Tukiverkostoton lapsiperhe, ärsyttääkö olla lastenne kanssa 24/7?

Meillä on tarvittaessa lapsille hoitopaikkoja, mutta eivät ole olleet missää hoidossa vuoteen kun ei ole ollut tarvetta. Pankkiasiat yms. hoidamme kun lapset ovat päivähoidossa/ koulussa, ystäviä tapaamme enimmäkseen koko perheen voimin. Ja jos huvittaa lähteä baariin tms. niin toinen vanhempi hoitaa lapsia. Molemmat saavat ottaa omaa aikaa, yhteistä aikaa vietämme kun lapset nukkuvat. Voisi oikeastaan sanoa, että vaikka tukiverkkoja on, meillä ei ole niille juurikaan tarvetta. Ihan tyytyväisinä elelemme näin ja parisuhdekin voi loistavasti.

joten silloin on ollut tarvetta tukiverkolle, kun on tullut jotain äkillistä, on ollut työn puolesta menoja, joissa on ollut avec-mahdollisuus, on yhteisten ystävien järkkäämiä juttuja, joihin on menty yhdessä jne. Minä kaipaan muutakin yhteistä aikaa kuin kotona olemisen.

Lapseni ovat elämäni valo.

Lapseni ovat elämäni valo.

mut ahdistaa, väsytää ja.. joo ärsyttää kans.



Tuntuu että joskus ois kiva viettää ilta kotona, ettei tarvis aina tarjoilla iltapalaa, laittaa nukkumaan, kuunnella sitä älämölöä mikä lapsista lähtee.



Se mikä ahdistaa, on se ettie tilanteelle näy mitään loppua, tai edes paussia. Tulevaisuus näyttää ikävältä. Lapset 2,6,11.

Mutta kaiken vapaa-ajan olemme, eikä se ärsytä.

mutta en silti ole lasteni kanssa 24/t, mitä nyt ehkä viikonloppuisin, sillä käyn töissä ja lapset ennen hoidossa ja nykyään koulussa.



Koko ajan helpompaan suuntaan mennään, ei ärsytä.

Tämä on normaalia elämää, jossa perheeseen kuuluu lapsia.



Mikä tässä pitäisi ärsyttää? Ei mulla ole tarvetta millekään ihmeelliselle omalle ajalle, jota niin mainostetaan ja painotetaan.



Näen ystäviäni kyllä vaikka kuinka ja paljon. Ei mulla ole mitään tarvetta sen lisäksi rampata jossain yöriennoilla. Tuskin siellä juoksentelisin, vaikka oisin lapseton.



Reissatakin voi. Lapset tietty kulkee mukana, koska ne kuuluu perheeseen.



En näe tässä mitään ihmellistä. Miksi pitäisi olla ihmeelliset tukiverkot, jonne työntää lapset hoitoon? Ei mulla ainakaan ole tarvetta moiseen.

Oma väkivaltainen lapsuudenkotini, jonne siis välit poikki, antavat oivan kontrastin sille, että vaikka totaalitukiverkottomana on rankkaa niin ei se vielä kovin karu kohtalo ole.

Rankkaa on kun on kolme pientä lasta, kaikki alle 5v ja ikinä emme ole sekuntiakaan apuja saaneet. Eikä myös siis ole ollut koskaan hetkeäkään kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa, emme ole ollut minuuttiakaan kaksin esikoisen syntymän jälkeen, ei ole ketään kuka auttaisi ja katsosi lapsia edes kauppareissun ajan.

Kaikkeen totuu ja sopeutuu, ja perheen kanssa onihanaa! Toki minäkin haluaisin isovanhemmat lapsilleni ja tukiverkon itselleni, mutta kun niitä ei ole niin niitä ei ole! Kaihoaminen vaan aiheuttaa pahan mielen.

Eli näillä mennään, ooi sitten rankkaa tahi ei: )

mutta kyllä vähän väsyy pidemmän päälle.

ovat tärkeintä elämässä.

Tukiverkostoja pitää rakentaa, jos kokee niitä tarvitsevansa. Ei niitä mistään itsekseen tule.

Aika luontevasti voi rakentaa tukiverkostoja lasten kasvun myötä, päiväkotikavereiden perheistä, luokkakavereiden perheistä tai harrastuksen parista.

Lapsenvahtipalveluja saa rahalla. Aika monella työssäkäyvällä vanhemmalla on varaa maksaa edes muutaman tunnin hoidosta ulkopuoliselle, jotta saa rentoutua ja hengähtää.



Eli ei meilläkään pahemmin tukiverkostoja aikanaan ollut. Sukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä. Mutta on nähty vaivaa ja hankittu sellainen, koostuu naapureista ja ystävistä ja tuttavaperheistä.

ja olisihan se tietysti mukavaa tehdä jokin kahdenkeskinen viikonloppureissu viidentoista vuoden tauon jälkeen. Se mikä eniten harmittaa on se, miten yksin lapset toisaalta ovat, mikä rikkaus olisi, jos olisi joskus jokin muukin aikuinen heidän elämässään. Ihanaa olisi, jos mummo, kummi tms. antaisi joskus aikaansa.

Ei todellakaan ole sen arvoista.

Ainakin kerran viikossa on kummallakin vanhemmalla omaa aikaa, kun toinen on yksin lasten kanssa.



Noin kerran kuussa palkkaamme lisäksi lastenhoitajan ja olemme 2-4 tuntia kaksin.



Perhe-elämä on meistä kummastakin ihanaa.

kysymys, ilman pahaa tahtoa tai syytöstä:

mikä oli syynä, että lapsiluku ei teillä jäänyt yhteen tai kahteen?

Tulevaisuus näyttää ikävältä. Lapset 2,6,11.

Jos totta puhutaan, en edes ymmärrä mihin normaalilla jaksamisella ja järjellä varustettu työssäkäyvä samankaton alla asuva pariskunta tarvitsee lapsenhoidon suhteen tukiverkostoa.

kun kasvavat.

Ovat kavereiden kanssa aivan tarpeeksi ja myös omassa huoneessaan.

Niistä pienistä lapsista kasvaa koululaisia.

Lapset 8v. ja 10v.

teidän paikkakunnalla ole esim. MLLn lastenhoitajavälitystä, ap?

Jos totta puhutaan, en edes ymmärrä mihin normaalilla jaksamisella ja järjellä varustettu työssäkäyvä samankaton alla asuva pariskunta tarvitsee lapsenhoidon suhteen tukiverkostoa.

Meille tuli allerginen lapsi, joka huusi ja valvotutti ensimmäisen elinvuoden ajan 24/7. Ekan vuoden arkea voisi verrata siihen, että lapsella oli koko ajan vuoronperään korvatulehdus ja vesirokko. Siitä voi ihan itse päätellä, miten hyvin mekin fiksut, normaalilla jaksamisella ja perusjärjellä varustetut vanhemmat jaksoimme. Emme jaksaneet.

Asumme tällä hetkellä ulkomailla. Lapsi on 7-vuotias ja koulussa, mies kokopäivä- ja minä osapäivätöissä. Suurin osa täkäläisistä tutuista on työkavereita, joista monilla on lapsia. Heitä tavatessa lapset ovat aina mukana (tapaamisissa myös lapsettomia työkavereita).



MIes käy kerran viikossa päivisin työkavereiden kanssa pelaamassa sulkapalloa, muutoin harrastaa lenkkeilyä (kuin myös minä) ja koko perheen kanssa teemme luonto/linturetkiä, käymme uimassa jne. Minä harrastan mm. valokuvausta ja käsitöitä, eli kaikki harrastuksemme ovat helposti toeutettavissa näinkin. Niin ja leffoja katsomme paljon kotona dvd:llä, samoin lempparisarjoja.



Kahdenkeskeistä aikaa miehen kanssa ei juurikaan ole, paitsi silloin kun käymme Suomessa ja isovanhemmat ovat lapsen kanssa. Suurin ero entiseen on se, että ennen kävimme paljon bändien keikoilla, nyt emme oikeastaan koskaan. Suomessa suurin osa kavereistamme oli lapsettomia, ja he halusivat usein tavata illalla ravintoloissa (joko syömässä tai baarissa tai esim. niillä keikoilla) ja nämä tapaamiset ovat jääneet pois. Välillä näitä kaipailee, mutta elämä täällä on kyllä niin kivaa että kyllä nämä miinuspuolet kestää :)



Mutta tosiaan tilanteemme on siinä mielessä (kai?) erilainen ap:n hakemasta että tukiverkot ovat, mutta tällä hetkellä liian kaukana käytettäviksi, mutta toisaalta lapsi on jo aika iso ja olemme hänen ollessaan pieni saaneet omiin tarpeisiimme nähden riittävästi apua.

tukiverkkoa: kummeja, mummeja, ystäviä, lasten kavereiden vanhempia, ei yhtään mitään. Miten se on mahdollista?



Itse muutin pk-seudulle ja sain melko nopeasti ensimmäisen lapsen: tukiverkko muotoutui silti samaan aikaan ja aina olen saanut apua kun olen tarvinnut.