Ei sitten anoppi ollutkaan tyytyväinen,kun sai viimeinkin liittomme rikkoutumaan.

kirjoituksesi liittyi tuohon lainattuun. Kyseessähän on täysin eri asiat. Sun tarinasta ymmärsin tyytymättömän vaimon jolle ei riitä mikään, tuossa lainauksessa taas kirjoittaa ihminen, joka pahoittaa toistuvasti mielensä, mutta mies ei piittaa siitä ollenkaan. Tai näin MINÄ sen ymmärsin...

mut oikeasti pointti on siinä, että kyse on näkökulmasta, joita on aina useampia samaan keissiin. Tuo mun kirjoituksenkin vaimo pahoittaa jatkuvasti mielensä, kun muut eivät hänen mielestään piittaa hänestä tarpeeksi. Vaikka siis yrittävät kaikkensa onnistuakseen miellyttämään häntä edes jotenkin.

kirjoituksesi liittyi tuohon lainattuun. Kyseessähän on täysin eri asiat. Sun tarinasta ymmärsin tyytymättömän vaimon jolle ei riitä mikään, tuossa lainauksessa taas kirjoittaa ihminen, joka pahoittaa toistuvasti mielensä, mutta mies ei piittaa siitä ollenkaan. Tai näin MINÄ sen ymmärsin...

mut oikeasti pointti on siinä, että kyse on näkökulmasta, joita on aina useampia samaan keissiin. Tuo mun kirjoituksenkin vaimo pahoittaa jatkuvasti mielensä, kun muut eivät hänen mielestään piittaa hänestä tarpeeksi. Vaikka siis yrittävät kaikkensa onnistuakseen miellyttämään häntä edes jotenkin.

sitten on sun käsityksesi siitä, miten tilanteet pitäisi ratkaista? Missä menee raja? Jos vaikkapa alkkiksen vaimo elää koko elämänsä niin että miestä ei kiinnosta ollenkaan hänen tunteensa- pahoinvointinsa, muu- vaikka miehen itsensä mielestä kiinnostaakin- niin siinäkö sitten pitäs olla? Jos tuo aikaisempi kirjoittaja tuntee olonsa kurjaksi koska appivanhemmat kohtelevat häntä huonosti, niin piätisikö hänen vain hyväksyä se? Yrittää kestää, ymmärtää, ehkä haukkua takaisin? Lakata tuntemasta? lakata uskomasta siihen että hän on arvokas eikä tuollaista tarvitse kuunnella? Pitäisikö hänen vain hyväksyä se että tässä suvussa kannattaa vaan oppia joko elämään pahalla mielellä tai olla välittämättä (tunteistaan)? Kokemuksesta tiedän, että sillä tiellä muuttuu pikku hiljaa arvottomaksi myös itselleen; kaikkien etu on että kaikki pitävät päänsä kiinni ja puhelevat niitä näitä. Herkemmät henkilöt sitten masentuvat sellaisissa suvuissa ja ne vahvemmat kärsii jostain narsistisista häiriöistä eikä niitä muiden tunteet edes kiinnosta. Mun käsitys on, että oman arvonsa ymmärtäminen on todella tärkeää ja silloin on myös omien tunteiden kuunteleminen. Jos on paha olla se kuuluu myös ilmaista- ja läheiset ovat sitä varten että saa TUKEA tunteilleen ja vastakaikua. Sitten on eri asia että on keskenkasvuinen, itsekeskeinen, narsistinen, sellainen ihminen tarvitsee toisilta rajoja, että toiset eivät suostu yli oman jaksamisensa. Ja se on jokaisen velvollisuus itse ilmoittaa että jaksaminen loppui tähän. Niinkuin tuon mainitsemani kirjoittajakin on miehelleen yrittänyt kertoa. haluaisin todella kuulla, miten sinä ratkaisisit nämä tilanteet. Suomihan on perinteisesti syvästi tunnevammainen maa, missä tunteiden merkitystä ihmisten (ja erityisesti lasten) hyvinvoinnille ei haluta ymmärtää.

onnittelut sinulle. olen itse täsmälleen samanlaisessa tilanteessa, mutta lapset ovat niin pieniä, että sinnittelen vaikka väkisin vielä muutaman vuoden yhdessä. jos niinä vuosina ei mitään muutosta parempaan tapahdu, niin ero on varmaan meilläkin edessä. toki olisi pitänyt nähdä jo ennen avioliittoa anoppini ja mieheni napanuora, mutta en rehellisesti sanoen tajunnut sitä ennen kuin lapsemme syntyivät ja anoppi alkoi sotkeutua elämäämme. niin kauan kuin olimme kahden, saimme olla jotakuinkin rauhassa, mutta lastenlasten myötä anoppi näkee oikeudekseen puuttua kaikkiin asioihimme. lammasmainen mieheni istuu hiljaa eikä tee mitään. itse olen anopin kanssa yrittänyt keskustella, mutta ei mene viesti perille, kun ei tule oikealta henkilöltä =mieheltäni.

eilen keksit sen jutun kun anopilla oli avaimet asuntoonne.



Miten jaksat joka päivä satuilla näitä anoppijuttuja Porvoosta.

kirjoituksesi liittyi tuohon lainattuun. Kyseessähän on täysin eri asiat. Sun tarinasta ymmärsin tyytymättömän vaimon jolle ei riitä mikään, tuossa lainauksessa taas kirjoittaa ihminen, joka pahoittaa toistuvasti mielensä, mutta mies ei piittaa siitä ollenkaan. Tai näin MINÄ sen ymmärsin...

mut oikeasti pointti on siinä, että kyse on näkökulmasta, joita on aina useampia samaan keissiin. Tuo mun kirjoituksenkin vaimo pahoittaa jatkuvasti mielensä, kun muut eivät hänen mielestään piittaa hänestä tarpeeksi. Vaikka siis yrittävät kaikkensa onnistuakseen miellyttämään häntä edes jotenkin.

sitten on sun käsityksesi siitä, miten tilanteet pitäisi ratkaista? Missä menee raja? Jos vaikkapa alkkiksen vaimo elää koko elämänsä niin että miestä ei kiinnosta ollenkaan hänen tunteensa- pahoinvointinsa, muu- vaikka miehen itsensä mielestä kiinnostaakin- niin siinäkö sitten pitäs olla? Jos tuo aikaisempi kirjoittaja tuntee olonsa kurjaksi koska appivanhemmat kohtelevat häntä huonosti, niin piätisikö hänen vain hyväksyä se? Yrittää kestää, ymmärtää, ehkä haukkua takaisin? Lakata tuntemasta? lakata uskomasta siihen että hän on arvokas eikä tuollaista tarvitse kuunnella? Pitäisikö hänen vain hyväksyä se että tässä suvussa kannattaa vaan oppia joko elämään pahalla mielellä tai olla välittämättä (tunteistaan)? Kokemuksesta tiedän, että sillä tiellä muuttuu pikku hiljaa arvottomaksi myös itselleen; kaikkien etu on että kaikki pitävät päänsä kiinni ja puhelevat niitä näitä. Herkemmät henkilöt sitten masentuvat sellaisissa suvuissa ja ne vahvemmat kärsii jostain narsistisista häiriöistä eikä niitä muiden tunteet edes kiinnosta. Mun käsitys on, että oman arvonsa ymmärtäminen on todella tärkeää ja silloin on myös omien tunteiden kuunteleminen. Jos on paha olla se kuuluu myös ilmaista- ja läheiset ovat sitä varten että saa TUKEA tunteilleen ja vastakaikua. Sitten on eri asia että on keskenkasvuinen, itsekeskeinen, narsistinen, sellainen ihminen tarvitsee toisilta rajoja, että toiset eivät suostu yli oman jaksamisensa. Ja se on jokaisen velvollisuus itse ilmoittaa että jaksaminen loppui tähän. Niinkuin tuon mainitsemani kirjoittajakin on miehelleen yrittänyt kertoa. haluaisin todella kuulla, miten sinä ratkaisisit nämä tilanteet. Suomihan on perinteisesti syvästi tunnevammainen maa, missä tunteiden merkitystä ihmisten (ja erityisesti lasten) hyvinvoinnille ei haluta ymmärtää.

Olen ensinnäkin pyrkinyt aina kaikessa näkemään sekä oman näkökulmani että muiden näkökulmat ja toisenakin olen valinnut kumppanini niin, että hänekin pystyy siihen. TÄllä pohjalla on sitten voitu tehdä sellaisia kompromisseja, mihin kaikki ovat tyytyväisiä, vaikka jokainen joutuukin jostain myös luopumaan. Tehdään siis yhdessä päätöksiä ja sitoudutaan sitten niihin - ei yritetä sanella toiselle, mihin hänen pitää sitoutua. Ja muistetaan, että useimpia kakkuja ei voi sekä säästää että syödä.

kirjoituksesi liittyi tuohon lainattuun. Kyseessähän on täysin eri asiat. Sun tarinasta ymmärsin tyytymättömän vaimon jolle ei riitä mikään, tuossa lainauksessa taas kirjoittaa ihminen, joka pahoittaa toistuvasti mielensä, mutta mies ei piittaa siitä ollenkaan. Tai näin MINÄ sen ymmärsin...

mut oikeasti pointti on siinä, että kyse on näkökulmasta, joita on aina useampia samaan keissiin. Tuo mun kirjoituksenkin vaimo pahoittaa jatkuvasti mielensä, kun muut eivät hänen mielestään piittaa hänestä tarpeeksi. Vaikka siis yrittävät kaikkensa onnistuakseen miellyttämään häntä edes jotenkin.

sitten on sun käsityksesi siitä, miten tilanteet pitäisi ratkaista? Missä menee raja? Jos vaikkapa alkkiksen vaimo elää koko elämänsä niin että miestä ei kiinnosta ollenkaan hänen tunteensa- pahoinvointinsa, muu- vaikka miehen itsensä mielestä kiinnostaakin- niin siinäkö sitten pitäs olla? Jos tuo aikaisempi kirjoittaja tuntee olonsa kurjaksi koska appivanhemmat kohtelevat häntä huonosti, niin piätisikö hänen vain hyväksyä se? Yrittää kestää, ymmärtää, ehkä haukkua takaisin? Lakata tuntemasta? lakata uskomasta siihen että hän on arvokas eikä tuollaista tarvitse kuunnella? Pitäisikö hänen vain hyväksyä se että tässä suvussa kannattaa vaan oppia joko elämään pahalla mielellä tai olla välittämättä (tunteistaan)? Kokemuksesta tiedän, että sillä tiellä muuttuu pikku hiljaa arvottomaksi myös itselleen; kaikkien etu on että kaikki pitävät päänsä kiinni ja puhelevat niitä näitä. Herkemmät henkilöt sitten masentuvat sellaisissa suvuissa ja ne vahvemmat kärsii jostain narsistisista häiriöistä eikä niitä muiden tunteet edes kiinnosta. Mun käsitys on, että oman arvonsa ymmärtäminen on todella tärkeää ja silloin on myös omien tunteiden kuunteleminen. Jos on paha olla se kuuluu myös ilmaista- ja läheiset ovat sitä varten että saa TUKEA tunteilleen ja vastakaikua. Sitten on eri asia että on keskenkasvuinen, itsekeskeinen, narsistinen, sellainen ihminen tarvitsee toisilta rajoja, että toiset eivät suostu yli oman jaksamisensa. Ja se on jokaisen velvollisuus itse ilmoittaa että jaksaminen loppui tähän. Niinkuin tuon mainitsemani kirjoittajakin on miehelleen yrittänyt kertoa. haluaisin todella kuulla, miten sinä ratkaisisit nämä tilanteet. Suomihan on perinteisesti syvästi tunnevammainen maa, missä tunteiden merkitystä ihmisten (ja erityisesti lasten) hyvinvoinnille ei haluta ymmärtää.

Olen ensinnäkin pyrkinyt aina kaikessa näkemään sekä oman näkökulmani että muiden näkökulmat ja toisenakin olen valinnut kumppanini niin, että hänekin pystyy siihen. TÄllä pohjalla on sitten voitu tehdä sellaisia kompromisseja, mihin kaikki ovat tyytyväisiä, vaikka jokainen joutuukin jostain myös luopumaan. Tehdään siis yhdessä päätöksiä ja sitoudutaan sitten niihin - ei yritetä sanella toiselle, mihin hänen pitää sitoutua. Ja muistetaan, että useimpia kakkuja ei voi sekä säästää että syödä.

Kuulut selvästikin siihen loistavaan a-ryhmään, jossa tehdään vain lostavia a-ryhmän valintoja! Ja näin ollen elämäsi jatkuukin ensi-luokkaisena. Koska olet näin onnekas- et ole joutunut sekaantumaan ö-luokan ongelmiin, sellaisiin kuin esim ap;lla on. Missä näkökulman vaihdos ei poista tunnetason ongelmaa. Ja näin ollen sulla ei ole harmainta aavistusta siitä MISTÄ me puhuimme. Ja keskustelun voi lopettaa kanssasi parhaaseen a-tyyliin! Eli onnea valitsemallasi tiellä ja hyvää keväänjatkoa:)

hän loukkauksistaan ja lunta tuli tupaan niin paljon että ei ole vieläkään sulanut.

Suositten todellakin hoitamaan nämä tilanteet miehen kautta.

Sinä olit käsittääkseni suhteessa miehesi, et anopin kanssa. Itse otit anopin suhteeseenne ja vielä painostit miestä puhumaan tälle sen sijaan että olisit ollut aikuinen ja puhunut anopille.

Miksi miehen täytyy tehdä selväksi, että anoppi ei meillä määrää, mutta samaan hengenvetoon naiset eivät voi anopille puhua omasta loukkaantumisestaan vaan asiat hoidetaan miehen kautta?

Olette olleet yhdessä 20 vuotta, lapset lienevät jo lähes aikuisia, joten oma mokasi.

et ole joutunut sekaantumaan ö-luokan ongelmiin, sellaisiin kuin esim ap;lla on. Missä näkökulman vaihdos ei poista tunnetason ongelmaa. Ja näin ollen sulla ei ole harmainta aavistusta siitä MISTÄ me puhuimme. Ja keskustelun voi lopettaa kanssasi parhaaseen a-tyyliin! Eli onnea valitsemallasi tiellä ja hyvää keväänjatkoa:)

Eikö niitä omiakin tunteita voisi joskus pohtia myös ihan järjen kanssa, että onko ne nyt varmasti suhteessa todelliseen asiaintilaan, vaan ihan vain pelkkää itsesuggestiota?

Mun anoppi loukkasi mua sanomalla, että yksi lapsi sitten riittää. Palattuani asiaa hänen haukku minut pystyyn niin pahasti, että vieläkin itkettää.



Joten kertokaapa te joilla on näkökulmia, miksi anoppini koki oikeaksi sanoa näin?



Taustatietoja 30 plus työssä käyvä pari, jolla vakityöpaikat ja rauhallinen elämäntapa.

et ole joutunut sekaantumaan ö-luokan ongelmiin, sellaisiin kuin esim ap;lla on. Missä näkökulman vaihdos ei poista tunnetason ongelmaa. Ja näin ollen sulla ei ole harmainta aavistusta siitä MISTÄ me puhuimme. Ja keskustelun voi lopettaa kanssasi parhaaseen a-tyyliin! Eli onnea valitsemallasi tiellä ja hyvää keväänjatkoa:)

Eikö niitä omiakin tunteita voisi joskus pohtia myös ihan järjen kanssa, että onko ne nyt varmasti suhteessa todelliseen asiaintilaan, vaan ihan vain pelkkää itsesuggestiota?

ap:n kokemuksia ja tunteita? Nehän ovat hänen todellisia kokemuksiaan, ja luulisi esim. ap;n miehelle olevan tärkeää että vaimo voi hyvin. Teidän suvussa on ilmeisesti tunteet järkeilty tai itsesuggestoitu pois? Asiantila on varmasti ap:lle 100% oikea, niinkuin sunkin asiantilasi on sulle oikea. Olet tosi taitavasti oppinut väheksymään muiden tunteita. Onko mielestäsi jonkun toisen asiantila sitten oikeampi ja arvokkaampi kuin ap:N? Kannattaisi ehkä joskus miettiä, että ehkä sutkin on aikanaan ohitettu ja pahasti, kun olet oppinut noin väheksymään toisia.... Jokaisen ihmisen kokemus on tasan yhtä oikea hänelle itselleen ja tasan yhtä totta myös ja tasan yhtä arvokas. Paitsi siellä missä jyllää tunteiden ymmärtämättömyys ja väheksyntä.

et ole joutunut sekaantumaan ö-luokan ongelmiin, sellaisiin kuin esim ap;lla on. Missä näkökulman vaihdos ei poista tunnetason ongelmaa. Ja näin ollen sulla ei ole harmainta aavistusta siitä MISTÄ me puhuimme. Ja keskustelun voi lopettaa kanssasi parhaaseen a-tyyliin! Eli onnea valitsemallasi tiellä ja hyvää keväänjatkoa:)

Eikö niitä omiakin tunteita voisi joskus pohtia myös ihan järjen kanssa, että onko ne nyt varmasti suhteessa todelliseen asiaintilaan, vaan ihan vain pelkkää itsesuggestiota?

asioita eri näkökulmista. Niitä en nyt alkanut aloituksessa enää sen enempää erittelemään. Kaikkea on kokeiltu, mutta mikään ei anopin kanssa toiminut. Anoppi sai mitä halusi, mutta se ei sitten lopulta ollutkaan hyvä, sillä mies ei suostunut äitinsä pikkuapulaiseksi, vaikkakaan ei minuakaan aikanaan tukenut.

20-vuotta olen tässä ollut ja nyt mitta täysi.Mies ei ole ikinä puolustanut mua äidiltään.Nyt on ero lähellä ja olen sen myös miehelle sanonut.Hyvä kun edes ymmärsi mistä puhuin.Anoppi moittii,haukkuu mua lapsilleni jne...Reilu vuosi sitten vihdoin sain suuni auki ja sanoin anopille suorat sanat.Siitäkös suuttui ja oli puhumatta monta kk.No mullehan se oli vaan helpotus kun oli hiljaa.Olis voinut olla hiljaa lopun elämänsä.Tällä hetkellä en juurikaan puhu anopille,en käy heillä.Parempi niin.En halua enään yhtään yrittää mitään välejä.

20-vuotta olen tässä ollut ja nyt mitta täysi.Mies ei ole ikinä puolustanut mua äidiltään.Nyt on ero lähellä ja olen sen myös miehelle sanonut.Hyvä kun edes ymmärsi mistä puhuin.Anoppi moittii,haukkuu mua lapsilleni jne...Reilu vuosi sitten vihdoin sain suuni auki ja sanoin anopille suorat sanat.Siitäkös suuttui ja oli puhumatta monta kk.No mullehan se oli vaan helpotus kun oli hiljaa.Olis voinut olla hiljaa lopun elämänsä.Tällä hetkellä en juurikaan puhu anopille,en käy heillä.Parempi niin.En halua enään yhtään yrittää mitään välejä.

Minusta on uskomatonta, kuinka paljon tälläkin palstalla naisia velvoitetaan-ihan kuin joskus 100v sitten- unohtamaan koko oman elämänsä; tunteensa, tarpeensa, toiveensa- ja vain sietämään, ymmärtämään, vaikenemaan. Sehän on ihan sairasta ja aivan hirveä malli lapsillekin.