Miten sinun itsetuntosi saatiin huonoksi lapsuudenkodissasi?

Lienee aivan tavallista -60-70-luvulla syntyneillä tuo kasvatus mallilla "ettei vaan ylpisty ja luule itsestään liikoja", johon tuossa alkuosassa viitattiin. Sen välttämiseksi lapsia vähäteltiin, vertailtiin muihin niin että muut oli aina parempia, mielipiteitä ei saanut olla ja jos oli muistutettiin, että "sen lauluja laulat kenen leipää syöt" ja "sitten kun on jalka oman pöydän alla sopii olla mitä mieltä haluaa", tyttöjä ei saanut ulkonäöstä kehua, kun vastakkainen sukupuoli alkoi nuorena kiinnostua, muistutettiin että pidä nyt hauskaa niin kauan kuin sitä kestää, puutteita ivattiin oli ne sitten ulkonäössä tai taidoissa. Onnistumisista ei saanut iloita, koska "itku pitkästä ilosta" ja säälistä esim. opettaja hyvän numeron antoi tai siksi kun on vanhempien tuttava, ei missään tapauksessa siksi että lapsi olisi oikeasti osannut. Kummallista kyllä, samaan aikaan koulumenestys oli arvossaan, mutta sitten kun koulussa menestyi, siitä ei saanutkaan olla ylpeä.

Nykyisten 4-kymppisten omien vanhempien suurin huoli tuntuu olleen, ettei lapset vaan erehdy "luulemaan" itsestään mitään, edes silloin kun luuloille olisi ollut katetta. Tuohon aikaan vaatimattomuus itsensä vähättelyyn asti oli hyve ja huono itsetunto pyrkimys. Niinpä monet 4-kymppiset on huonolla itsetunnolla varustettuja alisuorittajia, jotka on uskoteltu ajattelemaan ettei minusta ole mihinkään.

Tämän havainnon olen tehnyt monen -60-70-luvulla syntyneen kanssa aiheesta puhumisen perusteella. Harva on sanonut vanhempien kehuneen ja kannustaneen, mikä nykyään on aivan tavallista - onneksi.

Kavereillani näin tällaista, mutta omia vanhempiani täytyy kiittää, että olivat aivan erilaisia. Minua on aina kannustettu ja minulla onkin rautainen itsetunto ja omanarvon tunto.Vanhempani ovat opettajia ja ilmeisesti aika edistyksellisiä kasvatustavoissaan siihen aikaan.

T: 41v

Meidän perheemme oli keskiluokkainen, minulla oli tosi rakastavat ja kannustavat vanhemmat jotka eivät ikinä yrittäneet nitistää itsetuntoani - päinvastoin.

Opettivat, että pystyn ihan kaikkeen mitä haluan - ja ettei sukupuolella oikeasti ole merkitystä.

Kamalalta tuntuu lukea näitä juttuja tässä ketjussa, ei ole oikeasti tullut mieleenkään että näin monella voisi olla noin surkea lapsuus. =(

Ei nro 53

ja tosi surullisia tarinoita täällä. Tsemppiä kaikille teille rikkinäisen lapsuuden kokeneille -toivon kaikille sydämestäni hyvää!



Itse olen aika hyvästä perheestä, mutta ole toki ajatellut ja analysoinut niitä tekijöitä, jotka eivät tukeneet itsetuntoani:



Äidilläni oli usein tapana arvostella muita ääneen, toisilla oli "kamala huusholli" tai jotain muuta pielessä. Olen miettinyt, että se on ehkä vaikuttanut itseeni siten, että koen herkästi häpeää ja ajattelen herkästi muiden näkevän minussa jotain huonoa ja arvostelevan.



Uskonto leimasi melko vanhasti lapsuuttani ala-asteiässä, sittemmin vanhempani ovat mielestäni kehittyneet uskossaan ja päässeet vapaaksi silloisesta ahdasmielisestä seurakunnasta. Opin olevani syntinen ja tarvitsevani armoa, minulle kehittyi liian varhain ajatus siitä, että en elä riittävän puhtaasti ja oikein ja tekoni/ajatukseni ovat jumalan silmissä tuomittavia. Minusta se on tosi surullista, sillä siinä iässä pitäisi kasvaa tuntea olevansa hyvä ja rakastettava -ja myös pahat teot ja tunteet täytyisi olla hyväksyttäviä ja vanhempien tukea ja "sanoittaa" tällaisia tilanteita.



Lisäksi meillä sisarukset saivat aika vapaasti laukoa ajatuksiaan ilman että siihen puututtiin. saatiin arvostella ulkonäköä ja ominaisuuksia mille ei mitään mahda. Itse vanhempana katkaisisin välittömästi tällaisen pelin poikki.



Tässäpä näitä. JOkatapauksessa minulla oli ihan hyvä lapsuus ja rakastan syvästi vanhempiani ja sisaruksiani -vaikka olisin toivonut että meille sisaruksille olisi kehittynyt läheisemmät välit. Uskon että perhedynamiikalla ja asenteilla voidaan siihenkin vaikuttaa.

Mutta ihmetellä täytyy ,että tosi vaikeitakin asioita kokeneet kirjoittavat tosi fiksusti ja kauniilla kielellä. Haluaisin uskoa ,että monelle hankalat olot ovat antaneet voimaa pärjätä ilman muiden tukea, kun sitä ei ole oppinut saamaan kotoa.



Minulla oli alkoholisti-isä, ja uhrautuva äiti. Kotiasioista ei saanut kylillä puhua, "omaan pesään ei saa paskoa". Sen seurauksena häpeän vieläkin kotiani, nykyistä perhettäni, ammattiani, kaikkea. Vaikka elämäni on todella hyvin, sen alitajuisesti pitäisi olla jotenkin paremmin. Niin, häpeä leimaa koko elämääni, pitää esittää jotain parempaa kuin on. Meillä kaikilla sisaruksilla tuntuu olevan sama tyyli, valehdellaan työnkuva ja toimeentulo paremmaksi kuin mitä se on.

Tutulta kuulostaa tuo "kotiasioista ei puhuta"-homma. Väkisinhän tuosta lapsi ajattelee, että näissä meidän asioissa on varmaan jotakin kamalaa tai hävettävää kun ei niistä puhuakaan saa.



Kaverin vanhemmilla oli varmaan todella huono itsetunto ja alemmuutta, kun muistan kuinka ne aina puhui paremmista ihmisistä. Meidän luokalle tuli korkeassa asemassa olevan miehen tytär, kaverini vanhemmat olivat suositelleet tämän tytön kanssa ystävystymistä ja minullekin he sanoivat, eikö olekin hienoa kun luokkakaverina on sen ja sen tytär. Öhh, jaa on vai, eihän lapset tuollaisesta asiasta tiedä saati perusta. Kun kaverini ei tytön kanssa ollut kiinnostunut ystävystymään, hänen isänsä harmitteli että kuinka hän on niin murheellinen etteivät ole ystäviä (tuohan oli selvä vihje, että minä olin ei-toivottu kaveri).



Tämä silloinen kaverini oli aina alemmuudentuntoinen, koetti tulla "paremmaksi" ihmiseksi mm. opiskellen myöhemmin alaa joka ei edes kiinnostanut, poikaystäviksi ei kelpuuttanut taviksia ja ei halunnut käydä lapsuudenkodissaan, koska sama parempien ihmisten ihannointi jatkui. Jotenkin yhteydenpito sitten opiskeluaikojen jälkeen jäi kun en jaksanut yksipuolissti yhteyttä pitää, joten en tiedä nykyisiä kuulumisiaan.

Onnellinen ja tasapainoinen lapsuus oli, mutta:



itsetunto olisi kehittynyt kuitenkin vielä PALJON PAREMMAKSI jos olisi saanut olla omat mielipiteet eikä olisi tarvinut elää "kuten muut haluaa". Eli meidän perheessä ei paljon omia polkuja kuljettu, mielipiteet piti olla kuten muillakin jne. Varsinkin äiti usein laittoi sanat suuhuni ja menin usein aika hämilleni siitä enkä suoraan sanottuna keksinyt mitään mojovaa palautetta...



Teininä aloin olla jo vähän boheemimpi kuin "tavikset" ja siitä tuli välillä sanomista. Olen vielä aikuisenakin huomannut usein sen, että kun teen tai sanon jotain niin ekana mietin, että "mitä muut tästä ajattelee"...



Mutta ihanan vapauttavaa on silti olla aikuinen, saa kulkea omia polkuja eikä tarvi välittää mitä jotkut tuppukylän juntit ajattelevat (asuimme lapsuudessani pikkukaupungissa)