Työkaveri otti kaksi päivää sairaslomaa kun sen kani kuoli

Sori, mutta en ymmärrä. Ei kuulemma pystynyt itkemiseltään töihin.

Ymmärrän, että voi surra, mutta rajansa kaikella.

Työkaverillesi kyseinen eliö voi olla tärkein maailmassa. On rasittavaa kuinka ihmiset luulevat olevansa niin saatanan tärkeitä. Kanin elämä on yhtä arvokas kuin teidän lasten elämä.

mutta naurattaa tämä ketju :D ihan oikeesti, aikunen ihminen?

Ei olisi minullakaan 2 päivää riittänyt kun koirani kuoli. "Onneksi" olin silloin vuosilomalla niin en tarvinnut saikkua.



Oli sitten kani, kissa tai koira, ei se suru ja ikävä sitä katso mikä eläin on ollut kyseessä, vaan kuinka raskaaksi kokee menetyksen!

mutta naurattaa tämä ketju :D ihan oikeesti, aikunen ihminen?

mieti perheetöntä ihmistä jolle se eläin on ollut ainut seura monen vuoden ajan. Ei nyt saikkua välttämättä pidä ottaa mutta kyllä moni suree ja itkee kuukausitolkulla.

Ei ole sairasloman syy, jos joku omainen (hautajaispäivä muistaakseni palkallinen, mutta ei sairauslomapäivä) tai lemmikki tai naapuri kuolee. Mutta jos joku tästä järkyttyy, masentuu tms. pahasti ja lääkäri toteaa SAIRAUDEN niin silloinhan se on sairausloman paikka. Esimerkiksi: Työkaverini joutui kuukausiksi mielisairaalaan, kun hänen läisensä kuoli. Mitäpä luulette Pekka-perusinsinöörit, oliko sairauslomalla vai ei?

harmi ettet ymmärrä, sääli sinun läheisiäsi jos tuommonen empatiaan kykenemätön ihminen heillä perheessä. toisilla on tunteet. pienikin elämä on tärkeä.

Elukka on elukka on elukka. Ei se ole ihminen eikä mikään "hän", kuten nämä suuret eläintenrakastajat tapaavat lässytellä.

Elukka sopii lemmikiksi, mutta ei se tee siitä perheenjäsentä.

Ja mitä tulee - huokaus - eläinten oikeuksiin, niin niitä ei vaan ole, piste. Koska oikeuksien lisäksi tulee aina velvollisuuksia (kuten ihmisellä) ja voisko joku nyt kertoa, että mitkä ovat kanin velvollisuudet?

Tosiaan aika luonnosta vieraantunutta porukkaa.

t yksinasuva sinkku, joka ei todellakaan aio ikinä ottaa mitään "eläinvauvaa".

sun kaltaset ihmiset on sairaus tässä maailmassa. sut pitäs paiskata viidakkoon luonnon armoille niin nähtäis että mitkä ne ihmisen oikeudet oikeesti on.

kröhöm..minä en saanut lemmikkejä lapsena..

Ollessani 21v kihlattuni osti minulle yllärinä pupun, jota olin ihaillut..

Pari vuotta myöhemmin se kuoli ja olin ihan palasina. Huusin kurkku suorana päivätolkulla. Mis tuli minua vastaan koullle ku pelkäsi minun heittäytyvän rautatiesillalta..äiti soitti hänelle ja kysyi miten voin. Herra x kysyi äidiltä, mitä kuulostaa..taustalta kuuului ulvomiseni..



Näin jälkikäteen aika naurettavaa, mutta se oli minulle silloin suuri menetys. Muihin elikoihin en ole enää samalla tapaa reagoinut..

Eikö kukaan näe tätä siltä kantilta, ettei yhteiskunnan tasolla VOIDA velvoittaa työnantajia kustantamaan työntekijöiden PALKALLISIA sairauslomia, minkä tahansa luontokappaleen kuollessa?



Esim jos rakastan akvaariokalojani ihan älyttömästi ja niitä on sata ja suren jokaisen kuolemaa erikseen palkallisesti kaksi päivää, niin mitä helvettiä siitä seuraa jos jokainen firmamme työntekijää saa tehdä samoin? :)



Realistinen pointtini: surraan ne lemmikkien kuolemat ihan palkattomasti tai vuosilomapäivillä, ei kikkailemalla "sairauslomaa", jonka työntantaja joutuu rahoittamaan.

heti sen jälkeen kun kissani oli kuollut. Olisi ollut ihan hyvä, jos olisi saanut vapaaksi sen päivän. Jouduin keksimään jotain tekosyitä, minkä takia näytän niin kamalalta. En puhunut kenellekään kissan kuolemasta, koska olisivat alkaneet puhua pahaa takanapäin niinkuin tässäkin ketjussa tehdään.

lemmikin suremiseen,toki niitä elukoita surra saa,mutta ihan sitten palkattomasti.

Toki lääkäri voi kirjoitta saikkua mistä syystä hyvänsä,muttei työnantajan tarvitse sitä hyväksyä

Suru ei ole sairaus.



Niin ikävää kuin lemmikin menetys onkaan niin ei se kuulu työnantajan korvattavaksi.

Minulta kuoli rakkain lemmikkini juuri eilen, niin kauhean yllättäen. Yhteistä eloa oli takana 10 vuotta. Lapsia en koskaan saanut juu, mutta en käsitä miten se tähän liittyy.

Ja ei, en hakenut sairauslomaa, mutta yhtäkään sekuntia en koko yössä nukkunut, sen kun itkeä pillitin. Nyt lähden töihin puolikuolleena, enkä ole kyllä tipankaan vertaa ylpeä itsestäni. Minulle on juuri nyt myös aivan sama, mitä työkaverini ajattelevat, mistään.

Rakastin sitä pientä eläintä niin tajuttoman paljon, etten itsekään tiennyt. Nyt sattuu niin, että voisin kuolla - tai olisin kuollut lemmikkini puolesta koska tahansa, vaikka nytkin, jos se toisi sen elämän takaisin ja sillä olisi hyvä olla. Mutta ei, mikään ei enää tuo tuotta pientä rakastani enää takaisin. Ei mikään mitä teen tai jätän tekemättä.

Ja ne loputtomat kysymykset, jotka pyörivät päässäni: olisinko voinut tehdä jotain paremmin tai toisin? Tai olisiko jokin lievittänyt eläimen tuskaa viime metreillä? Yhteenkään kysymykseen en saa vastausta, mutta en saa kytkettyä niitä pois, vaikkei tällainen negatiivisten ajatusten kehän kiertäminen ole lainkaan tapaistani.

Eläimen rakkaus on niin pyyteetöntä ja siksi niin kaunista. Kun vain olet olemassa eläimelle, rakastaa eläin sinua niin paljon, kuin osaa. Ihmiseltä saa harvoin samanlaista rakkautta, vaikka se kovin ideaalia olisikin myös ihmissuhteissa.

Rakkaus, johon liittyy velvollisuuksia (josta joku "velvollisuudentunteinen", mutta ilmeisesti täydellisen empatiakyvytön kirjoitti aiemmin tässä ketjussa), puolin tai toisin, ei ole mielestäni oikeaa rakkautta. Sitä voi tosin luulla rakkaudeksi. Käsittääkseni se on kuitenkin lähinnä hyötysuhteeseen liittyvä tunne, ja tarkoitettu niille ihmisille, jotka etsivät muista hyötyä itselleen, koska eivät osaa rakastaa.

Viimeisillä voimillani marssin eilen illalla kauppaan ja ostin ison äärettömän pehmeän pörröfleecepeiton ja sain kassalta vielä mukaani ison pahvilaatikonkin. Nostin rakkaan, jo kylmenneen, ystäväni ensin sen ikioman pyyhkeen sisälle ja silittelin sitä vielä parin tunnin ajan kuiskaillen hiljaa, että "nuku hyvin". Sitten käärin hänet isoon pehmeään peittoon ja laskin äärettömän varovasti pahvilaatikon sisälle. Kannoin laatikon ulos terassille viileään ja tunsin kantaessani, että laatikon sisällä on jotain niin tavattoman arvokasta. Kannoin hitaasti ja asettelin niin hellästi. Nyt, kun se on jo liian myöhäistä tuon niin tärkeän eläimen enää tuntea. Mutta laatikko painoi käsissäni ja minun oli mahdotonta unohtaa, mitä sen sisällä oli: puhdasta kultaa, arvokkainta, mitä omistin.

Valvoin siis koko yön itkien ja edelleen tässä vetistelen täysillä.

Minä, normaalisti niin kovin rationaalinen järki-ihminen. Ei tietoakaan järjestä nyt.

Se rakas lemmikkini oli kani. Äärettömän rakas sellainen. Maailman rakkain, viisain ja rohkein.

Eivätkä nämä minulle todelliset faktat tästä miksikään muuksi muutu, vaikka te kaikki joukolla nyt paheksuisitte lapsellisuuttani ynnä muuta mukavaa. Satuittepa vain olemaan poissa kuvioista silloin, kun meille muille ihmisille jaettiin empatian kykyä. Voitte siten aloittaa sen empatian opiskelun nyt, vaikka ehkä se ei valitettavasti enää teihin tartu, vaikka tekisitte mitä.

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 09:46"]

Minulta kuoli rakkain lemmikkini juuri eilen, niin kauhean yllättäen. Yhteistä eloa oli takana 10 vuotta. Lapsia en koskaan saanut juu, mutta en käsitä miten se tähän liittyy.

Ja ei, en hakenut sairauslomaa, mutta yhtäkään sekuntia en koko yössä nukkunut, sen kun itkeä pillitin. Nyt lähden töihin puolikuolleena, enkä ole kyllä tipankaan vertaa ylpeä itsestäni. Minulle on juuri nyt myös aivan sama, mitä työkaverini ajattelevat, mistään.

Rakastin sitä pientä eläintä niin tajuttoman paljon, etten itsekään tiennyt. Nyt sattuu niin, että voisin kuolla - tai olisin kuollut lemmikkini puolesta koska tahansa, vaikka nytkin, jos se toisi sen elämän takaisin ja sillä olisi hyvä olla. Mutta ei, mikään ei enää tuo tuotta pientä rakastani enää takaisin. Ei mikään mitä teen tai jätän tekemättä.

Ja ne loputtomat kysymykset, jotka pyörivät päässäni: olisinko voinut tehdä jotain paremmin tai toisin? Tai olisiko jokin lievittänyt eläimen tuskaa viime metreillä? Yhteenkään kysymykseen en saa vastausta, mutta en saa kytkettyä niitä pois, vaikkei tällainen negatiivisten ajatusten kehän kiertäminen ole lainkaan tapaistani.

Eläimen rakkaus on niin pyyteetöntä ja siksi niin kaunista. Kun vain olet olemassa eläimelle, rakastaa eläin sinua niin paljon, kuin osaa. Ihmiseltä saa harvoin samanlaista rakkautta, vaikka se kovin ideaalia olisikin myös ihmissuhteissa.

Rakkaus, johon liittyy velvollisuuksia (josta joku "velvollisuudentunteinen", mutta ilmeisesti täydellisen empatiakyvytön kirjoitti aiemmin tässä ketjussa), puolin tai toisin, ei ole mielestäni oikeaa rakkautta. Sitä voi tosin luulla rakkaudeksi. Käsittääkseni se on kuitenkin lähinnä hyötysuhteeseen liittyvä tunne, ja tarkoitettu niille ihmisille, jotka etsivät muista hyötyä itselleen, koska eivät osaa rakastaa.

Viimeisillä voimillani marssin eilen illalla kauppaan ja ostin ison äärettömän pehmeän pörröfleecepeiton ja sain kassalta vielä mukaani ison pahvilaatikonkin. Nostin rakkaan, jo kylmenneen, ystäväni ensin sen ikioman pyyhkeen sisälle ja silittelin sitä vielä parin tunnin ajan kuiskaillen hiljaa, että "nuku hyvin". Sitten käärin hänet isoon pehmeään peittoon ja laskin äärettömän varovasti pahvilaatikon sisälle. Kannoin laatikon ulos terassille viileään ja tunsin kantaessani, että laatikon sisällä on jotain niin tavattoman arvokasta. Kannoin hitaasti ja asettelin niin hellästi. Nyt, kun se on jo liian myöhäistä tuon niin tärkeän eläimen enää tuntea. Mutta laatikko painoi käsissäni ja minun oli mahdotonta unohtaa, mitä sen sisällä oli: puhdasta kultaa, arvokkainta, mitä omistin.

Valvoin siis koko yön itkien ja edelleen tässä vetistelen täysillä.

Minä, normaalisti niin kovin rationaalinen järki-ihminen. Ei tietoakaan järjestä nyt.

Se rakas lemmikkini oli kani. Äärettömän rakas sellainen. Maailman rakkain, viisain ja rohkein.

Eivätkä nämä minulle todelliset faktat tästä miksikään muuksi muutu, vaikka te kaikki joukolla nyt paheksuisitte lapsellisuuttani ynnä muuta mukavaa. Satuittepa vain olemaan poissa kuvioista silloin, kun meille muille ihmisille jaettiin empatian kykyä. Voitte siten aloittaa sen empatian opiskelun nyt, vaikka ehkä se ei valitettavasti enää teihin tartu, vaikka tekisitte mitä.

[/quote]

Voi, tuli vedet silmiin tätä lukiessa. Kanisi on varmasti elänyt hyvän ja onnellisen elämän noin rakastavan omistajan kanssa. Kaikella on aikansa, vaikka se tuntuukin niin vaikealta hyväksyä. Vaikka kani onkin poissa, säilyvät onnelliset muistot mielessäsi, niitä ei kukaan ota pois. Voimia ja kaikkea hyvää <3 

Uskoisin, että suurin osa lemmikkien omistajista hoitaa niitä ja suree, kun sellainen tilanne tulee, aivan täysin ilman mitään työnantajan rahoja tai saikkuja. Joten en usko, että teillä muilla on mitään sen kriittisempää hätää tämän asian suhteen.

Mutta tämä on vähän kuin me lapsettomat kävisimme syyttelemään teitä, joilla on lapsia. Tyyliin: hankkikaa te vain niitä lapsia niin paljon kuin sielu sietää, mutta vastatkaa itse siitä, että ette niiden vuoksi ole koskaan poissa töistä, tai ainakaan laillisella sairauslomalla kuluttamassa työnantajien rahoja.

Kärjistäen ja rautalangasta vääntäen: Sillä mitä h*lvettiä ne teidän lapsenne sille työnantajalle kuuluu? Tai meille muille? Omianne ovat, joten vastatkaa niistä ihan itse.

Ja te, jotka haluatte elää agraariyhteiskunnassa, niin tervemenoa sinne. Pistäkää takapihallanne pystyyn oikein kunnon farmi, kaneineen, sikoineen, lehmineen kaikkieen, jos asuinkaupunkinne sen sallii. Se on puhtaasti teidän valintanne.

Mutta: lakatkaa vahtaamasta toisten tekemisiä. Ihan varmana se teidän työkaverinne keksii ensi kerralla paremman syyn sairauslomaansa, kun huomaa teidän suhtautumisenne. Sanoo vaikka, että on tuo lapsi kotona tosi kipeenä.

Joten mitäs te sitten teette?

Lopuksi: kenenkään toisen sairausloman syy ei edes kuulu teille millinkään vertaa lain mukaan. Syytä ei tarvitse lain mukaan ilmoittaa edes työnantajalle, vaan se on työntekijän ja lääkärin välinen asia. Työnantajale saa halutessaan toimittaa lääkärintodistuksen, jossa saikun syytä ei mainita. Sitten voitte vain kilvan arvailla asiaa.

Summa summarum: eläkää te onnellisina omaa elämäänne, ja antakaa toisten elää samalla tavoin yhtä onnellisena heidän omaansa. Piste.

T. 105

Äh, väärin meni tuo viimeinen: yllä olevan kirjoittaja on nro 104 (ei 105).

Amen. Olen täysin samaa mieltä. Miksi sörkitte turhaa toisten ihmisten elämää.

Tätini mies ei ottanut sairaslomaa, kun äitinsä kuoli. Seuraavana päivänä päähän iso haava töissä, ja sen jälkeisenä päivänä murtui käsi. Sitten suostui pitämään yhden päivän sairaslomaa.

Onkohan suru jo laantunut kun eka viestin mukaan pupu kuoli jo vuonna 2012?

Sydämmettömiä ihmisiä, oma napa jee. Eläimet on meidän ystäviä ja viimeinen linkki menneisyyteen ja tulevaisuuteen.