Miten sinun itsetuntosi saatiin huonoksi lapsuudenkodissasi?

Olen yli nelikymppinen ja silloin niin kai kuului tehdä, ettei kasva leuhkoja lapsia...



Ulkonäköäni arvosteltiin usein, painoa varsinkin.

Vieläkin vanhempani huomauttelevat ulkonäöstäni.



En ole koskaan kokenut olevani rakastettava juuri sellaisena kuin olen, ainakaan vanhemmilleni.



MInua verrattiin usein siskooni tai muihin ikäisiini.Ja tietysti niin että minä olin aina se huonompi osapuoli.

Siskoni oli kaikessa etevämpi ja kauniimpi, hoikempi kuin minä.



Äidilleni ei tekemiseni kelpaa vieläkään.

haukkui lihavaksi (en ollut) ja rumaksi, koskaan en ollut tarpeeksi hyvä.

Olin milloin tyhmä milloin ruma, yleensä ruma koska koulussa kuitenkin pärjäsin.



Esimerkkinä: Pääsin ripille ja rippijuhlissani isosetäni sanoi isälleni että tyttärestäsi se tulee joskus vielä kaunis nainen, on niin kaunis nuori nyt.

Isäni vastasi kaikkien kuullen: "Ja vitut, ruma kuin perkele" Ja huom. omissa rippijuhlissani suvun kuullen.



En ole sinut itseni kanssa vieläkään vaikka ihan tavallisen näköinen olenkin, en siis ruma, tosin en kauniskaan.

En voi/osaa ottaa ulkonäöstäni kehuja vastaan edes omalta mieheltäni, kaikki kuulostaa vittuilulta ja feikiltä.



t. N 38v

haukuttiin niin luonteen piirteitä,ulkonäköä (vaikka olin kaunis), huudettiin,vertailtiin toisiin,en nauranut tarpeeksi.

hoettiin;moni kakku päältä kaunis,vaan ei hääppönen sisältä, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. jne.

ei kehuttu juurikaan.

ja tohon koulukiusaaminen päälle ni avott!

että onkin hyvä itsetunto vieläkin!!

Äitini miesystävät käyttivät minua seksuaalisesti hyväksi ja osa hakkasi kaikilla voimillaan minua ympäri kämppää äitini nauraessa vieressä. Minun lapsuuteni ei ollut ruusuinen, mutta se mikä ei tapa vahvistaa...

Äiti sanoi kerran, että voi kun olisit tuo kaverisi. Kaveri painoi noin 50 kg enemmän kuin minä, mutta oli ilmeisesti kuin aikuinen, kypsä.

Hänen vanhempansa olivatkin aivan ihania toisin kuin minun. Miten ihmeessä olisin voinut automaattisesti olla 12-vuotiaana kypsä kuin aikuinen, jos omat vanhempani epätasapainoisessa suhteessaan jättivät minut kasvattamatta.



Minua kohdeltiin kuin olisin ollut kuuro vauva aina vaan. En saanut näkyä, enkä kuulua. Olinkin ujo ja näkymätön myös koulussa siten.

Aikuisena kärsin auktoriteettipelosta.

Äitini miesystävät käyttivät minua seksuaalisesti hyväksi ja osa hakkasi kaikilla voimillaan minua ympäri kämppää äitini nauraessa vieressä. Minun lapsuuteni ei ollut ruusuinen, mutta se mikä ei tapa vahvistaa...

oikeastaan minua ei koskaan huomioitu silloin kun tein jotain oikein.



Äitini kilahti kun sanoin aikuisena asiasta. Omasta mielestään hän oli kannustava äiti. Joo, pakotti soittamaan pianoa ja kantamaan kotiin hyviä numeroita, mutta siitäkään ei kiitetty.

Oliko äitisi juoppo tms.?

Äitini miesystävät käyttivät minua seksuaalisesti hyväksi ja osa hakkasi kaikilla voimillaan minua ympäri kämppää äitini nauraessa vieressä. Minun lapsuuteni ei ollut ruusuinen, mutta se mikä ei tapa vahvistaa...

Olen yli nelikymppinen ja silloin niin kai kuului tehdä, ettei kasva leuhkoja lapsia... Ulkonäköäni arvosteltiin usein, painoa varsinkin. Vieläkin vanhempani huomauttelevat ulkonäöstäni. En ole koskaan kokenut olevani rakastettava juuri sellaisena kuin olen, ainakaan vanhemmilleni. MInua verrattiin usein siskooni tai muihin ikäisiini.Ja tietysti niin että minä olin aina se huonompi osapuoli. Siskoni oli kaikessa etevämpi ja kauniimpi, hoikempi kuin minä. Äidilleni ei tekemiseni kelpaa vieläkään.

Lisäksi olin ja olen vieläkin varautunut siihen, että mitä tahansa teenkin, se on jostain yllättävästä syystä vanhempieni mielestä kamalaa/outoa. En sitten oikein uskalla tehdä mitään :( Nuorena luulin, että tekemiseni olivat ihan hirveitä, vasta paljon myöhemmin tajusin että ne olivat aika tavallisiasia, esim. epävarmuus omasta opiskelualasta

Tai ehkä vika ei ollut kodissa vaan koulussa tai muualla.



Olin lapsena hyvin reipas, temperamenttinen ja puhelias. Murkkuiässä muutuin epävarmaksi ja sisäänpäinkääntyneeksi. Itseluottamukseni on huono ja pelkään aina pahinta.



Mutta mielesätni minulla oli onnellinen ja tasapainoinen lapsuus. Mihinkään ei pakotettu. Epäonnistumisiin oltiin ehkä pettyneitä, mutta ei niihin takerruttu. Ulkonäköpaineet saattavat tosin olla osittain kotoa peräisin, sillä olin pulska, ja vanhemmat välillä vahtivat ja huomauttelivat painostani. Enemmän kuitenkin ahdistivat kouluterkan huomautukset.

Äitini varsinkin oli tehokas syyllistäjä ja "häpeällä kasvattaja" eli minulla oli hyvin kapeat rajat, joiden sisällä olisi pitänyt toimia, muuten minua sai hävetä. Tämä tarkoitti siis sitä, että esim. ei saanut nauraa ääneen vieraiden läsnäollessa eikä muutenkaan korottaa ääntään koskaan tai kysellä mitään vanhemmilta ihmisiltä, ei saanut olla eri mieltä, ei saanut "korostaa" itseään mitenkään, koska en kuitenkaan osannut mitään. Kaikessa mitä tein, olin huono ja sitä sai hävetä. Ei siis ihme, että olen joutunut tekemään töitä itsetuntoni eteen.

Aina jaksettiin muistuttaa ja huomautella siitä, kuinka olen pullea ja lihava. Älä nyt vaan enää ota-lauseita sain kuulla jatkuvasti. Syömistäni rajoitettiin kotona. Vielä tänäkin päivänä kysyn aina vanhemmilla vieraillessani, että saanko ottaa esim jääkaapista mehua tai marjoja tms. Kaiken huipuksi en koskaan ollut lapsena lihava, ehkä jossain vaiheessa aavistuksen tanakka, mutta normaali painoinen. Seiskalla sairastuin syömishäiriöön ja lopetin syömisen kokonaa, laihduin älyttömästi, luuta ja nahkaa. Sitten äiti kehui ja oli "ylpeä tytöstään". Kuukautiset jäivät pois ja hiukset tippuivat jne. Parannuin kun aloin seurustella. Mutta syvät arvet tämä kaikki jätti ja erittäin epäterveen suhtautumisen ruokaan ja omaan ulkonäköön!

Isä toisteli kavereilleni kuinka heidän pitää katsoa minun perääni koska olen sellainen ja tällainen. Hän myös keksi minulle haukkumanimiä kun olin pahimmassa murrosiässä. Äiti kyseli jatkuvasti miksi en voi olla kuten muut. Kehotti minua hakemaan opiskelupaikkaa jostain lähärikoulusta (vaikka taipumukseni ovat aina viitanneet ihan muuhun). Vielä korkeakoulussa opiskellessani kun kerroin suorittavani DI-opinnoissa pakollista ruotsin kurssia hän kysyi että osaanko minä muka ruotsia. No, vedin kuitenkin melkein täydet pisteet (en kylläkään sitä hänelle kertonut).

kaikkea muuta kuin tasapainoinen ja onnellinen.



koin turvattomuutta, yksinäisyyttä ja pelkoa.



tämä kaikki vuosien aikana kokemani arvottomuus ja rakkaudettomuus on jättänyt minuun syvät arvet.



en pääse eteenpäin ja tuntuu että koko elämäni olen junnannut vain paikoillaan, kuin kahlittuna. kuin ajelehtisin merellä, enkä koskaan pääse turvaan.

Toisten lapset oli parempia, aina jos oli riitaa, oli äiti aina niiden toisten puolella. Toiset ihmiset oli parempia kuin me, niin niitä piti arkailla. Jos kokeesta tuli esim. 9, sanottiin että hyvä, MUTTA mites tämä yksi kohta nyt väärin meni. Jos mainittiin jotakin myönteistä (harvoin) aina perään lisättiin MUTTA voisi olla vielä paremmin. Omaa lasta ei saanut kehua, toisten lapsia kyllä.

Katse lapseen päin oli usein halveksiva, samoin sanat ja puhetyyli. Ei huomioitu tai arvostettu.

Äiti oli psyykkisesti epävakaa, isää ei ollut. Siinä lapsuuden tunnelmia, ei ollut onnea ei. Edelleen on itsetunnon ja auktoriteettien kanssa ongelmia.

Minua aina kannustettiin ja kehuttiin. Olenkin pärjännyt ihan mukavasti elämässäni. Ulkopuolisilta tulee kyllä säännöllisesti haukkuja, arvostelua ja muuta mukavaa, mutta sisimmässäni en kauheasti välitä siitä, koska en usko että se on totta :)



Lähinnä säälittävät esimerkiksi työpaikan vanhemmat naiset, jotka jaksavat huomautella vaikkapa ulkonäöstäni tai lytätä tekemisiäni. Heidän oma huono itsetuntonsa ja surkeutensa oikein huutaa taustalla.

Kiitos vanhemmilleni siitä, että osasivat kehua ja kannustaa.

En saanut puhua ihmisten seurassa, jos en sanonut jotain edustavaa tai todella kiinnostavaa tai hauskaa.



Isäni toivoi että olisin ollut poika, mutta olinkin vain yksi "akoista".



Sisareni kosti aina kuin mahdollista sen että olin vienyt hänen paikkansa ainoana lapsena. Ilkeili ja kritisoi minua lähes kaikesta.



Tunsin että minun odotettiin pysyttelevän taustalla mutta samalla suorittavan urotekoja ja jollain lailla muuttuvan pojaksi. Aika hankala rooli ujolle tyttömäiselle tytölle.



Terapiaa 10 vuotta, enkä vieläkään pysty saattamaan loppuun mitään aloittamaani. Aina kun loppu häämöttää, tunnen itseni tavattoman röyhkeäksi, koska rikon "sivuhenkilö-rooliani". Kun en tavoittele jotain "merkittävää" rikon taas "urotekojen suorittajan" rooliani...

Toisiin vertaaminen, muut olivat aina parempia ja osasivat paremmin. Koskaan ei kehuttu. Kannoin koulusta kiitettäviä kotiin, mutta niitä pidettiin itsestäänselvyytenä, jos kokeesta tuli kympin sijaan ysi, kyseltiin, miksi tein virheen. Minusta kasvoi miellyttäjä, kiltti tyttö, hikipinko, joka ei koskaan tehnyt mitään väärin, koska ei uskaltanut tehdä yhtään mitään. En myöskään oppinut puolustamaan itseäni, minkä vuoksi kärsin huonoissa parisuhteissa.



Nykyisin pärjään kuitenkin ihan hyvin, olen työstänyt lapsuuttani ja itsetunto-ongelmiani ja saanut hyviä ja vahvistavia kokemuksia. Ymmärrän myös vanhempiani ja heidän tapaansa kasvattaa, he ovat oman aikansa lapsia ja heillä on omat taakkansa.

minun äitini puhuu minulle jatkuvasti seuraavaan tyyliin "sinä kun olet tuollainen yksinäinen, niin...." jatko voi olla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tai jos joskus nuorempana kerroin meneväni jonnekin mökille viikonlopuksi kaveriporukan kanssa äitini sanoi "ai, onko sulla muka kavereita?" Olen kyllä luonteeltani yksin viihtyvä mutta en ole yksinäinen ja minulla on kavereita, ystäviä ja tuttavia joiden kanssa urheilen, käyn baarissa, käyn shoppailemassa jne. En edes oikein ymmärrä mistä äitini on saanut päähänsä, että olen yksinäinen ja miksi hän vielä korostaa sitä mielipidettään joka kohdassa. Äidin kommenteista tulee aina sellainen hämmentynyt olo ja tuntuu siltä, että täytyy alkaa luetella kaikkien tuntemieni ihmisten nimiä ja väyliä kuinka heidät tunnen ja mitä heidän kanssaan teen.



Toinen asia on koulutukseni. Minulla on ammatti, josta pidän ja jossa olen hyvä. Työssäni on hyvät kehittymismahdollisuudet omalla koulutustasollani ja pystyn lisäämään osaamistani lisäkoulutuksilla. Äitini mielestä minun kuitenkin pitäisi alkaa opiskelemaan jotain uutta alaa, kun "kyllähän sinulla älyä riittää" tai "ei se työ voi olla tarpeeksi haastavaa sinulle" Kuvittelee raukka minut viisaammaksi kuin olen ja nyt sitten en kelpaa tällaisella koulutuksella ja työpaikalla.



Ei nämä nyt mitään hirveitä asioita ole mutta kyllä ne(kin) jatkuvalla syötöllä jankutettuna satuttaa ja nakertaa sitä kuvaa ettenkö kelpaa tällaisena kuin olen.