Miten sinun itsetuntosi saatiin huonoksi lapsuudenkodissasi?

Haukuttiin lihavaksi ja tuntui aina semmoselta, että mikään numero ei kelvannut. Jos sain 8½ tai huonomman niin se oli huonoa aina piti saada 9 tai 10.He eivät tajunneet, että en voi sille mitään että olen niin tyhmä etten voi saada 9 tai 10 koska kaverini sai vain ainoastaan kokeista 10 tai 9. Se tekee minut surulliseksi kun he eivät ole iloisia siitä. Kerran kun sain kokeesta 8½ äitini sanoi että jos saisit vielä 9 niin olisin entistä iloisempi. En vain kestä sitä. Ja jos sai 7 tai alemmas niin kauheat huudot tulee isältä. En vain kestä enään. Tänäänki sain kokeesta 7+....

Vanhempani eivät olleet "hirviöitä" eivätkä tahallaan lannistaneet minua. Mutta tietyllä tavalla epäherkkiä ja minä taas olin hyvin herkkä ja myös "vaikea" lapsi (hyvin vilkas, äänekäs, vahvatahtoinen)mistä seurasi yhteentörmäyksiä joiden seurauksena vuosien myötä opin olevani kelvoton,vääränlainen ja huono. Tässä joitain tapoja millä käsitykseni syntyi:



- Koska olin kauhea hulivili, minua moitittiin ja toruttiin ja kiellettiin usein. En kuitenkaan vielä pienenä osannut hillitä impulsiivisuuttani eli en tullut totelleeksi aina, ja sain lisää moitteita. Minua harmitti että olin vääränlainen, ja etten onnistunut edes halutessani olemaan "kiltti" ja semmoinen kun äiti olisi halunnut.

- Minua kehuttiin aina kun tein jotain erityistä. Jostain syystä kehitin tästä jo aika pienenä vahvan perususkomuksen, että vanhemmat rakastavat minua VAIN, jos osoitan erityistä älykkyyttä, rohkeutta, piirrostaitoja tai muuta suorituksellista. Tänä päivänä tiedän etteivät vanhempani ole sellaisia, mutta lapsena jopa muutuin alisuoriutujaksi lopulta koska niin kovin pelkäsin epäonnistumista, joka minulle merkitsi ettei vanhemmat rakastaisi minua enää. En sitten lopulta uskaltanut edes yrittää.

- Olin äärimmäisen herkkä lukemaan äitini eleitä ja mielialoja. Kun olin 4-6 vuotias, oli heillä isäni kanssa vaikea jakso avioliitossaan kun isä oli 200 pv vuodessa työmatkoilla ja ilmeisesti oli pettämisepäilyä ja muuta. Äiti oli usein surullinen, ahdistunut ja etäinen. Minä tulkitsin asian niin että vika on minussa, että jopa isä on aina poissa koska se ei kestä minua. Ja äiti kärsii kun sen on pakko olla minun kanssani vaikkei halua.

Olet lihava, sinun täytyy laihduttaa.



Niin, lapsihan sen päättää mitä ostetaan jääkaappiin.



Ylipainoiset vanhemmat eivät itse aio muuttaa elintapojaan, mutta lapsen pitäisi itse omatoimisesti laihduttaa.



Tulos: En koskaan tunne olevani tarpeeksi hyvä ihminen ellen ole normaalipainoinen tai laiha.

"Äiti oli hallitseva persoona, jota kaikki perheenjäsenet pelkäsivät/pelkäävät edelleen. Hän ei arvosta edelleenkään ketään ja on aina muita parempi ihminen. Meillä ei kehuttu, tai pidetty sylissä. Ei annettu hellyyttä. Äiti teki kaikkensa, että me muut tiesimme kuinka ala-arvoisia olemme. Jos joku ei miellyttänyt äitiä, hän sai "painua ulos". Itse muutin kotoa lopullisesti 18-vuotiaana, kun äiti näytti ovea typerän riidan päätteeksi. "



Lisäksi hakattiin, haukuttiin tyhmäksi jne.



Nykyään onneksi menee ihan hyvin ja ajattelen omilla aivoilla..n. 20v asti ajattelin ja tein kuin äitini käski. (muuten sai kokea henkistä ja fyysistä väkivaltaa)

vähättelijä-äidin lapsia.



Meillä oli aineellisesti asiat hyvin ja isä oli kultainen, mutta äiti, joka pyöritti koko huushollia ja ihmisiä, oli outo sekoitus: hän kannusti meitä lapsia opiskelemaan, koska hänellä ei ollut siihen mahdollisuutta, vaikka päätä olisi ollutkin, mutta samalla kateellinen meille, kun saimme opiskella. Hän itse joutui jäämään kotiin auttamaan talonpidossa, muut tyttäret lähtivät muualle, ja kuitenkin loppupeleissä talo jätettiin toiselle lapselle. Näistä pettymyksistä sitten kait kumpusi äidin katkeruus ja kateellisuus jopa meitä lapsia kohtaan.



Olin kympin tyttö, mutta se ei kelvannut. Perheen ulkopuolisille aina kehuttiin, mutta perheen sisällä ei ollenkaan, ettei alkaisi luulla itsestä liikoja. Kaikkea piti aina "hävetä". Äiti "ei halunnut riidellä" mutta harrasti jopa viikkojen mykkäkouluja saadakseen tahtonsa läpi. Hän tuputti ruokaa ja ivasi liikakiloista (joita silloin ei ollut) ja ulkonäöstä ja kun sain ekan poikaystävän, hän heitti että ei se varmaan sinua kauaa katsele.



Kerran kun olin alle kouluikäinen, äiti lähti kauppaan sanoen, että jos hän ei tule kotiin, hän on kävellyt jokeen, koska olen niin ilkeä lapsi, ja minä jäin hädissäni neuvottomana kotiin enkä tiennyt voisinko herättää yövuorosta tulleen isän, kun äiti oli sen jyrkästi kieltänyt.



Itseään paremmiksi = koulutetummiksi kokemiaan ihmisiä hän mairittelee eikä ikinä unohda vanhoja riitoja, vaan kantaa kaunaa vuosikymmenet milloin mistäkin pikkujutusta. Hän soittelee ja syyllistää, ellei hänelle soita säännöllisesti, mutta ei ole mikään ilo soitella ihmiselle, joka elää kaikesta negatiivisesta. Hän esimerkiksi ei koskaan kysy, ollaanko oltu terveitä, vaan "oletteko olleet sairaita" ja puhelut ovat 99% sitä kun hän vuodattaa omia vastoinkäymisiään, jotka ovat tietysti aina isommat kuin kenenkään muun, vaikka oikeasti eivät normaali elämästä mitenkään eroa. Meidän asiamme eivät kiinnosta pätkän vertaa.



Ilmeisesti kaikki tämä antaa lujan elinvoiman, koska hän on pian 85 ja täysin terve.

minun äitini puhuu minulle jatkuvasti seuraavaan tyyliin "sinä kun olet tuollainen yksinäinen, niin...." jatko voi olla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tai jos joskus nuorempana kerroin meneväni jonnekin mökille viikonlopuksi kaveriporukan kanssa äitini sanoi "ai, onko sulla muka kavereita?" Olen kyllä luonteeltani yksin viihtyvä mutta en ole yksinäinen ja minulla on kavereita, ystäviä ja tuttavia joiden kanssa urheilen, käyn baarissa, käyn shoppailemassa jne. En edes oikein ymmärrä mistä äitini on saanut päähänsä, että olen yksinäinen ja miksi hän vielä korostaa sitä mielipidettään joka kohdassa. Äidin kommenteista tulee aina sellainen hämmentynyt olo ja tuntuu siltä, että täytyy alkaa luetella kaikkien tuntemieni ihmisten nimiä ja väyliä kuinka heidät tunnen ja mitä heidän kanssaan teen.

Ei nämä nyt mitään hirveitä asioita ole mutta kyllä ne(kin) jatkuvalla syötöllä jankutettuna satuttaa ja nakertaa sitä kuvaa ettenkö kelpaa tällaisena kuin olen.

Ei minulla ole mitään mahdottoman pahoja itsetuntokolhuja, mutta äitini harrasti juuri tuollaista samanlaista yksinäisyyteni korostamista. Joo, olin kyllä 12-vuotiaana yksinäinen ja koulukiusattu, mutta sen jälkeen on aina ollut ihan kivasti kavereita.

Toisaalta mielestäni äidilläni on jotenkin kamalan negatiivinen suhtautuminen kaikkeen sosiaalisuuteen. Hän jotenkin välillä tuntuu pahoittavan mielensä, jos kotipaikkakunnalla käydessäni tapaan siellä asuvia kavereita. Tämä häiritsi varsinkin nuorena.

Äitini mukaan olen hirveän lapsellinen, koska olen syntynyt "myöhään loppuvuodesta" eli lokakuun alussa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni äiti jaksoi vedota tähän seikkaan - en voi olla luokkalaisteni kanssa samalla tasolla, koska olen heitä "niin paljon nuorempi". Äiti jopa ehdotti, että kävisin lukion neljässä vuodessa myöhäisen syntymäajankohtani perusteella.

Sanottakoon nyt, että olen aina pärjännyt hyvin koulussa ja käynyt kaikki koulut ajallaan, en vuotta nuorempien kanssa. Jotenkin ymmärrän tuon koulun lykkäämisen loppuvuoden lapsilta ala-asteelle mentäessä, mutta lukiossa alkaa tuntua oudolta.

kertomalla että on ainoa mahdollinen ihminen, joka minua voi rakastaa, ja kuinka muut pitävät minua liian vaikeana (isä mukaan lukien). Itse uhkaili itsarilla, sairauksilla eli se ainoa minua rakastavakin ihminen oli heikon langan varassa.

Sitten kun tuli murrosikäiseksi en enää kelvannut vaan hän haukkui säännöllisesti ulkonäköäni, mielenkiinnon kohteitani ja kavereitani.

Sitten kun olin päässyt peruskoulun läpi hän ajoi minut pois koulusta, koska olin kuulemma liian vaikea, rahoitti kyllä elämääni.

Ja siis olin kuitenkin kympin tyttö, mutta en äidille tarpeeksi hyvä.

Äiti oli hallitseva persoona, jota kaikki perheenjäsenet pelkäsivät/pelkäävät edelleen. Hän ei arvosta edelleenkään ketään ja on aina muita parempi ihminen. Meillä ei kehuttu, tai pidetty sylissä. Ei annettu hellyyttä. Äiti teki kaikkensa, että me muut tiesimme kuinka ala-arvoisia olemme. Jos joku ei miellyttänyt äitiä, hän sai "painua ulos". Itse muutin kotoa lopullisesti 18-vuotiaana, kun äiti näytti ovea typerän riidan päätteeksi.

Ei minulla ole mitään mahdottoman pahoja itsetuntokolhuja, mutta äitini harrasti juuri tuollaista samanlaista yksinäisyyteni korostamista. Joo, olin kyllä 12-vuotiaana yksinäinen ja koulukiusattu, mutta sen jälkeen on aina ollut ihan kivasti kavereita.

Toisaalta mielestäni äidilläni on jotenkin kamalan negatiivinen suhtautuminen kaikkeen sosiaalisuuteen. Hän jotenkin välillä tuntuu pahoittavan mielensä, jos kotipaikkakunnalla käydessäni tapaan siellä asuvia kavereita. Tämä häiritsi varsinkin nuorena.

Äitini mukaan olen hirveän lapsellinen, koska olen syntynyt "myöhään loppuvuodesta" eli lokakuun alussa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni äiti jaksoi vedota tähän seikkaan - en voi olla luokkalaisteni kanssa samalla tasolla, koska olen heitä "niin paljon nuorempi". Äiti jopa ehdotti, että kävisin lukion neljässä vuodessa myöhäisen syntymäajankohtani perusteella.

Sanottakoon nyt, että olen aina pärjännyt hyvin koulussa ja käynyt kaikki koulut ajallaan, en vuotta nuorempien kanssa. Jotenkin ymmärrän tuon koulun lykkäämisen loppuvuoden lapsilta ala-asteelle mentäessä, mutta lukiossa alkaa tuntua oudolta.

Ei mitään erityisen kamalaa juoppuhulluusmeininkiä ollu meillä, mutta vanhemmat antoivat lapsille aivan ihmeelliset roolit. Hoettiin jotain sisällöttömiä juttuja totuutena koko lapsuuden ajan. Kuka oli mitäkin ja kuka ei ollut. Ja niissä rooleissa olettavat vielä aikuistenkin lastensa olevan. Itse sitten vasta aikuisena on huomannut ettei niissä roolituksissa ollut päätä eikä häntää.

Lisäksi meillä myös äiti harrasti tuollaista samantapaista lapsellista käytöstä, siis samanlaista kuin tuossa että suuttuu lastensa sosiaalisista suhteista. Äitini loukkaantui jos en pitänyt samanlaisista vaatteista kuin hän jne.

Siskoja mulla kyllä on, mutta meidän isällämme ei onneksi ollut alkoholiongelmaa ja väkivaltakin vain henkistä. Siskonikin inhoavat isäämme, mutta ovat tainneet päästä asiasta yli sillä molemmilla opiskelu-, työ- ja parisuhdeasiat kunnossa. Tai sitten isä kohteli minua huonommin kuin heitä? Vittumaisin oli tosiaan tilanteissa joissa paikalla ei ollut muita kuin me kaksi.

Äskeinen oli siis nro 26:n vastaus nro 35:ll!

Äskeinen oli siis nro 26:n vastaus nro 35:lle!

Ei siihen muuta tarvita. Ei han sita tahallaan minuun siirtanyt. Itsellani on kai parempi kuin hanella, mutta parempikin voisi olla.

Lienee aivan tavallista -60-70-luvulla syntyneillä tuo kasvatus mallilla "ettei vaan ylpisty ja luule itsestään liikoja", johon tuossa alkuosassa viitattiin. Sen välttämiseksi lapsia vähäteltiin, vertailtiin muihin niin että muut oli aina parempia, mielipiteitä ei saanut olla ja jos oli muistutettiin, että "sen lauluja laulat kenen leipää syöt" ja "sitten kun on jalka oman pöydän alla sopii olla mitä mieltä haluaa", tyttöjä ei saanut ulkonäöstä kehua, kun vastakkainen sukupuoli alkoi nuorena kiinnostua, muistutettiin että pidä nyt hauskaa niin kauan kuin sitä kestää, puutteita ivattiin oli ne sitten ulkonäössä tai taidoissa. Onnistumisista ei saanut iloita, koska "itku pitkästä ilosta" ja säälistä esim. opettaja hyvän numeron antoi tai siksi kun on vanhempien tuttava, ei missään tapauksessa siksi että lapsi olisi oikeasti osannut. Kummallista kyllä, samaan aikaan koulumenestys oli arvossaan, mutta sitten kun koulussa menestyi, siitä ei saanutkaan olla ylpeä.



Nykyisten 4-kymppisten omien vanhempien suurin huoli tuntuu olleen, ettei lapset vaan erehdy "luulemaan" itsestään mitään, edes silloin kun luuloille olisi ollut katetta. Tuohon aikaan vaatimattomuus itsensä vähättelyyn asti oli hyve ja huono itsetunto pyrkimys. Niinpä monet 4-kymppiset on huonolla itsetunnolla varustettuja alisuorittajia, jotka on uskoteltu ajattelemaan ettei minusta ole mihinkään.



Tämän havainnon olen tehnyt monen -60-70-luvulla syntyneen kanssa aiheesta puhumisen perusteella. Harva on sanonut vanhempien kehuneen ja kannustaneen, mikä nykyään on aivan tavallista - onneksi.

Lienee aivan tavallista -60-70-luvulla syntyneillä tuo kasvatus mallilla "ettei vaan ylpisty ja luule itsestään liikoja", johon tuossa alkuosassa viitattiin. Sen välttämiseksi lapsia vähäteltiin, vertailtiin muihin niin että muut oli aina parempia, mielipiteitä ei saanut olla ja jos oli muistutettiin, että "sen lauluja laulat kenen leipää syöt" ja "sitten kun on jalka oman pöydän alla sopii olla mitä mieltä haluaa", tyttöjä ei saanut ulkonäöstä kehua, kun vastakkainen sukupuoli alkoi nuorena kiinnostua, muistutettiin että pidä nyt hauskaa niin kauan kuin sitä kestää, puutteita ivattiin oli ne sitten ulkonäössä tai taidoissa. Onnistumisista ei saanut iloita, koska "itku pitkästä ilosta" ja säälistä esim. opettaja hyvän numeron antoi tai siksi kun on vanhempien tuttava, ei missään tapauksessa siksi että lapsi olisi oikeasti osannut. Kummallista kyllä, samaan aikaan koulumenestys oli arvossaan, mutta sitten kun koulussa menestyi, siitä ei saanutkaan olla ylpeä.

Nykyisten 4-kymppisten omien vanhempien suurin huoli tuntuu olleen, ettei lapset vaan erehdy "luulemaan" itsestään mitään, edes silloin kun luuloille olisi ollut katetta. Tuohon aikaan vaatimattomuus itsensä vähättelyyn asti oli hyve ja huono itsetunto pyrkimys. Niinpä monet 4-kymppiset on huonolla itsetunnolla varustettuja alisuorittajia, jotka on uskoteltu ajattelemaan ettei minusta ole mihinkään.

Tämän havainnon olen tehnyt monen -60-70-luvulla syntyneen kanssa aiheesta puhumisen perusteella. Harva on sanonut vanhempien kehuneen ja kannustaneen, mikä nykyään on aivan tavallista - onneksi.

Kavereillani näin tällaista, mutta omia vanhempiani täytyy kiittää, että olivat aivan erilaisia. Minua on aina kannustettu ja minulla onkin rautainen itsetunto ja omanarvon tunto.Vanhempani ovat opettajia ja ilmeisesti aika edistyksellisiä kasvatustavoissaan siihen aikaan.

T: 41v

Perhe-elämää hallitsi isän narsistinen käytös. Kaikki, ihan kaikki meni hänen ehdoillaan. Piti aina miettiä, miten päin olisi, ettei isä suuttuisi. Näin toimi myös äitini, joka asetti isän meidän lasten edelle. Äitini ei ole ikinä ollut kovin kiinnostunut meistä lapsista. Olin kiltti, urheilullinen, reipas kympin tyttö. Ulospäin kaikki näytti hienolle. Olen tajunnut jälkeenpäin että masennuin murrosiässä. Oli univaikeuksia, ahdistusta ja mahakipuja. Salasin nämä vanhemmiltani. Eipä heitä toisaalta olisi ne kiinnostaneetkaan. Myöhemmin, kun olin jo muutanut kotoa, isäni mt-ongelmat pahenivat, johtivat alkoholismiin, vanhempieni eroon ja perheen lopulliseen rikkoutumiseen. En ole puhunut isäni kanssa noin 7 vuoteen kuin pari sanaa. Olen suunnattoman helpottunut, ettei hän ole enää elämässäni. Menneessä on tarpeeksi tekemistä. Minulla tämä on kääntynyt niin päin, että jos joku yrittää kävellä ylitseni, ärähdän heti. Kaikesta huolimatta minulla on normaali itsetunto, en koe tarvetta olla toisen ihmisten yläpuolella mutta en toisaalta anna toisten vähätellä minua. En osaa sanoa, mistä tämä johtuu. Ehkä siitä, että sain paljon turvaa ja tukea kasvuiässä isovanhemmiltani.

pikkupilluksi nimeteltiin myös koko ajan



No nyt olen syömishäiriöinen ja vakavasti masentunut...

he vertasivat minua samanikäiseen serkkuuni.



esimerkiksi kehuivat miten hyvä piirtäjä serkkuni on, miten paljon hoikempi hän on.. kaikenlaista.



koulumenestystä kommentoitiin myös vertaamalla minua c:n ylioppilasta serkkuuni joka meni lääkikseen 5

l:n papereilla.



minua ei ole koskaan kehuttu. ei puolusteltu, minussa ei ole ollut mitään mainitsemisen arvoista tai hyvää.



isäni ja äitini erosivat kun olin 10. isovanhemmat haukkuivat minulle äitiäni, ja äitini haukkui minulle isääni ja isovanhempiani. halusin puolustaa äitiäni ja tämä on vaikuttanut vieläkin rajummin väleihimme.



vanhempani olivat alkoholisteja ja pienestä asti huolehdimme itsestämme paljon. tein paljon kotitöitä, ruokaa ja kävin kaupassa.



sitten kun vanhempani erosivat niin jäin entistä enemmän "yksin". jäin isälle asumaan ja sain omineni tehdä aika paljon. teini vuosina tein ruokani itse.



onhan näitä loputtomiin. menisi monta sivua kaiken kertomiseen. onneksi olen pääsemässä joistain asioista yli. mutta isovanhemmilleni haluaisin jonain päivänä sanoa miten pahalta minusta lapselta tuntui, ja tuntuu vieläkin.

voimahali kaikille!!

Oma isäni pakotti mut töihin heti peruskoulun jälkeen, koska "tyttöjen ei kannata opiskella". Haukkui läskiksi, vaikka olin pitkä ja hoikka. Sain myös pienestä pitäen kuulla, että olin vahinkolapsi ja mun takiani vanhemmat joutui menemään naimisiin. Siitä johtuen syyllistin itseäni vanhempien riitaisesta avioliitosta.

Sain pikkuveljen 8-vuotiaana, hän oli kaiken keskipiste. Veljeni sai kohdella mua ihan miten halusi, vanhemmista oli vain hauskaa kun pikkuinen taapero löi, rikkoi tavaroitani ja kiusasi mua kaikin tavoin. En saanut puolustautua mitenkään.

Isäni myös pahoinpiteli mua, haukkui kaikki kaverini ja niiden perheet.

Huh, tätä tarinaa riittäisi vaikka kuinka pitkään mut en voi kirjoittaa enempää kun alkaoi ahdistamaan.

Olen nyt 51-vuotias, ei näistä asioista pääse koskaan näköjään irti.