Minkälaisia vanhempia olivat nämä isovanhemmat, jotka eivät osallistu lastenlastensa

Hankkivat lapsia, koska se kuului asiaan 60-70 -luvuilla, kun naimisiin mentiin. Isovanhemmat hoitivat lapset ja aina sai luvan lähteä kaverin vanhempien, kaverin isovanhempien tai vastaavien mökille, huvilalle, maatilalle tms. lomalle. Niissä oli aina hauskempaa kuin kotona.

eli minkälaisia olivat vanhempina omille lapsilleen nämä, jotka eivät ole lastenlastensa elämässä,,

mutta olivat lopussa niin sairaita jo, että eivät kyenneet paljon hoitamaan ja matkustamaan meille. Meilläkin oli aika tiukkaa silloin ja matka oli pitkä, joten ei tullut kovin useasti käytyä.



Meni pitkään ennen kuin selvisin vanhempieni kuolemasta. Mies selvisi helpommin omiensa kuolemasta.

niitä, jotka 60-70-lukujen ruhtinaallisen 6 viikon tai 3 kk äitiysloman jälkeen veivät lapset hoitoon? Lapsiin ei tainnut sitten ikinä kunnolla tulla kiintymyssuhdetta, joten eipä sitten lapsenlapsiinkaan. Eläkeiässä mieluummiin toteutetaan itseään ja matkustellaan.

meitä lapsia 3. Isovanhemmat hoitivat meitä paljon, kesät ja kaikki lomat vietimme mummoloissa maaseudulla. Tiukka kuri kotona, ei juurikaan läheisyyttä. Eli ei todellakaan mikään lapsirakas äiti eikä muuksi ole muuttunut. Itsekäs ollut aina. Katkera olen omasta lapsuudestani, vaikka mummoloissa oli aina kivaa serkkujen kanssa leikkiä.

Nyt itselläni mies ja kolme lasta ja olen tietoisesti pyrkinyt tekemään elämässäni valinnat sen mukaan, että perhe ja lapset on aina etusijalla. Lapsia hellin ja miehen kanssa osoitamme lapsillemme läheisyyttä. Eipä nuo lapset enää juurikaan mummon perään kysele, ovat jo tottuneet, ettei mummoa kiinnosta.

Meidät vietiin hoitoon 2-3kk iässä, viikonloput hoidatettiin mummoloissa tai kenellä milloinkin, kotoa potkittiin pois alaikäisenä. Mitään taloudellista tai muutakaan tukea ei annettu, kun "itse olemme mekin joutuneet kaiken kustantamaan".



Nyt ei oman lapsenlapset voisi vähempää kiinnostaa muuta kuin korulauseissa. Eipä kyllä uskallettaisi antaa hoitookaan vaikka pyydettäisi, kun isovanhempien tämänhetkinen ongelma on kestää elämää selvin päin...



Diagnoosi: minä-minä-minä, ikinä en ole virheitä tehnyt ja siksi kieltäydyn edes ajattelemasta josko koskaan olisin voinut mitään väärin tehdä.

mutta isäni oli ainakin aina reissuhommissa. Muistan olleeni usein mummolassa, joskus viikkojakin.



Isä ei pidä paljon yhteyttä, käy joskus.



Mieheni vanhemmat olivat kuulemma ihan tavallisia, osallistuvia vanhempia. Nyt ovat hoitaneet niin paljon isompia lapsenlapsiaan etteivät jaksa enää satsata meidän lapseen. Lahjojakin saavat vain isoimmat.

Sysäsi vastuun perheestä ja kodista vaimolleen.

Noh - vaimo kuoli ja isoisää eivät lapsenlapset kiinnosta. Tai no kyllä synttäreillä sanoo, että heihei.

ovat vanhempani laittoivat minut 2kk iässä hoitoon. Lapset tehtiin siksi kun "kuului" joten ei niitä lapsia rakastettu tai hellitty kun ne olivat pakollinen paha. Hoidattivat lapsensa niin pitkälle kuin mahdollista omilla vanhemmillaan. Eli olin lapsena aina mummolassa ja aina kun olin sairas niin mummo hoiti.



En ole mitenkään yllättynyt tai pettynyt siitä että omat vanhempani eivät ole tippaakaan kiinnostuneita lapsistani. Tämä oli täysin tiedossa sillä eivät he olleet kiinnostuneita edes omasta lapsestaan eli minusta. Aikuisiällä yhteydenpito on ollut sitä luokkaa että nähty ei ole kymmeneen vuoteen mutta soitetaan ehkä kerran vuodessa. Ei sellaisista mitään rakastavia isovanhempia saa tekemälläkään :(

perhekeskeisiä, rakkaudellisia vanhempia. Ei istuttu kapakoissa tai käyty bilettämässä. Tavallista kotielämää, haluttiin satsata kotiin. Lomat vietettiin koko perheen kesken veneillen.



Nyt vanhempani ovat jo niin vanhoja, että eivät jaksa olla niin kiinnostuneita, hoidosta puhumattakaan. Pienten lasten kanssa olo on heille rasittavaa.



Isompien lastenlasten (isonsiskon ja isonveljen lapsiin) heillä on läheisemmät, lämpimämmät välit. Puhuvat aina vain näistä isommista lastenlapsista (iät 24-v -9 -v), ja piristyvät kun jokin näistä tulevat käymään, antavat heille anteliaasti rahaa ja lahjoja, omat lapsemme jäävät ilman.



Vanhempani eivät ole mitenkään vanhusmaisen raihnaisia, ikä 71-v, mutta ikä näkyy siinä, että eivät enää jaksa pikkulapsia. Ymmärrän heitä, vaikka se onkin omille lapsilleni surullinen "kohtalo", että isovanhemmat jäävät etäisiksi.

Meillä: minun vanhempani osallistuvat lastenlasten elämään tavalla tai toisella, vaikka välimatkaa onkin noin 500 km. Miehen vanhemmat eivät osallistu millään tavalla, vaikka asuvatkin samassa kaupungissa. Molemmat itsekeskeisiä alkoholisoituneita sossupummeja, joita ei meidän elämä kiinnosta. Emme kyllä sinänsä myöskään antaisi heidän viettää aikaa lastenlastensa kanssa, emme ainakaan ilman valvontaa. Mies potkittu kotoa muutenkin 16-vuotiaana ja ei ole kauheasti sen jälkeen vanhemmilleen puhunut.