Miten te suurperheen äidit aiotte vastata kaikkien lastenne tarpeisiin?

olen ainokainen, jonka kanssa ei lapsena koskaan tehty mitään. Aikuisena vanhempiani eivät minun perheeni kiinnosta yhtään, lapsenlapsilla ja heillä ei juurikaan mitään suhdetta ole. Luulen, että minut on hankittu siksi,kun lapsi nyt kuului hankkia.

vaikka aloitukseni oli provokatiivinen. Ihailen monia asioita, joita suurperheessä on - sisarusten välit ovat monasti hyvät, on välittämistä, on tunne että aina joku auttaa, on yhteisö. On monta hyvää puolta. Mutta äitien (ja periaatteessa isienkin) näkökulma mua kiinnostaa. Miten sitä asennoituu, jos ja kun tietää, että EI PYSTY antamaan sitä huomiota lapsille, jota tarvittaisiin hyvään kasvuun? Ajatteleeko sitä, että no olkoot, pärjätkööt itse? Tai sisarukset hoitavat? Mikä on se logiikka, jolla annetaan taas uuden vauvan tulla, vaikka jo tiedetään, että nykyiselläänkään ei pystytä vastaamaan lasten tarpeisiin? Mikä on se unelma, joka silmissä siintää, onko se että "ai ihanaa, taas se ihana pallomaha!" vai "ai miten kiva olisi taas hoitaa pientä palleroa!" Tuskin siis kuitenkaan "Nyt olen valmis ottamaan vastaan uuden elämän ja tukemaan häntä hänen kaikissa mahdollisissa tarpeissaan aina kuolemaani saakka". Mielestäni tämän noin niinkuin periaatteessa pitäisi olla se oikea syy harkita uutta lasta. Vai onko syy vielä raadollisempi "tehdään uusi lapsi niin pääsen taas äitiyspäivärahalle"?!?! ap

Päiväkoti lapsi kaipaa kotona huomiota koko ajan, koska päiväkodissa on yksi 16 lapsen ryhmästä. Esimerkiksi 6-lapsisessa perheessä huomiota saa aivan eri tavalla kuin päiväkodissa, koska harva saa kuutoset eli harvalla lapset ovat kaikki samanikäisiä. Eri-ikäisille lapsille voi antaa huomiota eri tavalla ja kaiken lisäksi eri aikaan vuorokaudesta.

En ymmärrä ajatusta siitä, että 2-lapsisessa perheessä lapset muka saisivat huomiota yhtään sen enempää kuin 6-lapsisessa. Pienten perheiden lapset ovat päiväkodissa 10 tuntia päivässä ja tasapuolisilla isovanhemmilla viikonloput, jotta vanhemmat saavat levätä lapsista ja saavat parisuhdeaikaa. Kukaan ei anna lapsille näiden tarvitsemaa huomiota, koska isovanhemmat ovat jo vanhoja eikä omilla vanhemmilla ole aikaa. Isoissa perheissä vanhemmat ovat lastensa kanssa myös viikonloput eivätkä ajattele lapsia taakkana.

Usko tai älä, monen lapsen perheessä lapsilla on paljon isompi elämä kuin yhden lapsen perheessä, jossa saa koko ajan kokea olevansa se, joka on liikaa.

Siis nyt en tarkoita kaikkien lasten kaikkiin tarpeisiin, mutta suurperheen äitiys ei mitenkään mahdollista paneutumista jokaisen lapsen kehitykseen edes osittain optimaalisesti. Miten aiotte tukea kunkin yksilöllistä kasvua? Antaa kahdenkeskistä aikaa? Tukea elämän murrosvaiheissa? Ja viimesimpänä vaan ei vähäisimpänä, miten aiotte tukea heidän jokaisen perhettä kun he saavat lapsia ja teillä olisi mummon tärkeä rooli täytettävänä?

Minusta on todella lyhytnäköistä tehdä paljon lapsia. Jos siitä raskaudesta ja vauva- sekä pikkulapsivaiheesta selviääkin ja on houkutus kokea se uudelleen, voisi miettiä vähän pidemmällekin.

Olisi varmaan tarpeen määritellä tarkoittamasi suurperhe. Toisille jo kolme lasta on suurperhe, toisille seitsemän...

Toki monella muullakin ketjussa.



Me kolmen (pian neljän) hengen perhe vietämme paljon aikaa lapsen kanssa. Aika harvoin on kenenkään muun hoidossa.



Itse olen suurperheestä, ja samaa en halua omille lapsilleni. Toki ajattelen myös rahaa: kun emme ole varakkaita, yritämme elää tulojemme mukaan.

neljän teinin äitinä.

Mutta yksi asia on se, että toivon heidän kasvaneen siihen vastuuseen, että oppivat tekemään töitä ja opiskelemaan ja itse omat voimavaransa jakamaan niin, että minun ei kovin tarvitsisi aikuisia ihmisiä enää tukea vaan he osaisivat seistä omilla jaloillaan.

Pitäisi pyytää nuo lapset tänne raportoimaan ovatko jääneet äidinrakkautta ja hoivaa vaille. Kun olin yksihuoltajakin kymmenen vuotta.

Huomenna voit löytää kyhmyn rinnastasi ja olet kuollut kesäkuuhun mennessä.

Ylihuomenna saattaa pedari napata sen ansarinkukkasi autoon ja raiskata sen.

Tiistaina saattaa miehesi ajaa kuolonkolarin työmatkallaan.

Mistään ei voi elämässä koskaan olla varma. Sota saattaa syttyä Suomeenkin muutaman vuoden päästä ja niin olet lapsiesi kanssa etsimässä pakopaikkaa tai jos et ehdi, sinut joukkoraiskataan lastesi näkösillä.

"En voisi elää itseni kanssa, jos en pystyisi olemaan aivan varma, että voin tukea heitä nyt ja ihan aina, elämäni loppuun asti. Mummuna, ja vaikka isomummunakin. Elämä ei ole pelkkää vaipanvaihdon auvoa, vaan on kova tehtävä tukea TASAPUOLISESTI kaikkia aikuisia lapsiaankin."

Oon ihan samaa mieltä!

t. yhden äiti, joka haaveilee enintään toisesta lapsesta

Nuorena sitä luulee niin tietävänsä kaiken. Hyvä, että noin ehdottomiakin ihmisiä vielä on. Ja toisethan menee jopa hautaankin silmälaput silmillään. Ajatella, kuinka kapeaa ja pientä se elämä on jos ei kasva ihmisenä koskaan.

Siis nyt en tarkoita kaikkien lasten kaikkiin tarpeisiin, mutta suurperheen äitiys ei mitenkään mahdollista paneutumista jokaisen lapsen kehitykseen edes osittain optimaalisesti. Miten aiotte tukea kunkin yksilöllistä kasvua? Antaa kahdenkeskistä aikaa? Tukea elämän murrosvaiheissa? Ja viimesimpänä vaan ei vähäisimpänä, miten aiotte tukea heidän jokaisen perhettä kun he saavat lapsia ja teillä olisi mummon tärkeä rooli täytettävänä?

Minusta on todella lyhytnäköistä tehdä paljon lapsia. Jos siitä raskaudesta ja vauva- sekä pikkulapsivaiheesta selviääkin ja on houkutus kokea se uudelleen, voisi miettiä vähän pidemmällekin.

ja meidän nuorin lapsi on 3v. Eli siinä vaiheessa, kun nuorin lapsi tekee omia lapsia niin eka lapsenlapsi on jo aikuinen eli lapsenlapsetKAAN ei ole yhtä aikaa vauvoja.



Aion hoitaa tätä lapsenlasta n 1v iästä, kun tyttäreni aikoo palata takaisin töihin. Siinä vaiheessa kotona asuvat lapset ovat 4v,8v, 11v ja 13v. jokaisella heistä on erilaiset tarpeet. Ei esim 13v tarvitse enää juurikaan syliä tai ulkoilutusta vaan enemmänkin yhteisiä vaatekauppareissuja, kuskausta treeneihin ym.



minusta sinun ei kannattaisi huolehtia toisten ihmisten asioista. Itse olen ainoa lapsi ja olen 3v käynyt terapiassa vanhempieni alkoholismin ym vuoksi ja mua ei tosiaan ole pidetty sylissä, huolehdittu tai hoidettu, VAIKKA olen AINOA lapsi.

että opettajakaan ei mitenkään ehdi perehtyä kaikkiin lapsiin.

Voi voi ennen vanhaan oli joka mökissä 10-12 tenavaa itsekin samanlaisesta kodista lähtöisin. Äitini hoiti meitä kaikkia ja saimme rakkautta. Iltaisin kömmimme äidin ja isän viereen koko sakki kuuntelemaan satuja. Meillä oli iso mutta tiivis perhe ja on vieläkin. Kaikki meistä on selviytyneet elämässään. Enkä usko että kenenkään onnistuminen tai epäonnistuminen on yksin kiinni kotioloista. Elämässä on monta tekijää joka voi johtaa epäonnistumiseen elämässä

Hyvä esimerkki yksikin lapsi voi olla onneton vanhemnat juo tai ei muuten välitä. Suurperheen äidit ja isät rakastavat lapsiaan. Uskon et näin tekevät suurin osa vanhemmista. Se onkin kaikkein tärkein. Ei talot eikä tavarat ne ei korvaa rakkautta lapset ovat onnellisia rakastavassa tasapainoisessa perheessä. Se että välitetään oikeasti.

Sana erityistarpeet on aivan kamala. Kuin karkealla paperilla takapuolen pyyhkiminen.

Jos on näköalaton elämän asenne sekä negatiivinen voisi pitää sen tiedon ihan itsellään. Jokaisella on oikeus elää omanlaistaan elämää tehdä lapsia tai olla tekemättä. Ei pitäisi olla mitenkään keltään pois

Vierailija kirjoitti:

tosiaan myös siarukset jakavat toisilleen huomiota ja rakkautta. lapsilla on isä joka myös osallistuu lasten elämään=)

Molemmat ollaan töissä, mutta lapset hoidossa vain 3 päivää viikossa. Vuorotellaan siis vuoroja, pidetään lomat vuorotellen, eli lapset saavat olla melkein koko kesän kotona jne.

Lapset harrastavat paljon, heitä kuskataan harrastuksiin, heidän kanssaan vietetään aikaa. Noiden murkkujen mielestä liikaakin=)

Kaikilla menee koulu hyvin, osalla kiitettävästi, kaikkien keskiarvo yli 8.

Minä väitän että lapseni saaavt normaalimman kasvatuksen kuin ne ainokaiset, joita hoidan työkseni. ne jotka ovat tottuneet siihen että saavat aina ja kaiken, joiden ei tarvitse koskaan odottaa vuoroaan, jotka edelleen päiväkodissa luulevat että maailma pyörii heidän napansa ympärillä.

Itseasiassa nyt kun mietin niin omassa ryhmässä kaikista tasapainoisimmat lapset tulevat isoista perheistä ja vaikeimpia ovat perheen ainokaiset. Kun on kotonakin tottunut joskus odottamaan, jakamaan niin eläminen muiden ihmisten kanssa on huomattavasti helpompaa

Alku kirjoituksestasi oli hyvä, mutta ethän jatka tätä myyttiä, että yksi lapsi on äidin ”silmäterä” ja ”ihan kaiken mitä keksii pyytää”. Sitä aina hoetaan, mutta tulkinta on aina katsojan silmässä. Näet sitä, koska luulet että niin se on.

Jos on näköalaton elämän asenne sekä negatiivinen voisi pitää sen tiedon ihan itsellään. Jokaisella on oikeus elää omanlaistaan elämää tehdä lapsia tai olla tekemättä. Ei pitäisi olla mitenkään keltään pois