Mitä mieltä naimisiinmenosta, kun lapsia ei tule?

Kun niitä lapsia ei tullut, kumpikin meistä koki tarvetta näyttää muille, suvulle ja ystäville, että olemme perhe, vaikka meillä ei lapsia olekaan. Olemme tiimi ja yksikkö. Sen takia esim. vaihdoin mieheni sukunimen, vaikka mieheni oli sitä mieltä, että voisimme kumpikin pitää omamme. Tärkeää meille oli myös se, että olemme toistemme lähiomaisia ja perimme toisemme ilman erillisiä testamentteja. Halusimme siis yhteiskunnan silmissä olla ne läheisimmät toisillemme.

---

Avioitumisen jälkeen meni vielä 3,5 vuotta ennen kuin saimme esikoisemme. Hän on pas-poika ja saimme hänet kahden ivf:n ja kolmen pas:n jälkeen.

Aivan täysin minun ajatukseni ja tuntemukseni! Paremmin niitä ei voisi tiivistää.

Minusta tuntuu aina ikävältä jos olen esim. juhlissa, jossa joku mies tulee minulle flirttaamaan, ja kun sanon että en ole kiinnostunut koska minulla on poikaystävä, saan usein kommentiksi jotain tyyliin "poikaystäväthän nyt voi vaihtua" tai "sulla ei oo sormusta, niin tuskin ootte kovin vakavasti yhdessä". Tottakai ymmärrän että nää on ihan älyttömiä kommentteja, mutta kyllä niistä silti tulee paha mieli, kun se on arka paikka muutenkin.

Ja tuosta perintöasiasta vielä: olen ihan samaa mieltä että tuollainen ajatus on naiivi, mutta sitä on kovin vaikea kertoa miehelleni ilman, että se kuulostaa loukkaavalta hänen perhettään kohtaan.

Valtavat onnittelut IVF:n (PAS:n) onnistumisesta ja pojasta! :)

avovaimo ole sama kuin tyttöystävä.

Ja mitä pahaa tyttöystävässä on?

Ei kai aikuinen ihminen mieti tekemisiään sen mukaan, miltä se muiden silmissä näyttää...?

En mä mietikään sen mukaan miltä se näyttää muille! Vaan miltä se tuntuu ihan mulle itselle!

pahoitteluni tilanteestasi. Minä ymmärrän hyvin halusi mennä naimisiin, ja onhan tuossa sekin, että miehen suhtautuminen asiaan vaivaisi minua, vaikka en itse niin naimisiin haluaisikaan.



Mutta: voisitko kuvitella sanovasi miehelle jotenkin näin: "oon miettinyt tätä paljon ja en pääse siitä yli enkä ympäri, että avioliitto on mulle niin tärkeä asia, että en pysty elämään ilman sitä. Mulle siis kelpaisi hyvin maistraattivihkiminen kaksin, mitään vaivaa ei tarvitse nähdä. Mutta jos sitä ei tule niin pelkään katkeroituvani ja syyttäväni sua jälkeenpäin. Jos siis sun lopullinen ja muuttumaton kanta on että naimisiin ei mennä, niin mä en taida pystyä jatkamaan meidän suhdetta".



Luulen melkein, että mies taipuisi tuollaisen puheenvuoron jälkeen...?

Luulen melkein, että mies taipuisi tuollaisen puheenvuoron jälkeen...?

Tai sitten ei taipuisi, mutta mitä konkreettista siinä loppujen lopuksi kumpikaan häviäisi, vaikka ero tulisikin?

pahoitteluni tilanteestasi. Minä ymmärrän hyvin halusi mennä naimisiin, ja onhan tuossa sekin, että miehen suhtautuminen asiaan vaivaisi minua, vaikka en itse niin naimisiin haluaisikaan.

Mutta: voisitko kuvitella sanovasi miehelle jotenkin näin: "oon miettinyt tätä paljon ja en pääse siitä yli enkä ympäri, että avioliitto on mulle niin tärkeä asia, että en pysty elämään ilman sitä. Mulle siis kelpaisi hyvin maistraattivihkiminen kaksin, mitään vaivaa ei tarvitse nähdä. Mutta jos sitä ei tule niin pelkään katkeroituvani ja syyttäväni sua jälkeenpäin. Jos siis sun lopullinen ja muuttumaton kanta on että naimisiin ei mennä, niin mä en taida pystyä jatkamaan meidän suhdetta".

Luulen melkein, että mies taipuisi tuollaisen puheenvuoron jälkeen...?

Kiitos, ihanan myötätuntoinen ja fiksu viesti! Mä oon pitänyt miehelleni kerran tuollaisen puheen, itse asiassa todella samalla sisällöllä, ainoa ero on että en päässyt viimeiseen lauseeseen asti... Jotenkin musta tuntui pahalta uhkailla erolla.

Mies oli kyllä miettivä ja hämmentynyt, mutta ei sitten pystynyt kuitenkaan sanomaan mitään muuta kuin ettei näe avioliittoa mitenkään merkityksellisenä meille. Ja siihen se jäi, en millään saanut irti sen enempää. Tästä on nyt ehkä kuukausi aikaa, ja tiedän että hän ei ikinä tule ottamaan asiaa puheeksi uudestaan, joten kai minun täytyy tehdä päätös että joko hyväksyn asian sellaisenaan tai joudun ottamaan kovemmat konstit käyttöön, eli käyttämään myös tuota viimeistä lausetta. Kummankin vaihtoehdon ajatteleminen tekee vaan minut surulliseksi... :(

Tottakai mieheni on minulle jo nyt puoliso! Eikä meillä muuten ole suurempia ongelmia, mutta tästä asiasta on vähitellen tullut ongelma. Niinkuin jo sanoin, ymmärrän rationaalisella tasolla, että naimisiinmenolla ei ole mitään merkitystä, mutta jostain syystä tunnetasolla kokisin meidät enemmän perheeksi, jos olisimme edes naimisissa, kun lapsia ei näytä tulevan. Minusta tuntuu jotenkin kurjalta, että joudun luopumaan sekä haaveestani olla jonain päivänä naimisissa että haaveestani tulla äidiksi.

Kuulostaa aika ristiriitaiselta, jos miehesi on jo nyt sinulle puoliso - mutta kuitenkaan se ei riitä ilman avioliittoa. Olisiko mahdollista katsoa avioliittoinstituutiota jotenkin eri näkökulmasta ja määrittää se oma parisuhde ja perhe vain ja ainoastaan sen perusteella, mitä teidän kahden välillä on?

Avioliiton merkityksethän on kulttuurista ammennettu, yleensä ilman kritiikkiä ja analyysiä. Sen analyysin kautta voisi löytyä kritiikkiä (ehkä miehelläsi on sitä?) ja sitä kautta instituution merkitys vähenee - joko niin, ettei se enää ole niin tärkeää, tai ettei se ole lainkaan tärkeää.

Kuulostaisiko tällainen ihan mahdottomalta?

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että yrität saada miehesi ajattelemaan avioliitosta niinkuin suurin osa ajattelee: että vasta se tekee parisuhteen ja perheen, ilman sitä mikään ei ole aitoa, ja vain se on oikea tapa elää. Luuletko, että miehellesi olisi mahdollista omaksua tällaisia ajattelutapoja?

Minusta tuntuu aina ikävältä jos olen esim. juhlissa, jossa joku mies tulee minulle flirttaamaan, ja kun sanon että en ole kiinnostunut koska minulla on poikaystävä, saan usein kommentiksi jotain tyyliin "poikaystäväthän nyt voi vaihtua" tai "sulla ei oo sormusta, niin tuskin ootte kovin vakavasti yhdessä". Tottakai ymmärrän että nää on ihan älyttömiä kommentteja, mutta kyllä niistä silti tulee paha mieli, kun se on arka paikka muutenkin.

Sinun ensimmäinen virheesi on se, että torjut flirttailijan vetoamalla poikaystävään. Se antaa viestin, että "muuten kyllä olisin kiinnostunut, mutta en voi". Miksi et vain sanoisi, että kiitos, mutta ei kiitos. Fiksu ihminen EI ala ahdistella kieltäytynyttä. Jos joku humalansa takia ei heti tajua, voi sanoa tiukemmin: "Kuulit kyllä, en ole kiinnostunut". Ja jos sen jälkeen vielä jatkaa, voit sanoa oikeastaan mitä vaan - koska sellainen jankuttaminen menee jo häiritsemisen puolelle.

Noilla sormus- ja vaihtamis-kommenteilla on miehen ollut tarkoituskin loukata sinua. Hänen ylpeyttään loukattiin, kun hän tuli torjutuksi, ja hän halusi loukata sinua sanomalla pahasti ihmissuhteestasi. Sinun toinen virheesi onkin ollut se, että OLET pahoittanut mielesi - sen sijaan, että olisit sanonut jotain niin nasevaa takaisin, että tyyppi olisi itse nolostunut.

Mutta kun torjuit hänet perustelemalla sen vain poikaystävällä, annoit samalla aseen, jolla käydä kimppuusi.

Mutta tuollaiset miehet ovat idiootteja - he eivät jättäisi sinua rauhaan, vaikka olisit naimisissa. Silloin vain argumentit muuttuisivat. Esimerkiksi: "Mutta kaikkihan tietää että just aviovaimot pettää." "Ei sun mieheskään sulle ole uskollinen." "Puolet avioliitoista päättyy eroon." Tai mitä vaan. Jos loukkaannut nyt humalaisen sivistymättömästä sormus-kommentista, niin olisivatko nämä jotenkin ylevämpää kuultavaa?

Katsos, ongelma ei ole se, että sinä et ole naimisissa. Vaan ongelma on se, että nämä tyypit ovat idiootteja.

En toki syytä sinua siitä, että et ole "osannut" olla tarpeeksi kova tuollaisten tyyppien suhteen. Mutta ei kannata päästää heitä itsensä yläpuolelle! Ei ole mikään "vika" olla olematta naimisissa. Mutta SE on melkoinen vika, ettei osaa käyttäytyä asiallisesti toisen ihmisen seurassa.

avovaimo ole sama kuin tyttöystävä.

Ja mitä pahaa tyttöystävässä on?

Ei kai aikuinen ihminen mieti tekemisiään sen mukaan, miltä se muiden silmissä näyttää...?

En mä mietikään sen mukaan miltä se näyttää muille! Vaan miltä se tuntuu ihan mulle itselle!

Sain vaan aloitusviestistäsi vähän toisenlaisen käsityksen, kun kirjoitit näin: "Jotenkin (vaikka se tuntuukin toisaalta epäolennaiselta) minua loukkaa ja vaivaa ajatus, että olen vielä kymmenen vuoden päästäkin ulkopuolisten silmissä "vain" tyttöystävä"

Eikö tässäkin voi ajatella, että niillä muilla on rajoittunut tapa katsoa maailmaa ja ymmärtää ihmiselämän ja suhteiden moninaisuutta?

Mutta: voisitko kuvitella sanovasi miehelle jotenkin näin: "oon miettinyt tätä paljon ja en pääse siitä yli enkä ympäri, että avioliitto on mulle niin tärkeä asia, että en pysty elämään ilman sitä. Mulle siis kelpaisi hyvin maistraattivihkiminen kaksin, mitään vaivaa ei tarvitse nähdä. Mutta jos sitä ei tule niin pelkään katkeroituvani ja syyttäväni sua jälkeenpäin. Jos siis sun lopullinen ja muuttumaton kanta on että naimisiin ei mennä, niin mä en taida pystyä jatkamaan meidän suhdetta".

Luulen melkein, että mies taipuisi tuollaisen puheenvuoron jälkeen...?

Miksi mies taipuisi naimisiin, jos häntä uhataan erolla? Aika monelle voi tulla päinvastainen reaktio ja hän sanookin, että "no jos mä olen sulle vaan keino saada olla kenen tahansa morsian, niin lopetetaan tää sitten tähän. Musta tuntuukin, että haluan olla mieluummin yksin kuin sellaisessa suhteessa, joka ei ole aito ihmissuhde."

Noloa sitten on alkaa uikuttaa, että "sori hei, en mä tosissaan, mä vaan kokeilin jos saisin sut uhkailtua naimisiin..."

Ja rehellisesti, ap: Olisitko onnellinen aviovaimo, menisitkö iloisin mielin naimisiin ja tuntuisiko sinusta vihkimisen hetkellä hyvältä, jos tietäisit, että miehesi suostui vain, koska uhkailit häntä? Että mies ei oikeastaan haluaisi seistä siinä vierelläsi vastaamassa papin/henkikirjoittajan kysymykseen, vaan tilanne on hänelle pakkorako, josta hän toivoo pääsevänsä pian pois?

Jos saisitkin uhkailtua miehen naimisiin, niin entäpä, jos ajan kanssa tilanne alkaisi ärsyttää häntä - että hänet on painostettu eron uhalla. Entä, jos suuttumus kasvaa niin suureksi, että hän valitseekin uudestaan - ja tällä kertaa sen eron?

Ja vaikka näin ei kävisikään, niin mitä tuollainen "naimisiin tai ero" -uhkailu tekisi suhteellenne, ja sille, millaisena ihmisenä ja kumppanina miehesi sinua pitää?

Tai sitten ei taipuisi, mutta mitä konkreettista siinä loppujen lopuksi kumpikaan häviäisi, vaikka ero tulisikin?

Parisuhteen...? Mahdollisesti Elämän Rakkauden...? Monelle se rakas elämänkumppani on maailman tärkein asia!

Mutta tietysti, jos millään muulla ei ole merkitystä kuin avioliitolla, niin ei sillä ihmisellä sitten mitään väliä toki olekaan...