Miten sinun itsetuntosi saatiin huonoksi lapsuudenkodissasi?

Kasvoin uskovaisessa perheessä ja kavereina mulla ei saanut olla muita kuin samanuskoisia. Nämä kaverit olivat kovia kiusaamaan, syrjimään ja alistamaan. Koulussa oli muutamia "vääräuskoisia" kivoja kavereita, mutta en saanut olla heidän kanssa vapaa-ajalla.



Jossain vaiheessa ala-asteetta minua kiusattiin uskonnosta ja se jätti tosi syvät arvet ja näitä palasia kokoan edelleen (25v). Jotenkin tämä tuntuu hassulta, mutta niin kovin se vieläkin satuttaa.



Kotona sain vyöstä perseelle ja syytä siihen ei kerrottu tai sitten en vaan ymmärtänyt mitä tein väärin. Äidin puskan takaa tulevat raivopuuskat, tukkapöllyt ja sättimiset saivat minut tuntemaan itseni huonoksi.



Nykyään minua ärsyttää se, kun äitini kehuskelee miten helppo ja hiljainen lapsi olin. Todellisuus oli sitä, että en uskaltanut sanoa tai tehdä mitään oma-aloitteisesti, koska pelkäsin, että tekisin äitini mielestä jotain väärää ja hän saisi taas raivonpuuskan.



Ylipäätänsäkin aina, jos teki jotain "väärää, syntistä", vedottiin siihen, että mitä "taivaan isäkin" nyt ajattelee. Ja tähän uskontoon kasvatetun (eli minun) mielessä siitä seurasi kauheat omantunnontuskat. Uskomatonta aivopesua.

ei vähätelty mutta yksi arvottomuutta aiheuttava asia on ollut se, että en ole ollut toivottu lapsi vaan vahinko. Isäni ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani lapsena, olen kyllä nähnyt hänet myöhemmin. Eli voitte vain arvata, mitä ajattelen sellaisista puheista, joissa sanotaan, että ei kannata tehdä aborttia koska kaikille lapsille löytyy rakkautta tästä maailmasta. Minusta yksi syy oli ei niin hyvään itsetuntoon oli se, että perheemme oli vain äiti ja minä eikä suurempi perhe.

Äitini taas tulee perheestä, jossa oli täydellinen puhumattomuuden kulttuuri, hän on vanhempana käsitellyt omia vaikeita asioitaan lukemalla kaikenlaista kirjallisuutta.

Olin lapsena uskovainen, teini-iässä en enää, mutta olin sen jälkeen vain tyhjän päällä kun äitini tai muukaan turvallinen aikuinen ei osannut tukea tai kannustaa.

Jos pitäisi kuvailla isääni yhdellä sanalla, sanoisin että kusipää. Halusi hallita lapsiaan diktaattorimaisesti, ei sietänyt vastaan asettumista. Ei vaan tajunnut, että vaikka sai minut alistumaan niin tekikin karhunpalveluksen, sillä annan ihan kaikkien muidenkin ihmisten kävellä ylitseni ja kohdella miten sattuu. Tällä hetkellä en ole itsetunto-ogelmien ja sosiaalisten taitojen puutteen takia opiskelukunnossa vaikka ikää vasta vähän päälle 20 vuotta.

Mitään ei neuvottu, annettu tehdä itse, ei kannustettu, mitään ei kerrottu tai opetettu vaikka kyselin. Aloin lukea kirjahyllyn kirjoja läpi 8-vuotiaana saadakseni edes jostain tietoa kun vanhemmat (lähinnä äiti) vastasi aina kaikkeen "en tiedä".



Vaatteet olivat aina kirpparilta tai halvimpia mahdollisia alekuteita, useimmiten kamalan näköisiä, esim. 2 numeroa liian suuret sinipunakeltaiset korkolenkkarit. Äiti aina väitti kamaluuksia kauniiksi ja minä uskoin, kunnes näin koulussa kaverien ilmeet... Silmälasit kamalat muoviset, jotka peittivät puoli naamaa. Hampaita ei oiottu, ennen kuin uhkasin itsemurhalla - lääkärissä paljastui, että koko leuka oli jo ollut menossa vinoon. Pahin oli, kun äiti ei ostanut rintaliivejä, koko asiasta ei vain puhuttu, kunnes rintani lähinnä roikkuivat navassa (c-kuppi ja roikkuva malli). Olin varmaan kiva näky... Menkoistakaan ei puhuttu, sain luettavaksi 60-luvun ohjekirjasen, ja ihmettelin, että mistä saan sidevyön, jolla side kiinnitetään housuihin! Käytin aikuiseksi asti kamalia halkomaisia siteitä, vaikka näitä nykyisiä ohuita oli jo ollut koko ajan markkinoilla... en tiennyt niistä.



Mihinkään ulkonäöstä huolehtimiseen ei kannustettu eikä panostettu, en oppinut meikkaamaan enkä pukeutumaan. Äiti ei kannustanut koulutukseen, isäni ei juurikaan ollut kotona. Kun oman kunnianhimoni ansiosta aloin menestyä, ei kumpikaan vaikuttanut iloiselta, vaan lähinnä kateelliselta tai välinpitämättömältä. Kunnianhimo, kesätyö, laittautuminen, maksulliset harrastukset, ystävien tapaaminen ja nuorten normaalit kuviot kuten yöjuoksut = paskaa ja ei kuulemma ollut luonteeni mukaista. Olin lahjakas urheilija, mutta treeneihin ja seuraan en päässyt, kun ei ollut rahaa, enkä saanut tulla niin myöhään kotiin julkisilla (tajusin alkaa ihmettelemään tätä selitystä vasta pari vuotta sitten kun mietin siskon lapsien elämää!). No minähän toteutin sitten tätä predestinoitua kuvaa itsestäni aikuismaisena ja boheemina erakkona jo 16-vuotiaana... Äiti kertoi kaikki parisuhde- ja raha-asiansa meille lapsille ja kyseli minulta neuvoa jo lukioiässä. Paloin henkisesti loppuun ja lähdin kotoa väkisin 17-v.



Toteutan edelleen tuota yo. kuvaa itsestäni. Välillä, kun meni paremmin ja ns. pidin huolta itsestäni, ostin asunnon ym., niin välit mutsiin menivät poikki melkein kokonaan. Sitten jäin työttömäksi ja lihoin, jolloin välit taas paranivat. Minusta tuntuu, kuin pääni yllä leijuisi musta pilvi, joka vahtaa, ettei vaan pääse olot paranemaan ja minä ylpistymään liiaksi.



Kirjoitin tämän enemmäkin itselleni... Sori jos kyllästyit lukiessa.

Mitään en tehnyt oikein tai hyvin. Isovanhemmat kehui aina serkkuja



Pahinta maailmassa oli olla ylpeä.

Kiukkua tai vihaa ei saanut olla olemassa; jos oli huonolla tuulella piti mennä omaan huoneeseen/ulos ja olla hiljaa. En tänä päivänäkään osaa riidellä ja menen lukkoon riitatilanteissa

Ivattiin, pilkattiin, annettiin pois ja parin vuoden kuluttua takaisin, hakattiin jne...

joka kertoo tunnelukoista,eritätin hyvä. sis. testejä tunnelukkojen tunistamiseksi, syyt ja niistä parantuminen.

Aina oli joku, joka oli minua parempi esim koulussa ja kauniimpi ja hoikempi. (en ollut lihava) Ja tästä myös sanottiin.



Äitini muisti aina sanoa, kuinka minä olen pilannut hänen elämänsä kun olen syntynyt. "Lapsi pilaa aina äitinsä elämän" eli hänen lempilauseensa.



Olin täysin riittämätön, kaikin tavoin. Mikään ei kelvannut eikä ollut riittävää, mitä tein.



Äitini kuoli muutama vuosi sitten ja huomasin, miten iso kivi putosi sydämeltäni: sain ensimmäistä kertaa olla minä itse ja totesin, että itseasiassa olen ihan ok. Oli todella huojentavaa huomata, että minä olen hyvä ihminen, vaikka äitini oli yli 40 v muuta väittänyt.

Meillä perheessä isäni mt-ongelmat hallitsivat perhe-elämää aika paljon, aina piti miettiä miten päin pitäisi olla että rauha säilyisi. Mut mua ei ole koskaan lyöty, vanhemmat eivät ole koskaan haukkuneet minua, alkoholia ei käytetty jne. Lähinnä kai vanhempani olivat välinpitämättömiä meitä lapsia kohtaan, meille aina kerrottiin, että vanhempien ongelmat ja tarpeet on suurempia kuin meidän lasten, ja siksi ei saatu koskaan niistä puhua eikä haluta mitään.



Mut näin aikuisena ymmärrän, että vanhemmat oisivat oman lapsuutensa ja omien ongelmiensa puolesta voineet olla paljon hirveämpiäkin. Ehkä tommonen tietty välinpitämättömyys oli keinottomuutta, kun ei ollut voimia enää enempään kuin välttämättömiin asioihin.

ystävällisesti ja kunnioittavasti.

Tekemisiäni ei huonioitu. Olin tosi hyvä koulussa, mutta arvosanoja ei kiitelty. Siskoani kiiteltiin kovasti, kun hän sai kokeesta esim. kasin. Hänen ulkonäköään myös kehuttiin, minun ei kommentoitu mitenkään. Kerran äitini sanoi ystävälleni, että hänellä on kaunis nauru (minä olin aina ollut salaa sitä mieltä, että ystäväni nauraa käkättävää tekonaurua), ja se järkytti minua suuresti, koska äitini ei ollut koskaan kommentoinut minun nauruani mitenkään. Olin siis vanhemmilleni täysin huomaamaton. Siitä seurasi jotenkin se ajatus, että en ole tarpeeksi kaunis, fiksu tai ihastuttava, kun heillä ei ole koskaan minusta minkäänlaista positiivista sanottavaa. Ajattelin, etteivät he ehkä halua loukata ja ovat sitten sanomatta yhtään mitään.

Jos pitäisi kuvailla isääni yhdellä sanalla, sanoisin että kusipää. Halusi hallita lapsiaan diktaattorimaisesti, ei sietänyt vastaan asettumista. Ei vaan tajunnut, että vaikka sai minut alistumaan niin tekikin karhunpalveluksen, sillä annan ihan kaikkien muidenkin ihmisten kävellä ylitseni ja kohdella miten sattuu. Tällä hetkellä en ole itsetunto-ogelmien ja sosiaalisten taitojen puutteen takia opiskelukunnossa vaikka ikää vasta vähän päälle 20 vuotta.

Mulla ihan samanlainen isä. Lisäksi alkoholisti ja väkivaltainen, mutta hakkaa aina vaan itseään heikompia eli naisiaan (on eronnut useita kertoja) ja lapsiaan. Isälläni on maailman surkein itsetunto ja pönkittää sitä lyttäämällä muita. Oikeastaan isälläni on narsistisia piirteitä.

Valitettavasti mä olen nyt huomannut että olen mennyt naimisiin isäni kaltaisen miehen kanssa... vittu mikä klishee.

Hyvä esimerkki: kun olin kipeä, äitini ensireaktio oli että teeskentelen.

Minua ei arvostettu itsenäni, minuna. Olin taiteellisesti lahjakas, vanhempani työläisperheistä, joissa ei kulttuuria arvostettu. Olin perheen outo lintu, erilainen kuin muut, en sopinut muottiin.



Vanhempani erosivat isän juopottelun vuoksi kun olin pieni. Sen jälkeen sain aina kuulla toruja äidiltäni milloin mistäkin... "Älä huokaa noin, olet kuin isäs! ...älä sano noin, kuuostat ihan isältäs... " jne.



Myöhemmin äitini meni uudelleen naimisiin ja sain pikkusiskon. Tämän jälkeen eriarvoisuuteni perheessä kasvoi, sillä isäpuoleni kohteli omaa lastaan eri tavalla kuin minua. Myös äitini on aina suosinut siskoani.



Olin koulussa hyvä, mutta koskaan en saanut siitä kiitosta, päinvastoin, jos sain esim. kokeesta 10-, kysyttiin, mitä tuo miinus tuossa perässä tekee?!



Äitini ei antanut minulle koskaan hellyyttä, eikä viettänyt kanssani aikaa, sain pärjätä omillani.



Tässäpä näitä esimerkkejä mitä nyt tuli mieleen.

Otetaan opiksemme, äidit!

Tutuilta kuulostavat osa näistä keskusteluista. Mun piti kans koulussa saada hyviä numeroita ja jos tule vaikka 8, se oli vain "kohtalainen" arvosana. Ei riittänyt, että yritti parhaansa. Ja hyvistä numeroista maksettiin. Sehän tarkoitti sitä, että en kelvannut, ellen saanut ysejä ja kymppejä. Tästä onkin sitten varmaan tullut tuo perfektionistin vika ja suorittamista on kaikessa. Tähän kun vielä lisätään se, että harvoin mun asioitanin jaksettiin kuunnella loppuun (mulla oli vielä änkytyskin riesana ajoittain), vaan aina vanhemmat alkoivat puhua päälle omia asioitaan, on lopputuloksena nyt aikuisena paha olo. En oikein ennen tajunnut, miksi välillä oli niin paha olo, mutta nyt se taitaa olla päivän selvää, mistä tuo kaikki johtui. Ehkä elämä tästä kuitenkin vielä iloksi muuttuu, kun yrittää pähkäillä näitä tunnelukkoja. Toivottavasti osaan itse olla teini-ikäiselle lapselleni parempi äiti ja kuunnella ja kannustaa.

Mutta kaikkea sellaista joka varmaan 70-luvulla oli aika tavallista: Mulla oli huonot hiukset, olin liian laiha, seisoin rumasti. Mulla oli aina rumat hiukset, jos leikkasin ne lyhyeksi, jollakin oli niin kauniit pitkät hiukset. Jos mulla oli pitkät, jollain muulla oli paljon sievemmät lyhyet hiukset. Jos pidin housuja, olin poikamainen, jos hametta, se ei sopinut mun laihoille kintuille. Meikkasin rumasti, käsialani oli harakanvarpaita, siskoni oli paljon ahkerampi, hänellä oli ihanat hiukset ja hän oli sopivan painoinen. Nämä ja paljon muuta äitini suusta.



Isäni ihmetteli miten voin olla niin kauhean huono matikassa, hän kun oli niin hyvä, samoin veljeni. Ja miten voin olla niin surkea urheilussa, että saan seiskan kun veljelläni ja siskollani oli ysi. Ja selvää oli, että tytöt ovat aina huonompia kaikessa kuin pojat, naiset tyhmempiä kuin miehet.



Äiti tuumi kun haaveilin yliopisto-opinnoista: "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa". Ja minä onneton uskoin!



Kaikki muut, varsinkin ystäväni ja serkkuni olivat valtavan hyviä kaikessa, minä todella mitätön, jonka ei kannata mitään yrittää kun siitä ei kuitenkaan mitään tule. Jos halusin jotain yrittää, sain kuulla: "Ei siitä mitään tule! Et sinä kuitenkaan osaa. Et sinä tuommoista jaksa, ei kannata edes yrittää." Jos yritin sanoa, että onnistuihan se Maija-serkultakin, niin vastaus oli: "No Maijahan onkin niin fiksu, häneltä onnistuukin kaikki".



Ja äiti opetti myös, että kaikkea pitää hävetä ja epäonnistua ei saa, koska se on häpeä. Itsestään pitää koko ajan etsiä vikoja ja sitten hävetä niitä. Kun minä odotin kolmatta lastani, äitiäni hävetti, että enkö minä osaa ehkäistä kun nykyaikana perustan suurperheen! Yleensäkin raskaus on hävettävä asia. Äitiäni hävetti myös pitkä imettämiseni ja muutaman vuoden kotiäitiyteni. Sekin hävetti kun aloin aikuisena opiskella, se oli ihan liian myöhäistä enää!

koskaan ei kehuttu eikä kannustettu.Jos halusin jotain, annettiin ymmärtää, että vaadin kohtuuttomia ja vanhemmat joutuvat kohtuuttomien vaatimusten eteen jos saisin kaiken mitä halua. Eli koskaan en saanut mitään ilman kamalaa mekkalaa. Siispä lakkasin pyytämästä mitään, kun olin niin rasittava.

pitkälle aikuisuuteen asti oli tunne etten osaa tehdä yhtään mitään oikein.



Haukuttiin kavereita, pilkattiin ulkonäköä, koulussakaan en ollut riittävän hyvä,luin vääränlaisia kirjoja jne. Omasta elämästäni puuttui positiivinen kannustus ja tuki,niitä yritän nyt omilleni antaa yllin kyllin.

Mun itsetuntoni on lytätty niin monin tavoin lapsuudesta alkaen, etten sitä kaikkea jaksa tähän kirjoittaa. Aikuisempana olen ymmärtänyt, että vanhemmillani ei vain yksinkertaisesti ole ollut vanhemmuuteen tarvittavia kykyjä eikä myöskään kiinnostusta niitä opetella. Omaa historiaansa toistavat molemmat omalla tavallaan.



Muun muassa tästä syystä olen vapaaehtoisesti lapseton, sillä en ikimaailmassa halua ottaa sitä riskiä, että kierrättäisin saman vahingon eteenpäin omille lapsilleni. Kenenkään ei pitäisi joutua käymään läpi sitä kaikkea, mitä minä olen lapsena ja nuorena käynyt. Toipuminen on ollut pitkä ja hidas prosessi ja vaikeinta on ollut oppia uskomaan, että jos tunnelin päässä näkyy valoa, se ei olekaan aina juna.



Äidit ja isät, tehkää parhaanne, jotta teidän lapsillanne olisi paremmin! Hyvää kesää kaikille :)