Ongelma se on tämäkin - suhdetilitystä

... kokemuksenne lohduttavat - ja jo pelkästään se, että on muita jotka elävät samaa ja jotka ovat asiat ratkaiseet jotenkin.



23 elää jotensakin sitä ajatusmallia, jota kohti minun on kai pyrittävä... Moni asia hidastaa kuitenkin, ehkä sekin, että jotenkin mieskin jollain tasolla ruokkii romanttista unelmaa meistä ja kokoaisvaltaisemasta elämästä. Esteet johtuvat ii enemmän ulkopuolisista seikoista kuin luonteesta, vaikka kyllä miehelle tämä tilanne sopiikin minua paremmin.



24:n kuvaama tilanne on lähes kuin meillä, meillä on vielä lisänä pidempiä erossaolojaksoja. Raskainta tässä on se, että ratkaisut ovat vuosien, jopa vuosikymmenten päässä, jos edes siellä. En niinkään kaipaa ulkoisia puitteita, vaikka ne toisivatkin turvallisuuden tunnetta (nimenomaan tunnetta), mutta elämän kokonaisvaltaisuutta ja omaa päätäntävaltaa kaipaan. Nyt koen, että minulta osin puuttuvat sekä parisuhteen että itsenäisen elämän edut - tiedän toki, ettei tämä ole täysin totta.



Kauanko olette näitä suhteitanne eläneet?

Olin vastaavassa tilanteessa seitsemän vuotta. Meillä ei ollut välimatkaa kuin muutama kilometri, mutta tilanne se, että koskaan emme olisi voineet muuttaa yhteen. Kyseessä oli maatilakuviot, ja kumpikaan ei voinut/halunnut olosuhteiden (tilalla asuvat muut ihmiset) takia muuttaa toisen luokse. Minäkin kaipasin miestä asumaan kanssani, samoin mies minua. Ymmärsin tilanteen hyvät puolet, oman itsenäisyyden, suhteen pysymisen tuoreena ym., mutta ei se helppoa ollut. Jouduimme jatkuvasti päivittämään, olemmeko suhteessa vai emme. Koskaan ei tiennyt, milloin tapaamme. Se Johti siihen, etten voinu lähteä mihinkään, kun mies saattoi juuri silloin tulla käymään. Lopulta suhde kaatui miehen pettämiseen, nyt voin sanoa " onneksi".



Löysin miehen, joka muutti tilalleni ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden. Eksä on yhä yksin, poikansa perhe asuu samassa pihassa.

ja molemmilla lapsia edellisestä liitosta. Olemme tulleet siihen tulokseen että tässä vaiheessa, kun lapset vielä asuvat kotona, on ehdottomasti paras vaihtoehto asua erillään ja tavata kun on mahdollisuus. Lapset saavat pitää oman kotinsa ilman että heidän pitää pelätä jonkun "vieraan" tunkevan omalle reviirilleen (jota se nimenomaan olisi heidän näkökulmastaan, jos minä ja lapset tai mies ja lapset muutettisiin saman katon alle). Sitten kun lapset on jo maailmalla, olemme suunnitelleet muuttavamme yhteen. Onneksi tämä on taloudellisesti mahdollista tämä kaksi eri huushollia. Ja siinä on sekin hyvä puoli, että suhde pysyy paljon romanttisempana pidempään, kun emme asu yhdessä ja jaa sitä arkea ihan koko aikaa. Meille tämä on paras ratkaisu juuri nyt.

En tosiaan halua mitään uusperhesäätöä minun ja lapseni elämään.

Sen verran epäitsekkyyttä pitää ihmisestä löytyä että ajattelee esim. niitä lapsiaankin eikä vain omia tarpeitaan.

Olen lähipiirissäni nähnyt näitä uusperhevirityksiä jos jonkinlaisia ja miten raskasta se on lapsille. Lapset EHKÄ sopeutuvat kun on pakko, mutta oireilevat sitten jossain vaiheessa, näin ainakin muutamassa tuttavaperheen tapauksessa.

23 kiittää ja kommentoi. Lohdutukseksi ja kannustukseksi sinulle voin kertoa, että tämän asian työstäminen on vaatinut ainakin kaksi viimeistä vuotta ja juuri ulkopuolisen painostuksen ja kommenttien tähden. Sukulaiset ja iso osa ystävistäni on puolestani hyvin onnellisia, koska minäkin olen. Nimittäin he ovat jakaneet kanssani vaikean avioliiton, jossa mies muutti toisen naisen luo, käytti ongelmallisesti alkoholia ja ei arvostanut minua naisena ja oli välinpitämätön perheenisä. Nyt kun kerron miten olen iloinen siitä, että kodissani on rauha ja saan päättää itse kaikista asioista, siihen nähden niistä huolehteminen on pieni murhe, koska lapseni eivät enää ole kovin pieniä. Ja kaiken tämän lisäksi minulla on vielä hyvä miesystävä. Niin kas, jotkut ystävättäret katsovat oikeudekseen ihmetellä miksi emme ole kihloissa, asu yhdessä ja sanoipa yksi, että me emme hänen mielestään seurustele, koska emme tapaa yleisten normien mukaan esim. viikonloppuisin, vaan vaikka kerran kuussa tai harvemminkin.



Eli asia on vaatinut paljon työstämistä, että olen vain päättänyt elää omannäköistäni elämää ja olen opetellut sanomaan ympäristölleni suorempia kommentteja. Ihmettelijät ovat muuten usein juuri niitä, jotka eivät itse ole tyytyväisiä liittoonsa.



Voimia ja rohkeutta sulle ap!

elää on että eletään saman katon alla oli se sitten hyvä ratkaisu tai ei... Ja aika usein monilla on myös hirveä kiire yhteenmuuton kanssa.

Omasta tuttavapiiristäni olen myös huomannut että kovin moni pelkää yksinoloa- tai elämistä ja sitä miten jaksaa arjessa jne.

Itse en ainakaan halua ketä tahansa meidän arkea jakamaan vain sen takia että se olisi minulle helpompaa.

Ja ajatella noin, mutta ei tuntea noin. Eikä osaa selittää miksi.

Ja jostain syystä nimenomaan arki ja sen jakaminen onsitä, mitä kaipaan. Ehkä tässä kaivelee myös tunne siitä, ettei oma elämä ole omassa hallinnassa, vaan siihen liittyy loputon ketju muita ihmisiä.

Ap

Myös sellaisia, joita ei ole itse valinnut eikä valitsisi (joissakin tapauksissa omat vanhemmat). Lapset ovat valinta, mutta heidän kanssaan ei paljon muuta elämää olekaan.

Olen itse yksinhuoltaja, enkä ole muuttamassa miesystäväni kanssa yhteen, vaikka olemme olleet yhdessä useamman vuoden.

elää on että eletään saman katon alla oli se sitten hyvä ratkaisu tai ei... Ja aika usein monilla on myös hirveä kiire yhteenmuuton kanssa.

Omasta tuttavapiiristäni olen myös huomannut että kovin moni pelkää yksinoloa- tai elämistä ja sitä miten jaksaa arjessa jne.

Itse en ainakaan halua ketä tahansa meidän arkea jakamaan vain sen takia että se olisi minulle helpompaa.

t. 29. Itse olen miettinyt samaa, että yksinolemista pelätään, itse en sitä pelkää koska jo työni sitä vaatii, samoin miesystäväni. Ja mitä taas arkeen tulee, niin kyllä jos ydinperheessä oli vaikeaa, miten se voisi olla helpompaa uusperheessä.

Itse ajattelen niin, että juuri silloin kun eletään parisuhteessa mutta ei yhdessä, hallitsee parhaiten omaa elämäänsä ja ne muut ketjun ihmiset eivät sitä määrää, vaikka siihen vaikuttavatkin.

Sitten yksinkertaisesti rakastuimme niin, että muutimme yhteen ja menimme naimisiin.



Yksinoloa en pelkää, olimme lasten kanssa "yksin" 11 vuotta, mutta rakkaus on omituinen asia. Se pistää ihmisen tekemään asioita, jotka eivät ole täysin järjellä perusteltavissa.

Me olemme olleet umpirakastuneita alusta asti. Ja käytännössä vietämme yhdessä kaiken liikenevän ajan. Periaatteessa olemme joka viikonloppu yhdessä, mutta lomia emme käytännössä koskaan.



Ehkä ongelma on siinä, että olemme yhdessä juuri sen verran, etten voi oikeastaan viettää itsellistä elämää kun yritän maksimoida yhdessäolomme, mutta kuitenkin liian vähän, liian lyhyitä aikoja kerrallaan - emmekä silloin kun erityisen paljon haluaisin olla yhdessä: pääsiäislomalla, jouluna, arjen keskellä. En siis käytännössä tapaa ystäviä tai tee reissuja viikonloppuisin, koska haluamme olla kahden, mutta joudun juhlapyhinä keksimällä keksimään itselleni tekemistä, etten tuntisi itseäni niin hylätyksi.



Olen moneen asiaan saanut lisävalaistusta ja perspektiiviä tästä ketjusta, mutta tuo yllä kirjoittamani asia tuntuu kurjalta näin etäännytettynäkin, eikä siihen oikein saa positiivisempaa näkökulmaa millään. Täytyy varmaan jutella miehen kanssa siitä, voisiko tälle tehdä jotain. Vastapuolella tässä asiassa ovat hänen lapsensa, joten senkin takia tunnen oloni niin avuttomaksi: ajattelen, että minun pitää luopua kaikesta jotta lasten ei tarvitse. Mutta en voi kyllä olla näin onnetonkaan aina.

--älä mene mukaan samaan karuselliin

Tänään just tajusin, että vähän epä-elämää tämä on. Maanantaina alamme jo suunnitella seuraavaa viikonloppua, arki menee ikävöinnin sävyttämänä, vaikka asiat kotona hyvin ovatkin.



Ja tosiaan hirveä säätö, kun on jotain tapahtumaa viikonlopulle! Yhdet sukujuhlat voi laittaa koko tapaamisaikataulutuksen uusiksi, tai tyttöporukan risteily on haaste. Mies tietenkin 'päästäisi', mutta kun ei raaski! Sitä ei moni pitkässä liitossa elävä ystävä tajua, miten arvokkaita on yhteiset ajat, kun on välimatkaa ja muuttujia.



Välitilalta tuntuu moni muukin asia, en halua vaihtaa työpaikkaa enkä asuntoa, koska entä jos... Kun olen hyvällä mielellä, olen tyytyväinen omaan rauhaani ja hyvään mieheen, tunnen napsivani rusinat pullasta. Ja vaikeina aikoina tuntuu, että saan vain pelkät roskat sekä yksinelosta että parisuhteesta, kun aina on aikaa vähän ja tuntuu, että revitään joka suuntaan.



Mutta kun vertaan menneeseen, muistan taas olla kiitollinen. Elämän ei tarvitse olla täydellistä ollakseen ihanaa!

asuttiin yhdessä tai ei. Elettyä elämää on, eksät on, lapsia on, eksillä nyksiä ja niillä taas eksiä. Ja ei tähän kuvioon nyt enää lisää lapsia voi tehdä, ja ehkä sekin vähän surettaa.

Ja osaan oikeasti nauttia siitä, ettei tarvitse käydä kaikenlaisia uusperhekuvioita läpi ja että lapsilla on mahdollisimman ristiriidaton elämä. Toisaalta, ja edelleen, kärsin tästä hajanaisuudesta ja etsin keinoja sopeutua siihen. Joillekin se tuntuu olevan helppoa, minulle ap: lle - sanoisin jopa että h{£¥{^in vaikeaa.

--älä mene mukaan samaan karuselliin

Erona on se, että minun menneisyyteni ja kokemukseni ydinperheestä eivät ole mitenkään kamalia. Itseasiassa vaikka parisuhde kariutui, perhe-elämä oli päällisin puolin suhteellisen toimivaa loppuun asti. Perhe ja koti olivat minulle myös kaikki kaikessa.



Siispä en voi käyttää oikein mennyttä kurjuutta vertailupohjana - nykyinen parisuhde on oikeampi ja toimivampi, mutta elämänjärjestelyt entiseen verrattuna raastavat. Mutta kuten yllä totesin, minulla on varmaan vielä ydinperheen menettämiseen liittyvät surut surematta, olen liian kauan yrittänyt taikoa ja toivoa jotain sitä etäisesti muistuttavaa esiin tästä suhteesta. Aika muuttaa katsantoa, luulen.



Ap

hyvä kysymys: voiko surra asioita olemalla suhteessa. Periaatteessa ei, (tällä ajatuksella yksikään parisuhde, joka on tapahtunut lennosta, ei voi toimia), mutta aikamoisen riskin otat, jos pistätte suhteen katkolle.

7

siististi ja virallisesti "loppuun" siinä vaiheessa kun siirtyvät uusiin suhteisiin. En ainakaan ole koskaan tavannut sellaista ihmistä. Kaikki me kannamme aiempia kokemuksia mukanamme, ja niitä putkahtelee mieleen tilanteen mukaan.

ihminen ei voi kaikkea saada.



Itselläni on ap:n kaltainen kuvio emmekä suunnittele yhteenmuuttoa tulevaisuudessakaan. Kaipaan ja ikävöin miesystävääni, koska haluaisin tavata häntä useammin kuin hänen työnsä, luonteensa, parisuhdeodotuksensa ja minun työni ja yh-elämäni sallivat.



Mutta koska en halua häntä vaihtaa kehenkään muuhun ja tiedän, että hänenkin mielestä minä olen sopivin nainen hänelle, niin olen tietoisesti opetellut kanavoimaan tunteeni niin, että panen ikävän ja kaipauksen taka-alalle ja keskityn muihin asioihin. Panen parisuhteen omaan lokeroonsa - ap:n ilmaisu harrastus on hyvin sanottu - ja ennen kaikkea olen onnellinen siitä, mitä minä tästä suhteesta saan.

Itsekin vähän samanlaisessa tilanteessa. Aika alussa jo totesimme yhdessä, että tämä on meidän suhteemme risti. Elämämme tulevat olemaan erilliset, sitoudumme kyllä toisiimme, mutta ilman ulkoisia merkkejä.



Näin sunnuntai-iltaisin mietityttää, onko kaikki tän arvoista. Ja perjantaisin taas yhtä juhlaa, todellakin on! Sitten taas se arki, kyllä välillä väsyttää yksin hoitaa koko pyöritys. Lapsetkin tuntuvat viikolla kaipaavan miestä taloon, tulevat hyvin toimeen siis.



Pari vuotta ollaan jo näillä menty ja tunteet vaan syvenee. Yhteinen koti, tai edes paikkakunta, on monen monesta syystä mahdoton ikinä, tai ainakaan vuosiin. Se on se, mistä aina aloitamme ja mihin aina päädymme. Näin vain on, tämä on meidän elämämme, meidän suhteemme, meidän vaikeutemme. Pidän mieluummin tämän kuin jotkut muut ongelmat jossain muussa suhteessa. Ja mieluummin näin kuin yksin.

on se kokemus, että erillissuhde sujuu parhaiten, kun kumpikin osaa elää ensisijaisesti omaa elämäänsä, tehdä työtä, hoitaa mahdollisen perhe-elämänsä, harrastaa, tavata ystäviä eikä vain odota seuraavaa tapaamista, niitä kyllä riittää tulevaisuudessakin, jos kerran vaihtaa sen kanssa ystävättärien kanssa risteilyllä käymiseen. Ei se rakkaus siitä miksikään muutu eikä ainakaan kasva mitä enemmän toisen kanssa on. Sen sijaan oma elämä tuo itsenäisyyttä ja perspektiiviä parisuhteeseen ja sitä myöten syvyyttä.



Miehet osaavat tämän taidon luonnostaan, mutta naiset tahtovat olla vähän ripustautuneita miehiin ja sen takia saattaa tulla jopa eroja.

mä en jaksakka,,mä vaan elän päivästä toiseen =8

Mun mies tekee noin... Mä yritän, mutta tuntuu että en pysty, että tarvitsen jotain suuntaa, toivoa, kehitystä. Haluaisin pystyä, mutta tuntuu pahalta ja viimeiset puoli vuotta olen ollut alamäessä...

edellisestä liitosta ja lapset viettävät isänsä luona kaksi viikkoa putkeen. Näinä kahtena viikkona emme juurikaan tapaa, mutta itse olen kääntänyt tämän plussaksi, vaikka ikävä onkin välillä kova. Olosuhteet on mitkä on, niille en mitään voi, joten otan kaiken irti siitä mitä mulla on ja olen siitä hyvin kiitollinen. Kaikilla ihmisillä ei ole koskaan sitä oikeanlaista, mulla on onni että olen hänet tavannut.