Lue keskustelun säännöt.
Koiran lopettamisen tuska
18.02.2012 |
Eilen piti tehdä se raskas päätös, että koiravanhuksemme vietiin eläinlääkäriin ja lähetettiin viimeiselle matkalle. Ihan hirveä luopumisen tuska tällä hetkellä, kurkkua kuristaa eikä kiinnosta yhtään käydä ihmisten ilmoilla. Kauankohan tämä pahin suruaika kestää? Kommentteja koiranomistajilta tähän kaipailisin!
Kommentit (57)
Jos ei itsellä ole koiraa, ei voi sitä ymmärtää mitä sen menetys merkitsee.
Ymmärrän oikein hyvin surun, koska on poismenneitä ihmisiä sekä eläimiä ollut matkan varrella ja läheisiä kaikki.
Pieni on maailma ihmisellä, joka ei osaa tunteita näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja suhteellisuudentaju kateissa, aikuisilla ihmisillä. Se jos mikä on surullista.
senkin empatiakyvytön paska.
Sinun omaiset tulevat varmasti itkemään enemmän pois mennyttä lemmikkiään kuin sinua, kylmää ja tunteetonta ihmispaskaa. Mene helvettiin.
ja suhteellisuudentaju kateissa, aikuisilla ihmisillä. Se jos mikä on surullista.
senkin empatiakyvytön paska.
Sinun omaiset tulevat varmasti itkemään enemmän pois mennyttä lemmikkiään kuin sinua, kylmää ja tunteetonta ihmispaskaa. Mene helvettiin.
Sinun elämäsi kyllä on säälittävää, jos sen keskipisteenä on kuolleiden elukoiden itkeminen vuositolkulla. Ei kukaan normaalijärjellä varustettu ihminen tuollaisen sekopään kanssa halua olla missään tekemisissä.
näihin keskusteluihin tulee tunnevammaisia aukomaan päätään. Itse voisin kuvitella, että sitten, kun koirani ja kissani joudutaan jossain vaiheessa lopettamaan (koirat varmaan piankin, koska jo niin iäkkäitä), järkytys ja suru tulee olemaan tosi suuria. Jopa suurempia kuin jonkun sukulaisen kuollessa - riippuu nyt toki olosuhteista ja kenestä on kysymys. Jollain tavalla tuntuu helpommalta hyväksyä vanhan ihmisen kuolema kuin lemmikin kuolema, koska lemmikin elämä on niin lyhyt. Eläimissä ei myöskään ole samanlaista 'pahuutta' kuin ihmisissä (ilkeyttä, itsekkyyttä jne).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
näihin keskusteluihin tulee tunnevammaisia aukomaan päätään. Itse voisin kuvitella, että sitten, kun koirani ja kissani joudutaan jossain vaiheessa lopettamaan (koirat varmaan piankin, koska jo niin iäkkäitä), järkytys ja suru tulee olemaan tosi suuria. Jopa suurempia kuin jonkun sukulaisen kuollessa - riippuu nyt toki olosuhteista ja kenestä on kysymys. Jollain tavalla tuntuu helpommalta hyväksyä vanhan ihmisen kuolema kuin lemmikin kuolema, koska lemmikin elämä on niin lyhyt. Eläimissä ei myöskään ole samanlaista 'pahuutta' kuin ihmisissä (ilkeyttä, itsekkyyttä jne).
Minä olen menettänyt 2 läheistä syöpään ja voit uskoa, ettei paljon kiinnosta kuunnella koiransa/kissansa lopettaneen "suruvalitusta".
Todellakin, suhteellisuudentaju on joillakin täysin kateissa tässä suhteessa. Mutta tämän mielipiteen sanoja leimataan oitis tunnevammaiseksi..
Olen menettänyt sairaan lapsen ja joutunut lopettamaan hänen hoidot olen vienyt sairaan koiran piikille. Tottakai koiraansa saa surra mutta on sekin jos mielenterveys ei kestä lemmikin menetystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toisten surun vähättely on aina jonkinlaista tunnevammaisuutta, anteeksi vain. Vaikka itsellä rankkoja kokemuksia olisikin, niin silti.
toisten surun vähättely on aina jonkinlaista tunnevammaisuutta, anteeksi vain. Vaikka itsellä rankkoja kokemuksia olisikin, niin silti.
jos kissaa tai koiraa itkee jopa viisi vuotta, kuten joku taisi ketjussa kirjoittaa. Tajuat sen kai itsekin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
näihin keskusteluihin tulee tunnevammaisia aukomaan päätään. Itse voisin kuvitella, että sitten, kun koirani ja kissani joudutaan jossain vaiheessa lopettamaan (koirat varmaan piankin, koska jo niin iäkkäitä), järkytys ja suru tulee olemaan tosi suuria. Jopa suurempia kuin jonkun sukulaisen kuollessa - riippuu nyt toki olosuhteista ja kenestä on kysymys. Jollain tavalla tuntuu helpommalta hyväksyä vanhan ihmisen kuolema kuin lemmikin kuolema, koska lemmikin elämä on niin lyhyt. Eläimissä ei myöskään ole samanlaista 'pahuutta' kuin ihmisissä (ilkeyttä, itsekkyyttä jne).
Minä olen menettänyt 2 läheistä syöpään ja voit uskoa, ettei paljon kiinnosta kuunnella koiransa/kissansa lopettaneen "suruvalitusta".
Todellakin, suhteellisuudentaju on joillakin täysin kateissa tässä suhteessa. Mutta tämän mielipiteen sanoja leimataan oitis tunnevammaiseksi..
Minä olen menettänyt kaikki isovanhempani ja isäni. Silti suren myös rakkaita lemmikkejä.
Joten: Painu sinä kusipää paikkaan, jossa kaltasiasi arvostetaan, eli tiedät-kyllä-minne.
on muuten tieteellisiäkin tutkimuksia (varsinkin englanniksi löytyy tietoa kun vähän googlettelee "human-animal bond" tms.), ja samanlaista surua se lemmikin menetys aiheuttaa kuin ihmisen menetys; yksilöllisiä eroja toki on, että kuka suree intensiivisemmin ja kuka vähemmän intensiivisesti. Mutta kaikki ilmeisesti ei ymmärrä, miten tärkeitä lemmikit voivat joillekin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muidenkin puolesta myötätuntoa, kuin vain oman läheisensä puolesta.
Muutamasta kommentista voi päätellä, että ollaan kaukana toisten välittämisestä, vaikka ei niin läheinen olisikaan tai ei omistaisi lemmikkiä.
Itsellä on läheisiä lähtenyt vuosien varrella useita, mutta niistä on selvitty vähitellen.
Koiriakin on ollut ja aina yhtä raskasta niistä on ollut luopua, koska niihin tulee vuosien varrella kiintymys ja ajatukset kulkee samaa rataa. Eläin ei ole tahallaan toisille ilkeä, se ero niissä on ihmisiin.
näihin keskusteluihin tulee tunnevammaisia aukomaan päätään. Itse voisin kuvitella, että sitten, kun koirani ja kissani joudutaan jossain vaiheessa lopettamaan (koirat varmaan piankin, koska jo niin iäkkäitä), järkytys ja suru tulee olemaan tosi suuria. Jopa suurempia kuin jonkun sukulaisen kuollessa - riippuu nyt toki olosuhteista ja kenestä on kysymys. Jollain tavalla tuntuu helpommalta hyväksyä vanhan ihmisen kuolema kuin lemmikin kuolema, koska lemmikin elämä on niin lyhyt. Eläimissä ei myöskään ole samanlaista 'pahuutta' kuin ihmisissä (ilkeyttä, itsekkyyttä jne).
Minä olen menettänyt 2 läheistä syöpään ja voit uskoa, ettei paljon kiinnosta kuunnella koiransa/kissansa lopettaneen "suruvalitusta".
Todellakin, suhteellisuudentaju on joillakin täysin kateissa tässä suhteessa. Mutta tämän mielipiteen sanoja leimataan oitis tunnevammaiseksi..
Minä olen menettänyt kaikki isovanhempani ja isäni. Silti suren myös rakkaita lemmikkejä.
Joten: Painu sinä kusipää paikkaan, jossa kaltasiasi arvostetaan, eli tiedät-kyllä-minne.
ja painu helvettiin täältä haukkumasta muita. Olet selvästi jotenkin päävammainen, sori vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli nyt pakko vielä sanoa että minä joka alun perin tuon tunnevammaisuus-termin lanseerasin, en ole siis sama joka myöhemmin käytti kusipää-termiä. :P Mutta joo, tsemppiä kaikille surutyötä tekeville, oli menettämänne sitten neli- tai kaksijalkainen. Itsekin juuri muutama viikko sitten olen erään läheisen (ihmisen) menettänyt.
Minä olen semmoinen nopea surija, mutta se suru onkin sen aikaa tosi intensiivistä. Olipa kyseessä koiran lopetus tai suhteen katkeaminen tai vanhemman kuolema, mulla ollut sama kuvio: itken viikon silmät päästäni niin että on vaikea pitää itseään hetkeäkään koossa, mutta sen jälkeen elämä voittaa ja sitten on jäljellä enää ikävä, ja vähän tulee tippa linssiin jos erityisesti muistelee surun kohdetta... Mulle tuollaiset vuosien aktiiviset suremiset on vierasta, mutta tapansa kullakin.
Kuristavin tunne osui viikon tai parin päähän tapahtumasta. Lähes 15 vuotta erittäin läheistä yhteiseloa ja lähtö tuli aivan yllättäen. Lopettamiselle ei ollut tilanteessa vaihtoehtoja ja olen kiitollinen siitä, että päätöstä ei tarvinnut tehdä eikä hetkeä ennakoida. Mutta yllätyksenä kun tuli, niin pahin kipukin tuli hieman viipyillen. Muutaman kuukauden ajan ahdistus tuli hyökyaaltoina ja lamasi milloin missäkin. Kupit olivat useita kuukausia paikallaan ja hihnat naulakossaan pari vuotta, kunnes ne remontin alta siirrettiin. Nyt neljä vuotta menetyksestä ajattelen parasta ystävääni yhä päivittäin, haikeana rakkaudella. Ehkä kuukauden-parin välein iskee kovempi ikävä. Uutta koiraa emme ole edes harkinneet. Meillä ei ole ikävä koiraa, vaan persoonaa. Nyt keskitymme pieniin lapsiimme, jotka ihanuudellaan karkottavat ikävyydet. Vaikka vanha viisas koira oli "aikuista" seuraa ja sellaista kyllä välillä lapsiarkeen kaipaa.
Enkä pidä yhtään hörhönä, jos jonkun koira pyytää lenkille vielä tuonpuoleiseen siirtymisen jälkeen. Uskon, että silloinkin voi olla yllättävän lähellä. Omalle ystävälleni jutustelen useita kertoja viikossa.
Osanottoni ja luottamusta. Kyllä se paha olo helpottaa ja selviät. Mukavat muistot odottavat nauruasi.
näihin keskusteluihin tulee tunnevammaisia aukomaan päätään. Itse voisin kuvitella, että sitten, kun koirani ja kissani joudutaan jossain vaiheessa lopettamaan (koirat varmaan piankin, koska jo niin iäkkäitä), järkytys ja suru tulee olemaan tosi suuria. Jopa suurempia kuin jonkun sukulaisen kuollessa - riippuu nyt toki olosuhteista ja kenestä on kysymys. Jollain tavalla tuntuu helpommalta hyväksyä vanhan ihmisen kuolema kuin lemmikin kuolema, koska lemmikin elämä on niin lyhyt. Eläimissä ei myöskään ole samanlaista 'pahuutta' kuin ihmisissä (ilkeyttä, itsekkyyttä jne).
Minä olen menettänyt 2 läheistä syöpään ja voit uskoa, ettei paljon kiinnosta kuunnella koiransa/kissansa lopettaneen "suruvalitusta".
Todellakin, suhteellisuudentaju on joillakin täysin kateissa tässä suhteessa. Mutta tämän mielipiteen sanoja leimataan oitis tunnevammaiseksi..
Minä olen menettänyt kaikki isovanhempani ja isäni. Silti suren myös rakkaita lemmikkejä.
Joten: Painu sinä kusipää paikkaan, jossa kaltasiasi arvostetaan, eli tiedät-kyllä-minne.
ja painu helvettiin täältä haukkumasta muita. Olet selvästi jotenkin päävammainen, sori vaan.
Ja sori vaan, mutta olen terveempi kuin kaltaisesi empatiakyvytön paskakasa, jolta pitäisi ottaa lapset ja eläimet huostaan, kun tulet kuitenkin kohtelemaan niitä huonosti. Lapsesi eivät ansaitse noin kusipäistä vanhempaa.
Ja helvetissä ollaan käyty ei se paha paikka ole. Siksi toivotinkin kusipääkaverisi ja sinut ihan muualle...
kolme päivää sitten melkein 16-vuotiaan koirani.
Kaksi yötä meni huonoilla unilla ja nuorin tyttö halusi nukkua vieressä kun sitäkin itketti niin kovasti.
Surua helpottaa se että meillä on toinenkin koira jota saa sylitellä.
Olen purkanut alakuloa ja surua raivokkaaseen siivoamiseen. Kyyneleet tulee välillä silmiin ja kurkkua kuristaa.. kaipa tämä pikkuhiljaa helpottaa.
Uusi koira otetaan nuoremmalle kaveriksi viimeistään kesällä.
ja suhteellisuudentaju kateissa, aikuisilla ihmisillä. Se jos mikä on surullista.