Koiran lopettamisen tuska

siihen mitään aikaa voi kukaan määritellä, riippuu niin paljon suhteesta siihen eläimeen ja sen merkityksestä itselle, elämäntilanteesta, minkä verran surrut etukäteen jne. Itsellä takana kolmesta koirasta luopuminen ja kohta taas yksi edessä, ja prosessi on ollut joka kerta hyvin erilainen. Suru myös muuttaa muotoaan ja menee ja tulee edestakaisin. Voimia toipumiseen!

mutta vähitellen sen rinnalle tulevat ne hyvät muistot, jotka eivät enää itketä. En voi kertoa päivien lukumäärää, jolloin ollaan jo voiton puolella, mutta sekin aika tulee. Itse olen kipuillut kuuden koiran poismenosta, jokainen sattui eri lailla, mutta kaikki sattuivat. Ja kaikissa aika antoi armonsa, sillä jokainen lemmikinomistaja järjellä tietää sen elinkaaren lyhyyden, vaikka sydän sanoo muuta. Samahan se meitä ihmisiäkin koskee, loppujen lopuksi. Voima kanssasi!

Se on todella rankka paikka, käyn itse parhaillaan samaa tuskaa läpi menetettyäni ainoan perheenjäseneni, 18-vuotiaan kissani.



Voi, ei sitä pysty sanomaan kauanko pahin suruaika kestää kullakin. Tulee hyviä päiviä, jolloin jaksaa paremmin. Tulee huonoja päiviä, jolloin kaikki vaan itkettää ja tuntee hukkuvansa kaipaukseen.



Voimia teille kaikille rakkaan lemmikkinne menettäneille!

..ja elukat perheenjäseniä, jep.



Oiskohan parempi elää ilman lemmikkejä, jos noin koville ottaa. Kukaan kissaa vuotta itke, helvetti soikoon.

..ja elukat perheenjäseniä, jep.

Oiskohan parempi elää ilman lemmikkejä, jos noin koville ottaa. Kukaan kissaa vuotta itke, helvetti soikoon.

Itse jouduin viemään koirani lopetettavaksi 5 vuotta sitten, ja VASTA NYT alkaa tuntua sille, että alan päästä surusta eroon ts. pystyn puhumaan asiasta itkemättä, edelleenkään en voi muistella / ajatella tuota juttua. Se vaan oli tähänastisen elämäni kovin paikka - hoidin sen aivan yksin (eläinlääkärin kanssa toki), tuskin kukaan edes tiesi etukäteen mitä tulen tekemään. Se tuska joka oli kauan ennen tuota päätöstä ja kauan toimenpiteen jälkeen - sitä ei voi sanoin kuvailla. Luultavasti vain omalle lapselle sattuva asia voisi vetää vertoja tuolle surulle.

Tsemppiä ap:lle. Suru ottaa aikansa. Jos teille jäi muita lemmikkejä, niin pääset ehkä vähän helpommalla. Meille ei muita jäänyt - eikä taida muita tullakaan, koska arvelen, että sen selviäisi tuollaisesta toista kertaa. Vai olisiko se toisella kertaa helpompaa, en tiedä.

Oli raskas, vieminen eläinlääkäriin tuskaa kun toinen lähtee kotoa "reippaana" itse kävellen, jättäminen eläinlääkäriin toimenpiteen jälkeen ja lähteä tyhjien valjaitten kanssa, tuhkauksen jälkeen uurnan hakeminen.. Mutta kun en ollut enää itsekkään varma oliko vanhuksella hyvä olla vai oliko jo kipuja paljon lääkkeestä huolimatta..Ihanteellistahan se olisi ollut jos hän olisi kuollu kotona nukkuessa. Järjellä toki ymmärrän, että on suurinta rakkautta lemmikkiä kohtaan luopua siitä ajoissa, ettei kärsisi ja että niiden elämä on väistämättä lyhyempi. Kuitenki Sitä vatvoo ja miettii ikävissään kaikkea sen elämää ja loppuaikaa ja eri mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, vaikka niistä ei mitään hyötyä enää ole. Kyllä ottaa lujille.

ensimmäisestä luopuminen oli rankinta sillä se oli upealuonteinen, lupaava koira joka sairastui piilevään perinnölliseen tautiin ja jouduttiin lopettamaan vain parivuotiaana. Toinen oli jo todella vanha ja sairas kun lopetuksen aika tuli, sitä koiraa olen kaivannut vielä vuosien jälkeenkin sillä se oli niin suuri persoona ja iso osa elämääni.



Ikävä muuttaa muotoaan, aluksi rakkaan lemmikin muisteleminen tuntuu pakahduttavalta mutta vuoden parin päästä haikealta. Ymmärrän todella hyvin niitä joille koira on kuin perheenjäsen. Jos perheen ja koiran välillä valitsee terve laumajärjestys ja omistaja huolehtii koirastaan hyvin, niin koira vastaa siihen täydellä luottamuksella ja vilpittömällä ystävyydellään. Koiraan lemmikkinä kiintyy erittäin syvästi.

Sitä pitää surra ihan kunnolla. Kun on kuitenkin hyvä syy koiran lopetukseen ja itsekin tietää ettei mitään muuta mahdollisuutta olisi ollut,

siitä ei ole syyllisyyttä. On vaan suru ja ikävä.

Ikävää kestää pitempään.

Mulla on vieläkin tota koiraa ikävä, vaikka sen kuolemasta on 2 v ja meillä on jo uusi koira. Yhtä rakas mulle, kuin sekin, mutta ei sen korvaaja.

Ne ovat eri persoonia ja eri koiria siltikin.

ensimmäisinä päivinä. Ikävä oli tosi kova ja kaipaus tuntui sietämättömältä.

Outo juttukin sattui: talutushihna ja valjaat roikkuivat meillä aina eteisen naulakon koukussa. Ne roikkuivat siellä senkin jälkeen kun koiramme oli lopetettu. Eläinlääkäri kävi meillä kotona nukuttamassa koiran ja se oli moninverroin helpompi ratkaisu.



Koiralla oli tapana kiskoa valjaat naulakosta alas joka ilta samaan kellonaikaan ja vetää niitä pitkin lattiaa ja siten pyytää meitä lenkille. Ihmettelimme usein sitä että sillä oli niin minuutintarkka sisäinen kello.

Lopetuspäivän iltana valjaat hihnoineen kolahtivat naulakosta alas itsekseen. Olin silloin yksin kotona ja luulin ensin kolahduksen eteisessä johtuneen siitä että mies tuli kotiin. Ketään ei ollut ovella mutta hihna valjaineen oli pudonnut lattialle. Kello oli tuolloin minuutilleen yhtä paljon kuin lenkkiaikanamme joka ilta. Itkin aivan lohduttomasti kun huomasin kellonajan. Saatte pitää mua niin hörhönä kuin haluatte, mutta uskon vakaasti että koirallakin on sielu ja sen elämä jatkuu jossain.

Että lopettamispäätös oli oikea, vanhuksellamme on nyt hyvä olla. Ikävöin sitä kovasti ja itsekkäistä syistä olen tuskissani, olisin halunnut pitää sitä vielä hetken. En ollut todellakaan aina täydellinen lemmikinomistaja, stressaantuneena (just joo) sait tiuskinnat niskaasi..lemmikki taas oli täydellinen. Älkää käsittäkö väärin. Me veimme eläinlääkärille ja tiedän, että se oli stressaavaa, itse toimenpide oli rauhallinen ja olit sylissämme, mutta se odottelu ja paikka aiheutti stressiä. Ja sinun jättäminen sinne toimenpiteen jälkeen oli tuskaa! Niin paljon kuin olinkin asiaa miettinyt, kaikki meni kuin sumussa, kaduttaa kun emme tehneet sitä kotona. Tästäkin tunnen tuskaa, voin fyysisesti pahoin. Olen siis helvetin itsekäs, anteeksi.

melkeen vuoden. Muistelen vieläkin välillä surulla. Oli niin sulonen. Ja ei tosiaan kerenny olla meillä kuin kuukauden. Tiedä miten musta on tullu tällanen pillittäjä. Lapsuuden kodissa oli aina kissoja ja koiria ja en kyllä muista näin niitä ikävöineeni, kun kuolivat tai katosivat.

itkemistä vuotta ymmärrä. Olematta nyt mitenkään tunteeton. Itselläkin lemmikkejä. 14v kissa jäi auton alle, mutta kyllä siinä "riitti" ihan muutamat itkut.

rakkaan koirani ja itkin hysteerisesti päivän ja yön sen jälkeen. Koiran tavarat paiskasin vihaisesti roskikseen, en halunnut minkään muistuttavan minua siitä. Parisen viikkoa itkin jokainen ilta ja puolen vuoden kuluttua aloin muistelemaan sitä ilolla ja ymmärsin, etten olisi voinut pelastaa sitä, sen on parempi pilvien päällä. Vasta vuoden koiran kuoleman jälkeen meille tuli uusi pentu ja se oli sitten se, kun pystyin unohtamaan edellisen, tai en unohtamaan, mutta unohtamaan sen surun ja antamaan itselleni anteeksi koiran lopetuksen vaikka en olisi mitään muuta voinut tehdä.



Koira nyt vain on aina se perheenjäsen ja sureminen vie aikaa, antaa itsensä surra niin kauan kuin siltä tuntuu, ei siinä muu auta.

Otan osaa raskaaseen suruunne rakkaan koiranne poismenon johdosta :-( meidän piti tehdä 18.3.13 lääkärissä myös päättää, lääkärin kanssa olimme samaa mieltä, vanhan vakavasti sairaan rakkaan koiramme on aika päästä lepoon, ennenkuin pahat tuskat saavat vallan.

Ikävä on kova iloista kaveria suurta ystävää. Toinen koiramme josta jouduimme eläinlääkärin avustamana luopumaan, mutta jotenkin ymmärrämme tämän elämän rajallisuuden paremmin kuin ensimmäisen koiramme kohdalla, nyt on kovasti ikävä, ahdistus puuttuu, koitamme antaa periksi ettemme kiusaisi itseämme, vaan pitää yrittää vain ymmärtää, luopuminen kuuluu elämään, meillä on kaikki täällä lainaa.

En osaa lohduttaa oman kokemukseni kohdalla kuin että ikävävöiminen on luonnollista , suruaika kestää toisilla pitkään ja voi tasaantua piankin, se on hyvin henkilökohtainen tunne asia. Vuosi meni minulla ensimmäisen koiran kanssa, kunnes hyväksyin täysin menetyksen, nyt juttelemme ja muistelemme  ensimmäistä sen kepposiakin mitä sai meille aikaan niin hyviä kuin vähemmän hyviäkin;  hymyillen , että olipa aikamoinen piriste elämässämme:-)

Jaksamista teille suuressa surussanne.

Lämpimästi Mira

[quote author="Vierailija" time="18.02.2012 klo 15:09"]

Eilen piti tehdä se raskas päätös, että koiravanhuksemme vietiin eläinlääkäriin ja lähetettiin viimeiselle matkalle. Ihan hirveä luopumisen tuska tällä hetkellä, kurkkua kuristaa eikä kiinnosta yhtään käydä ihmisten ilmoilla. Kauankohan tämä pahin suruaika kestää? Kommentteja koiranomistajilta tähän kaipailisin!

[/quote]

Otan osaa. Kyllä se suru on jokaisen menetyksen jälkeen erilainen. Ensimmäisen koiramme menehdyttyä itkin kaikki kodin nenäliinat, itkua vain tuli ja tuli, joten mieheni päätti, että on hankittava uusi koira ja niin tehtiin.

Kirjoitin 26.6 15 v. lemmikistäni luopumisesta. Sinun tarinasi ja ajatuksesi ovat kuin suoraan elämästäni. On niin vaikeaa ajatella, ettei koiraa ole enää olemassa, eikä se enää IKINÄ IKINÄ ole missään, enkä voin koskea siihen.

Minäkin kuljin rakkaan lemmikkini kanssa siitä lähtien kun hän oli 2 kk ja muutamia päiviä päälle, yhdessä lähdettiin kotoa opiskelemaan ja ollaan muutettu ja kuljettu yhdessä ja koettu yhdessä paljon.

Meidänkin lemmikki eli terveenä koko pentuaikansa ja aikuisikänsä, vanhetessa alkoi enemmän ja vähemmän vaivoja tulla. Nyt sitten viimeisen vuoden aikana vanheneminen oli todella selkeää. Jalat, varsinkin takajalat alkoivat vaivata, käveleminen oli vaikeaa, lopulta pari kertaa pettivät ja seisoessakin tuli ajoittain "sivuaskelia" ja oli hataraa. Autoon ja sohvalle nouseminen jäivät, portaiden nouseminen ja alasmeno oli vaikeaa. Ylös nouseminen ja maate meneminen oli vaikeaa. Läähätti aiempaa enemmän. Kipulääkkeitä koiteltiin, auttoivat mielestäni ainakin jonkin verran. Nivelrikoksi sanottiin.. Nukkui aiempaa enemmän ja aamuisin minusta välillä loppuaikoina tuntui, että se ajatteli, että miksi minun pitää nousta..Se oli sinnikäs ukkeli ja koitti olla iloinen ja oli innokkaana aina vastassa ja lähdossä mukaan, vaikka oli jo vaikeaa.

Päätös oli kamala ja vaikea itselle ja vieminen eläinlääkäriin oli hirveää!! mutta ystävälle päätös oli ainoa oikea. Haluan sanoa omasta puolestani, että älkää odottako liian kauaa sitä raskaan päätöksen tekemistä, minusta tuntuu välillä, että minä odotin..

Nyt kun katseltiin videoita ja kuvia, niin huomattiin, että se palo, mikä hänellä silmissään aiemmin oli ajoittain jo poissa.

Päivä kerrallaan, ikävä ja suru on valtava!

Voimia!

Huhhuh.. Tänään koitti se päivä kun menin kotiin reissulta ja äiti kertoi suru uutisen meijän omasta pikku karvavanhuksesta. <3 Aivan kamalaa ja samalla toisaalta aika helpottavaa, että mun ei tarvinnu tehä sitä päätöstä mikä olisi kuitenkin tänä kesänä pitänyt tehdä. Mutta ikävä on aivan hirveä. Olisin vielä kerran halunnut nähdä sen iloisen ja lämpimän tervehdyksen tullessa kotiin. Mutta tällä kertaa vastassa oli levollisesti ikiunta nukkuva halinalle. En tiedä miten pääsen tästä yli. Se oli niin rakas ystävä <3

Rakkaan vanhan ystävän kuolemasta. Suru ei ole helpottanut, koti on niin tyhjä..voi, että minä kaipaan sitä!