiseksi :)



Tsemppiä!!

"Sattuneesta syystä suosin lähikauppoja, niissä ei ole kerrallaan paljoa asiakkaita ja tilat on sen verran pienet, että raivoajan näkee koko ajan..."



Sama täällä. Lähikaupat ovat hyviä. Niissä on yleensä lyhyemmät jonot kassalle ja palveluakin saa helpommin tarvittaessa. Myyjät/kassatkaan ei valita, kun on "kanta-asiakas", vaikka lapsi vähän häiriötä aiheuttaisikin. Lähikaupoissa asioivat ihmisetkin ovat jotenkin suvaitsevaisempia, ainakin mitä itse olen huomannut. Isoissa marketeissa tulee enemmän näitä "neuvojia", joiden on mielestään pakko puuttua tilanteeseen.

Meillä on siis 2v5kk poika ja nyt jo on päällä aika järkyttävät raivokohtaukset. Lapsi lyö, puree, potkii, hakkaa päällään, juoksee karkuun, huutaa, kiljuu...

Välillä valitettavasti itselläänkin menee hermot ja tulee sitten tiuskaistua kovemmin, mutta yleensä yritän suhtautua raivareihin sellaiseen zeniläiseen tapaan. ;)

Hauskaa tässä on tosiaan se, että lapsi ei vielä puhu muutakuin muutamia sanoja. Me "ei ymmärretä" silloin kun hän sanoo jonkun oman sanansa, mutta se taas johtaa raivareihin. Hän osaa näyttää mitä haluaa, menee vaikkapa jääkaapille ja osoittaa sieltä vaikkapa kurkkua jos haluaa sitä ja sitten leipää. Ollaan tuossakin yritetty että "ei ymmärretä" ja taas tulee raivarit.

No vähän asian ohi meni, mutta luulen että meillä nuo raivarit vähenevät kunhan lapsi oppii puhumaan. Liikunnallisesti hän on ikäistään edellä, osaa nyt juosta ja heittää palloa yhtä aikaa, kävelee rappuset kuten aikuisetkin jne. mutta tuo puhe..

Luulen kuitenkin ettei hän ala puhumaa ennenkuin kolmivuotis syntymäpäivien jälkeen. Ja luulen myös että meillä on edessä nuo pahemmat raivarit vielä.

Eli kaikki sympatia puolellasi.

Meillä oli juuri samanlaisia raivareita reilu puoli vuotta sitten. Ja meidän poika on oppinut ihan samassa tahdissa puhumaan, eli hitaahkosti. Nyt puhuu 2-3-sanaisia lauseita, pari krt ollaan käyty puhetarepeutin kontrollissa muttei vasinaisessa puhetrapiassa, kun puhe kuitenkin kehittyy koko ajan, vaikkakin omana tahtiinsa.

Kyllä se puhumaan oppiminen auttoi juurikin noissa jutuissa, kun alkoi saada itsensä ymmärretyksi. Mutta nyt sitten tahtoo kaikenlaista, tai ei tahdo, ja raivarit ovat vaan voimistuneet tosiaan. :-(

Mutta kyllä uskon että tämä tästä helpottaa ainakin jonkin verran seuraavan vuoden sisällä. pakkohan sen on. :-)

Ja tuo ns. zeniläinen tapa suhtautua raivareihin on mielestäni hyvä, itse noudatan sitä aina, kertaakaan poika ei ole saanut minua hermostumaan. Mies meinaa hermostua, mutta minä usein onnistun rauhoittamaan hänet.

Pää kylmänä& tsemppiä tulevaan! :-)

sanon omille lapsilleni, että olen kiitollinen siitä, että juuri he ovat minun lapsiani eikä tuo lattialla kiemurteleva rääkyjä. Olkoot sitten luonne tai temperamentti tai äidin järkevyys, niin meillä tuollainen muiden ihmisten kiusaaminen ei tulisi kysymykseenkään. Voit vedota lapsen uhmaan, voit vedota hyvään kasvatukseen ja voit vedota mihin tahansa, mutta et ainakaan kasvata lastasi elämää ja maailmaa varten, jos oikein opetat, että ihmisiksi ei tarvitse olla.

se, että sun lapses ei ole sattuman kaupalla koskaan saanut raivaria, ei tarkoita sitten yhtään mitään. Raivarit ei ole sidoksissa kasvatukseen millään tasolla. Voi jopa olla huolestuttavaa jos lapsi ei koskaan uskalla uhmata vanhempiaan...