Miten te suurperheen äidit aiotte vastata kaikkien lastenne tarpeisiin?

vaikka aloitukseni oli provokatiivinen. Ihailen monia asioita, joita suurperheessä on - sisarusten välit ovat monasti hyvät, on välittämistä, on tunne että aina joku auttaa, on yhteisö. On monta hyvää puolta. Mutta äitien (ja periaatteessa isienkin) näkökulma mua kiinnostaa. Miten sitä asennoituu, jos ja kun tietää, että EI PYSTY antamaan sitä huomiota lapsille, jota tarvittaisiin hyvään kasvuun? Ajatteleeko sitä, että no olkoot, pärjätkööt itse? Tai sisarukset hoitavat? Mikä on se logiikka, jolla annetaan taas uuden vauvan tulla, vaikka jo tiedetään, että nykyiselläänkään ei pystytä vastaamaan lasten tarpeisiin? Mikä on se unelma, joka silmissä siintää, onko se että "ai ihanaa, taas se ihana pallomaha!" vai "ai miten kiva olisi taas hoitaa pientä palleroa!"



Tuskin siis kuitenkaan "Nyt olen valmis ottamaan vastaan uuden elämän ja tukemaan häntä hänen kaikissa mahdollisissa tarpeissaan aina kuolemaani saakka". Mielestäni tämän noin niinkuin periaatteessa pitäisi olla se oikea syy harkita uutta lasta.



Vai onko syy vielä raadollisempi "tehdään uusi lapsi niin pääsen taas äitiyspäivärahalle"?!?!





ap

Sun urakkahan ei ole likimainkaan vielä ohi! Miten meinaat toimia isoäitinä, pystytkö tukemaan kaikkia lapsiasi tasapuolisesti? Sisarukset turvautuvat luonnollisesti toisiinsa, koska vanhemmat eivät ole saatavilla, eikös sekin ole ihan luonnollista, ei kuitenkaan tarkoita että se olisi optimaalinen tilanne.

Molemmat käydään töissä ja harrastuksissakin, ja tämän lisäksi kuskataan kahta vanhinta harrastuksiin. Omasta mielestäni ehdin olla kaikkien lasten kanssa varsin hyvin, autaa läksyissä, pelata, ulkoilla, pitää sylissä, jutella jne. Ja meillä on satsattu siihen, että joka päivä syödään yhdessä päivällinen (harrastukset ovat ainakin vielä sellaisiin aikoihin, että tämä on mahdollista). Ruokapöydässä olen huomannut, että kaikilla lapsilla olisi paljon kerrottavaa ja aina täytyy lapsia pyytää vuorotellen kertomaan päivän asioista, kun kaikki haluaisivat samaan aikaan kertoa kuulumiset. Uskon, että lapsemme kokevat saavan riittävästi huomiota, koska myös mieheni osallistuu erittäin aktiivisesti lasten hoitoon ja kasvatukseen. Samoin mieheni vanhemmat ja olemme erittäin paljon tekemisissä.



Omasta lapsuudesta muistan sen, että olin siinä mielessä ainut lapsi, että veljeni oli minua 11-vuotta vanhempi. Asuimme maalla pienessä kylässä, jossa oli vain muutama ikäiseni lapsi (ja hekin poikia). Surin monta kertaa sitä, ettei minulla ollut ikäisiäni sisaruksia tai etten asunut paikassa, jossa pihapiirissä olisi ollut paljon kavereita. Olin aina tosi yksinäinen. Äitini oli kotiäiti ja fyysisesti hyvä äiti olikin (aina oli kunnollista ja terveellistä ruokaa, koti oli tiptop jne.), mutta henkisellä tasolla olen näin jälkeen päin ajateltuna ollut pettynyt äitiini. Hän ei juurikaan leikkinyt kanssani tai keskustellut kanssani (keskustelut olivat hyvin pinnallisia ja esimerkiksi tunteista ei juurikaan puhuttu, ja seksuaalisuudesta ei ollenkaan). Itse olen päättänyt olla lapsilleni äiti, joka on myös henkisellä tasolla läsnä lasten elämässä. Toivottavasti onnisun tässä ja toivottavasti jokainen lapsistani kokee saavansa riittävästi rakkautta ja läheisyyttä.



Jos tässä perheessä joku jää ilman minun rakkautta ja läheisyyttä, niin kyllä se on tuo mies :). Pitäisi kai tsempata silläkin osa-alueella.

parhaan ystäväni perhe-elämää seuranneena aina lapsesta aikuisuuteen asti. Heillä oli kahdeksan lasta, joista ystäväni on toiseksi vanhin.

Vastaus: ei mitenkään. Ystäväni sisaruksineen on katkera vanhemmilleen, joiden ainoa tarve tuntui olevan uuden vauvan tehtaileminen. Äidistä he muistavat kuulemma selän, kun tämä kuori perunoita tai pyyhki tiskipöytää. Kasvatusta ei ollut, elettiin pienissä tiloissa kuin pellossa, ja äiti sentään oli kotiäitinä. Kun tuli lapsenlapsia, mm ystävälleni, hän on ehdottomasti kieltäytynyt auttamasta, koska hän on jo omansa tehnyt. Mutta ystäväni antama lastenhoitoapu pienemmille sisarille kyllä kelpasi teini-ikäisestä lähtien.

Koulumenestys on kaikilla lapsilla huono tai todella huono ja monenlaista ongelmaa on. Yksi yritti itsemurhaakin. Olemme käyneet tästä paljon keskusteluja ystäväni kanssa ja minun todellakin käy sääliksi heitä kaikkia.

Meitä oli vaan kaksi. Silti muistan vaan sen äidin selän. Tai vihaiset kasvot, jos menin tekemään jotain häiritsevää, kuten satuttamaan itseni. Äiti oli koko elämänsä vieläpä kotiäitinä, mutta ei sillä silti ollut ainakaan minulle aikaa.

Se veli oli kyllä riesa enkä olisi enenmpää sisaruksia halunnut, mutta jos niitä olisi ollut, minusta olisi ehkä tullut jotain muuta kuin jurottava erakko?

Suurperheen vanhemmatkin pystyvät kyllä antamaan jokaiselle lapselle tarvittavan määrän huomiota, jos he itse asennoituvat oikein.

Ihmeellistä väittää, ettei siihen pystyisi.



Ja onpa paljon traumoja saaneita. Itsekin "suurperheestä". Viisi lasta. Enkä minä ole saanut traumoja. Ehkäpä vanhempani osasivat hommansa? Tai äiti osasi hommansa, isäni oli reissuhommissa, ei pahemmin tullut häntä nähtyä :)

aika paljon, aivan naurettavaa väittää ettei ratkaisisi. Lapset eivät aina osaa tulla kertomaan huolistaan ja ongelmistaan, heidät pitää erikseen huomata ja heidän kanssaan pitää viettää aikaa. Se nyt vaan ei onnistu, kun lapsia on liikaa, kun tunnit päivässä eivät riitä.



Sen kyllä allekirjoitan täysin, että pienissäkin perheissä on sitä ei-välittämistä. Meillä oli vain kaksi lasta ja silti usein jäimme huomiotta ja olimme ns. näkymättömiä lapsia. Mutta vanhempani eivät takuulla olisi olleet yhtään parempia vanhempia, vaikka meitä olisi ollut kolminkertainen määrä.

kunhan vanhemmat jaksavat, lapsilla on riittävästi ikäeroa ja turvaverkko (isovanhemmat, tädit, sedät, enot ja kummit) riittävä.



Tästä isommassa perheessä haastetta kyllä riittää. Ihan järjelläkin ajateltuna. Tiedän itse yhden seitsemänlapsisen perheen, jossa lapset ovat kyllä tosi tyytyväisiä perheeseensä ja heillä on aina ollut tasapainoista. Äiti oli kotiäiti niin kauan, että nuorinkin meni kouluun ja teki sen jälkeen osa-aikatyötä ja oli iltapäivisin kotona viimeistään klo 15. Isä lähti töihin vasta klo 9 eli koululaiset vietiin kouluun ja isä ehti aamupalan yhteydessä kerrata kuulumisia (oma yritys). Vanhin oli 15, kun nuorin syntyi eli ikäeroa oli lasten välillä riittävästi (vähintään 2 vuotta) ja missään tilanteessa ei alle kouluikäisiä hoidettavia ollut kolmea enempää.



Mutta tämä onkin poikkeus. Tunnen muutamia muitakin isoja perheitä, joissa lapsia on 7-12 ja mitä tiuhempaan niitä lapsia on tullut, sitä väsyneempiä vanhemmat ovat olleet ja lapset ikään kuin selviämässä yksinään.



Surullista. Näissä perheissä lapsien aikuisen nälkä on järkyttävän suuri. Äitini sai olla monelle ystävälleni keinoemona opettamassa, mitä saa tehdä ja mitä ei. No, käyvät joskus vieläkin äitiäni tapaamssa! ;)

Suurperheellisillä on varmasti paljon sukulaisia, jotka jakavat ilot, surut myös aikuisena. Ei olla pelkästään yhden mummon varassa. Iso suku on rikkaus eikä taakka.

En voi mitenkään sanoa, että minulla olisi ollut enemmän aikaa lapselleni, kun hän oli ainokainen. Koska esikoiselle tuli pikkusisaruksia, hän on ollut kotona hyvin ison osan lapsuuttaan eikä päiväkodissa. Kotona ollessa on aikaa hyvinkin paljon enemmän kuin silloin, kun yrittää yhdestää työ- ja perhe-elämää. Kyse on organisoinnista ja halusta olla lastensa kanssa. Minusta ylipäätään ei pitäisi ajatella, miten paljon aikuinen antaa aikaa lapselle, vaan myös lapsi antaa aikuiselle aikaansa. Tarkoitan tällä, että kyse on vuorovaikutuksesta, yhdessä olon ilosta eikä vaan suorituksesta. On varmasti totta, että määrällisesti aikaa yhdelle ei ole niin paljon kuin yhden lapsen perheessä, mutta isossa perheessä äiti ei olekaan ainoa läheinen. Myös yhden lapsen äiti saa helposti aikansa tuhlattua kännykkään juttelemalla, täällä palstailemalla jne.

Onko mummoudestakin tullut joku näytös jossa täytyy esittää täyttävänsä tietyt velvollisuudet?

Omituista syyllistämistä. Meitä oli lapsuudenperheessäni kaksi lasta. Vanhempani eivät hoida lapsiani, koska asumme satojen kilometrien päässä toisistamme. Monet ihmiset myös sairastelevat vanhempana.

Miehen vanhemmat kyllä hoitavat lapsiamme, mutta varsinkin anoppi on varsinainen isovanhemmuuden suorittaja. Miettii koko ajan, mitä muut nyt ajattelevat hänestä tai perheestämme, ja pitääkö nyt yleisen mielipiteen mukaan tehdä niin tai näin...

Sun urakkahan ei ole likimainkaan vielä ohi! Miten meinaat toimia isoäitinä, pystytkö tukemaan kaikkia lapsiasi tasapuolisesti? Sisarukset turvautuvat luonnollisesti toisiinsa, koska vanhemmat eivät ole saatavilla, eikös sekin ole ihan luonnollista, ei kuitenkaan tarkoita että se olisi optimaalinen tilanne.

aika paljon, aivan naurettavaa väittää ettei ratkaisisi. Lapset eivät aina osaa tulla kertomaan huolistaan ja ongelmistaan, heidät pitää erikseen huomata ja heidän kanssaan pitää viettää aikaa. Se nyt vaan ei onnistu, kun lapsia on liikaa, kun tunnit päivässä eivät riitä.

Sen kyllä allekirjoitan täysin, että pienissäkin perheissä on sitä ei-välittämistä. Meillä oli vain kaksi lasta ja silti usein jäimme huomiotta ja olimme ns. näkymättömiä lapsia. Mutta vanhempani eivät takuulla olisi olleet yhtään parempia vanhempia, vaikka meitä olisi ollut kolminkertainen määrä.

Kyllä normaalit vanhemmat pystyvät huomioimaan lapsiaan.

..kun tässä liikakansoitetussa maailmassa pitää pykätä tenavia ylenmäärin?? Onko ne geenit niin ylivertaiset?





tv tasapainoisen, fiksun, älykkään, sosiaalisen yhden lapsen vanhempi - enempää emme todellakaan halunneet...

meillä on viisi lasta, ja uskallan olla varma, että kukaan heistä ei aikuisena sano, että olisi jäänyt jostakin pois siksi, että on monta sisarusta. Meitähän on mieheni kanssa kaksi, kyllä meistä nyt viiden lapsen tarpeisiin irtoaa. Ei meillä edes ole mitään isovanhempien apua tarjolla, ihan ominemme olemme pärjänneet. Tottahan tämä kaikki on tarkoittanut sitä, että olemme joutuneet luopumaan aikalailla omastamme. Emme tee mitään kahdenkeskisiä matkoja, tai muutenkaan käytä itseemme juurikaan rahaa tai aikaa. Mutta emmehän me olisimme hankkineet näin montaa lasta, jos elämäntyylimme olisi itsekäs tai itselle materialistinen. Jo lasten harrastuskustannukset ovat sitä luokkaa, että ei siinä itselle paljon jää.

Miten sitä asennoituu, jos ja kun tietää, että EI PYSTY antamaan sitä huomiota lapsille, jota tarvittaisiin hyvään kasvuun? Ajatteleeko sitä, että no olkoot, pärjätkööt itse? Tai sisarukset hoitavat? Mikä on se logiikka, jolla annetaan taas uuden vauvan tulla, vaikka jo tiedetään, että nykyiselläänkään ei pystytä vastaamaan lasten tarpeisiin?

Oletko sinä ap täysin varma, että sinä itse pystyt sille yhdelle lapsellesi antamaan kaiken mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun? Ajattelitko omaa riittämättömyytäsi ja tuumit, että miten suurperheiden äidit pystyy, kun minäkään en meinaa pystyä? Vai laitoitko tämän aloituksen, kun ajattelit, että onneksi minä psytyn...?

On niillä lapsilla isäkin yleensä!

ap

En voisi elää itseni kanssa, jos en pystyisi olemaan aivan varma, että voin tukea heitä nyt ja ihan aina, elämäni loppuun asti. Mummuna, ja vaikka isomummunakin. Elämä ei ole pelkkää vaipanvaihdon auvoa, vaan on kova tehtävä tukea TASAPUOLISESTI kaikkia aikuisia lapsiaankin.

Paljon enemmästä hän jää kyllä paitsi kuin useamman sisaruksen omaavat.

Itse olen suurperheestä ja ehkä siksi haluaisin itsellenikin suuren perheen. Oma äitini ei ollut paras kasvattaja, mutta se ei johtunut lasten määrästä, vaan hänen omasta asenteesta. Olen kuitenkin ollut kiitollinen isommista sisaruksistani, sillä he ovat pystyneet auttamaan minua kasvamisessa olemalla esimerkkinä, kuuntelemalla ja monella muullakin tapaa.



Isoimmat lapseni ovat jo varhaisteinejä, enkä todellakaan joka päivä varaa kummallekin tuntia omaa laatuaikaa. Läksyjä kyselen niiltä, jotka siinä apua tarvitsee. Joissain paras on, että sisar auttaa, jolloin toinen saa kertausta, tai tutustua siheeseen jo aikaisemmin.

Päivittäin virtämme aikaa yhdessä, jolloin samalla katselen ja kuulostelen kuulumisia. Jos jollain tuntuu olevan enemmän sydämellä, niin sitten juttelen asiasta ja kyselen enemmän. Samoin hyödynnän harrastuksiin kuskaamiset siihen, että kyselen tarkemmin asioita.

Rakkauttani näytän ja kerron yksilöllisesti ja kollektiivisesti.

Itse olen kuusilapsisesta perheestä ja mulla ei ikinä ole ollut negatiivista sanottavaa lapsiluvusta. Positiivista kyllä sitäkin enemmän. Mikä valtava rikkaus on omistaa monta sisarusta. Me pidetään paljon yhteyttä keskenämme nyt aikuisiälläkin. Eikä mulla ole mitään muistikuvia kiireisestä, poissaolevasta äidistä. Meillä oli hyvä äiti, vaikkei kotiäiti ollutkaan niinkuin monen suurperheellisen kohdalla on.



Lapsena oli mahtavaa, kun leikkikaveri löytyi aina läheltä! Kyllä meillä kavereitakin kävi paljon. Miksi nykyään oikein painotetaan äidin ja isän täydellistä läsnäoloa ja vieläpä yhdelle lapselle kerrallaan, mutta sisarusten tuomaa turvaa ja seuraa paljon vähemmän? MInä kun kysyn lapseltani, otetaanko pikkuveli mukaan jonnekin lähdettäessä, niin kyllähän tuo haluaa veljensä lähes aina mukaan. Mutta ehkä sitä läsnäoloa pitää painottaa nykyaikana, koska että suomikin on täynnä uraäitenä ja -isiä, jotka eivät sitä läsnäoloa pysty antamaan? En usko, että lapsimäärällä on niin olelllista merkitystä kuin mitä yritetään viestittää.



Juuri luin Henna Virkkusesta kertovat artikkelin, jossa hän kertoi, että on 2 yötä viikossa Helsingissä (asuu Jyväskylässä) ja silloin kun kulkee kotoa töihin, lähtee aikaisin aamulla ja illalla ehtii juuri ja juuri lukea iltasadun pojalleen. Yhden lapsen perhe.



Nyt kolmen lapsen äitinä ajattelen, että lapseni saavat nimenomaan paremman lapsuuden, jos heillä on sisaruksia. Itse moneen sisarukseen tottuneena toivoisin, että lapsenikin saisivat nauttia useammasta sisaruksesta. Minusta 3 lasta on ehdoton minimi, 4 on hyvä, 5 on jo aika paljon (tämä siis oma mieltymys. lapset tuskin kärsivät jos olisi 4 sisarusta).

ja mulla on itsellä kjolme lasta ja olen ehdottomasti sitä mieltä että olen vain voittanut en mitään hävinnyt! Samaa uskon omien lasteni sanovan sitten aikanaa. Nytkin kiva katsella kun leikkivät yhdessä kaikki kolme :D