Lue keskustelun säännöt.
Millaisia ajatuksia herättää; "Masennus ajanut 40 000 työkyvyttömäksi" Mielestäni pöyristyttävää.
10.02.2012 |
Kyse siis tästä Iltalehden linkistä :
http://www.iltalehti.fi/nainen/2012020915185040_na.shtml
"Kansaneläkelaitoksen selvityksen mukaan vuonna 2009 joka päivä työkyvyttömyyseläkkeelle jäi viisi alle 30-vuotiasta nuorta, yhteensä heitä oli silloin 2?612. Masennus oli taustalla 487 tapauksessa. Kasvua vuodesta 2004 oli miehillä 60,5 % ja naisilla 42,1 %.
Kun mukaan lasketaan myös yli 30-vuotiaat, yli 38?000 suomalaista on tällä hetkellä pysyvällä tai määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia."
MITENKÄÄN en halua vähätellä kenenkään masentuneisuutta ja tunteita ja fiiliksiä, mutta itse nuoresta iästä saakka (12-13-vuotiaasta) masentuneisuudesta kärsineenä en voi uskoa tuota. Toki minun masentuneisuuteni on kulkenut aalloissa, välillä saattoi mennä kokonainen vuosikin "ihan hyvin". Mutta sieltä saatettiin romahtaa ja hemmetin kovaa alas. Itsemurha kävi mielessä päivittäin, tuntui että ulospääsyä tuskasta ei vaan ole.
Silti olen tehnyt töitä 17-vuotiaasta saakka, koska on ollut PAKKO. Ei minua ole kukaan elättänyt, mun on ollut pakko maksaa vuokrat ja laskut, en ole vaan voinut jäädä kotiin räkimään kattoon ja kieriskelemään tuskissani että voi voi kun toi aurinko ei nyt paista risukasaani... VAIKKA SE OIS OLLUT TOSI HELPPOA JÄÄDÄ SINNE, MUTTA ON OLLUT PAKKO JAKSAA.
Viimeksi viime kesänä irtisanouduin juuri aloittamastani työstä koska se oli yhtä helvettiä. Sitä ennen lähdin monta vuotta kestäneestä työstä koska kaipasin jotain uutta. Ajatus työttömyydestä ja sitä seuraavista ongelmista (kuinka maksan laskuni jne) sai mut pyörimään viikkokaupalla itsesäälissä ja itsemurha-ajatuksissa. Sinnikäs työnhakuni tuotti kuitenkin nopeasti tulosta, sain uuden työn jossa tälläkin hetkellä, vaikka tienestit n. 1000€ / kk. Se on silti työtä.
Ikinä en ole masentuneisuudestani kertonut kenellekään, esim. voisin kuvitella että jos äidilleni joskus kertoisin, hän olisi kauhuissaan kaikesta siitä mitä nuorenakin mun päässä pyöri. Tai ihan vaikka viime syksynä.
Nyt olen 25-vuotias, tällä hetkellä menossa hyvä vaihe (ehkä osittain siksi mulla tälläiset ajatukset heräävät tästä uutisesta), en silti vaan voi käsittää että tuollainen määrä ihmisiä ja niin paha olo että ei "voi" töitä tehdä. TYÖ ON PARASTA TERAPIAA, sen on munkin (paska!)duuni todistanut moneen otteeseen.
Tälläistä mietin näin yön pimeinä tunteina :) Saa (ja pitääkin jos herätti ajatuksia!) kommentoida!
Kommentit (84)
masentunut ei järkeile, että menen töihin kun on pakko, koska työnteko ja se, onko elossa vai ei, on täysin yhdentekevää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vakavasti masentunut ei järkeile, että menen töihin kun on pakko, koska työnteko ja se, onko elossa vai ei, on täysin yhdentekevää.
Tällaista se minullakin oli masentuneena. Lopulta ei ollut tuskaa ja suruakaan, vain pohjaton välinpitämättömyys ja merkityksettömyyden ja jopa olemassaolemattomuuden tunne. Tunne-elämä oli niin kuollut että kun minulta kuoli hyvin läheinen ihminen, en oikeastaan tuntenut mitään, lakonisesti vaan totesin älyllistäen että maailmassa kuolee koko ajan ihmisiä, mitäpä niitä suremaan.
Minä onneksi parannuin masennuksesta ajan kanssa itsestään, kun lopetin hoidot, mutta läheskään aina ei niin onnellisesti käy. Jos olisin jäänyt tuohon tilaan missä olin vuoden verran niin ei siinä olisi työntekoja mietitty eikä läheisiä eikä omaa hyvinvointia eikä mitään muutakaan. Vain odotettu kuolemaa välinpitämättömänä mistään.
Siis ettei pysty yhtään mitään työtä tekemään ja tarkoitan tällä muitakin kuin mielenterveydellisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä olevia. Suurin osa pystyisi varmasti jotakin tekemään elatuksensa vastineeksi.
Siis ettei pysty yhtään mitään työtä tekemään ja tarkoitan tällä muitakin kuin mielenterveydellisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä olevia. Suurin osa pystyisi varmasti jotakin tekemään elatuksensa vastineeksi.
pystyisikin, mutta kuten tuossakin haastattelussa se 28-vuotias nainen sanoi, eivät työnantajat palkkaa ihmisiä puoleksi päiväksi, vaan se on kaikki tai ei mitään. Suurin osa mt-ongelmaisista varmasti voisi työskennellä esim. 3 tuntia päivässä ja tekisivät sen ilomielin, mutta kukaan ei palkkaa heitä. Siksi on haettava eläkkeelle, että saa jostain tuloja. Esim. itse olen nyt puolipäivätyössä (ulkomailla), ja kyllä tässäkin tilanteessa usein saa vaivihkaa kuulla olevansa laiska ja ties mitä, kun ei koko ajan tee jotain, edes sitten vapaa-ajalla kun työssäkäynti on niin "helppoa". Olisihan tämä varmasti todella rentouttavaa, jos ei sairastaisi kolmea mielenterveyshäiriötä ja kahta fyysistä sairautta. Ne vain eivät näy ulospäin muuten kuin hitautena ja apaattisuutena, mikä taas ihmisille on sama asia kuin tyhmä ja laiska.
Luulen, että vapaaehtoistyössäkin ihmisten oletetaan olevan reippaita, iloisia ja tehokkaita, eikä väsyneitä ja ahdistuneita.
Siis ettei pysty yhtään mitään työtä tekemään ja tarkoitan tällä muitakin kuin mielenterveydellisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä olevia. Suurin osa pystyisi varmasti jotakin tekemään elatuksensa vastineeksi.
pystyisikin, mutta kuten tuossakin haastattelussa se 28-vuotias nainen sanoi, eivät työnantajat palkkaa ihmisiä puoleksi päiväksi, vaan se on kaikki tai ei mitään. Suurin osa mt-ongelmaisista varmasti voisi työskennellä esim. 3 tuntia päivässä ja tekisivät sen ilomielin, mutta kukaan ei palkkaa heitä. Siksi on haettava eläkkeelle, että saa jostain tuloja. Esim. itse olen nyt puolipäivätyössä (ulkomailla), ja kyllä tässäkin tilanteessa usein saa vaivihkaa kuulla olevansa laiska ja ties mitä, kun ei koko ajan tee jotain, edes sitten vapaa-ajalla kun työssäkäynti on niin "helppoa". Olisihan tämä varmasti todella rentouttavaa, jos ei sairastaisi kolmea mielenterveyshäiriötä ja kahta fyysistä sairautta. Ne vain eivät näy ulospäin muuten kuin hitautena ja apaattisuutena, mikä taas ihmisille on sama asia kuin tyhmä ja laiska.
Luulen, että vapaaehtoistyössäkin ihmisten oletetaan olevan reippaita, iloisia ja tehokkaita, eikä väsyneitä ja ahdistuneita.
Joka sitten työllistäisi näitä työkyvyttömiä. Ei nyt vain ole millään mittarilla järkevää pistää ihmistä eläkkeelle, jos tosiaan pystyy vaikka sen 3 tuntia päivässä työskentelemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta en pysty tulemaan ja lähtemään joka päivä samaan aikaan. Rutiininsietokykyni on 0, en ihan oikeasti pysty. Enkä välttämättä pysty töihin ma-pe, vaan ehkä ma, ke-pe ja su. En pysty ennakoimaan mitkä päivät on työpäiviä ja mitkä sellaisia, etten voi yksinkertaisesti edes avata silmiäni. Jos näihin rajoituksiini joku työnantaja suostuu niin heti menen hommiin.
Joustoja ei ole olemassa, joten minäkin jouduin eläkkeelle. jes.
ja lopulta on sitten tullut masennus ja niin pahana, että päätös on tullutkin siitä masennuksesta.
Eli kurjaa, jos joku muusta syystä työkyvytön joutuu odottamaan masennuksen puhkeamista ennen kuin voi lopettaa työnteon.
Tiedän tällaisen surullisen tapauksen lähipiiristäni. Kurjaa oli kattella ihmistä väkisin töissä, kun ei olisi pysytynyt. Sitten tuli se masennus pelastamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eläke on vain helppo ratkaisu. Mullakin oli nuorena ongelmia, mutta niistä oli pakko vaan selvitä. Helppohan se on jäädä kotiin makaamaan ja syyttää vaikka yhteiskuntaa pahasta olostaan.
Toisessa uutisessa taas väitetään, että Suomi on kiusaamisen luvattu maa.
Olisikohan näillä kahdella jotain tekemistä toistensa kanssa :/
Ei kiusatuksi joutuminen, eikä edes kylmä asenneilmapiiri ainakaan helpota kenenkään masennusoireita, vaikka yksinään eivät masennusta aiheuttaisi.
Niinpä. Varmaan tekeekin kovasti mieli päästä työelämään kun tietää/ainakin tuntee että siellä tulee vaan jatkuvasti paskaa niskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuo aiempi lausen "oikeasti masentuneet haluavat tehdä töitä" pitää paikkansa. On olemassa montaa muutakin mielenterveyden häiriötä, mutta masentunut ihminen (kun pääsee sen pahimman vaiheen yli jolloin haluaa vain kuolla) haluaa palata takaisin työelämään.
Itselleni oli pelastus osa-aikainen työ, jossa sain itse vaikuttaa työaikoihini. Työpaikalla tiedettiin tilanteeni, eli jos en olisi töihin päässyt se olisi ymmärretty. Koska tiesin että ymmärtävät en ollut pois, se tieto siitä mahdollisuudesta olla pois jos paha olo auttoi niin paljon ettei sitä tarvinnut käyttää. Stressi olisi ollut isompi jos olisi tuntunut siltä että ehdottomasti PAKKO mennä vaikka ahdistaisi.
Tuo työ oli omaa alaani, ja se oli työharjoittelupaikka eli sain työkkärin+kulukorvauksen. Jatkoin vuoden ajan, koska pidin työstä ja oli hienoa saada rutiinia elämään. Hyvä juttu oli sekin, että jos väsytti niin tein vähän vähemmän tunteja ja sitten 1-2 viikon päästä kuittasin ne (muutenkin vain 25h/vko).
Kannattaa olla avoin ja kertoa sairaudestaan, ja hakea sellaiseen paikkaan jossa muutenkin ymmärretään paremmin. Eli ei kannata hakea "pörssiin" töihin vaan sellaiseen paikkaan jossa tehdään ihmisläheisempää työtä "rauhallisempaan" tahtiin. Salailla ei kannata, koska masennus näkyy ja se voidaan tulkita väärin. Jos tiedetään mistä kyse, niin helpompi olla työssä.
Se mitä moni ei ymmärrä, masentuneella kaikkeen menee enemmän aikaa kun terveellä. Terve ihminen vaan menee ja tekee (oli kyse imuroinnista tai kauppaan menosta) masentuneella kestää enemmän aikaa vaikka olisi jo toipumassa. Siksi moni kokee töihin menemise niin vaikeaksi, koska se lähteminen ym. on vaikeaa.
Mutta mitä enemmän sitä rutiinia tulee, sitä paremmin ihminen voi. Jokainen kaipaa sitä että on tärkeä ja sosiaalista elämää myös, työ tarjoaa noita molempia.
Itseäni ärsyttää muka masentuneet. Kyseessä on tappava sairaus, ja sitä EI SAA käyttää tekosyynä lusmuiluun. Ja omakohtaista kokemusta on, masennuksen toipilasvaiheessa kävin kurssilla jossa oli "syrjäytyneitä" ihmisiä. Sinänsä ihan pilipalikurssi, mutta siellä havahduin siihen että on niin VETELIÄ ja sellaisia LAISKOJA ihmisiä, jotka todella olettavat että yhteiskunnan tulee heidät elättää kun heitä ei työnteko kiinnosta.
Saisivat vaikka kuolla lumihankeen minusta, en ymmärrä lusmuja. Mutta sairastuneille, olkoon sitten masennus tai mikä tahansa, pitäisi antaa yhteiskunnan tukea ja apuvälineitä siihen toipumiseen.
ollessani vakavasti masentunut näin esim. mielisairaalassa kaikenlaista porukkaa, ja luulen, että se mikä erottaa "työhaluisen" ei-työhaluisesta on lapsuus. Vaikka omakaan lapsuuteni ei ollut ruusuinen, niin kuitenkin olin tottunut tekemään töitä esim. koulussa, ja sieltä sai hyvää palautetta (vaikka kavereita ei ollutkaan) ja vanhemmilta rahallista ja muuta tukea masennuksen aikana. Kun taas joillakin ei ole ollut koskaan ketään, kuka olisi välittänyt, ja jos jo lapsena tai nuorena masentuu tai muuten sairastuu mieleltään, ja sen vuoksi koulussakin pidetään vain häirikkönä tms, niin helposti lakkaa se yhteiskunnan tukeminen ja oman osansa tekeminen kiinnostamasta, kun ei itsestäkään kukaan ole ollut kiinnostunut, eikä tiedetä, millaista se keskiluokkainen elämä edes on tai miksi siihen pitäisi pyrkiä. Tällöin on myös helppo alkaa käyttää päihteitä selviytymiskeinona, ja syrjäytyminen on helppoa.
Kaikilla ei myöskään ole vanhempia maksamassa eri psyykelääkekokeiluita (minulla kallein lääke maksoi n. 200 e kuussa) ja yksityisiä psykiatrikäyntejä ja psykoterapiaa, joka on ihan eri asia kuin käydä jossain mielenterveystoimistossa kerran kuussa. Ilman vanhempiani olisin luottotiedoton, asunnoton ja varmaankin jo tehnyt itsemurhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä tulee nuorena ja nuorena aikuisina sairastuneisiin. Lisäksi ennustetta parantaa se, jos on kognitiivista kapasiteettia käsitellä terapiassa sitä sairauttaan, huonoja ajatusmalleja, tunteiden hallintaa jne, sitä "omaa osuuttaan" siinä sairastumisessa. Jos on vahvasti sitä mieltä, että kaikki syyt sairauteen ovat itsensä ulkopuolella ja odottaa jotain ihmelääkettä tai jonkun muun ihmisen keksivän, miten ongelmat ratkaistaan, on helppo jäädä potilaaksi.
Jos on vahvasti sitä mieltä, että kaikki syyt sairauteen ovat itsensä ulkopuolella ja odottaa jotain ihmelääkettä tai jonkun muun ihmisen keksivän, miten ongelmat ratkaistaan, on helppo jäädä potilaaksi.
mutta lopulta, jos ei halua jäädä potilaaksi, niin yrittää tehdä kaikkensa parantuakseen. Jos taas on ollut jo pienestä pitäen vinksallaan, ei edes tiedä, millaista se toisenlainen elämä on, eikä ole mitään motivaatiota tehdä asioille mitään, koska elämältä ei ole mitään odotettavaa edes sen "parantumisen" jälkeen (kun ei ole kokemusta paremmasta olotilasta). Tuuriakin tarvitaan, että esim. masennuslääke tehoaa, löydetään masennuksen oikea syy (joka saattaakin olla esim. hormonaalinen), löytää sopivan terapeutin (monien on väsyneenä vaikea ravata eri terapeuteilla etsimässä sitä sopivaa ja otetaan eka joka tulee vastaan, tällä tavalla esim. itse tuhlasin 3 vuotta tehottomaan terapiaan), masennuksen alta voi paljastua monimutkaisempia häiriöitä jotka vaativat taas osaavampaa hoitoa (jota on vaikea saada perus mt-toimistosta) jne jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masennushan voi olla joko lievää, keskivaikeaa tai vaikeaa- ap itsekin puhuu masentuneisuudesta, eli luultavasti lievästä masennuksesta. Mullakin on useita kertoja viikossa itsetuhoisia ajatuksia, en nauti juuri mistään enkä odota tulevaisuudelta mitään, mutta tässä tilassa pystyn käymään töissä (kunhan se ei ole liian vaativaa). Sen sijaan silloin, kun en esim. reagoinut siihen kun minulle puhuttiin (en muista noista ajoista paljoa, mutta ajattelin jotenkin, että mitä hyötyä on puhumisesta), niin olisi ollut aika vaikea kyetä työntekoon, vaikka joku olisi minut johonkin työpaikkaan pistänytkin.
osaa tarpeeksi suomea ja lukee tän ketjun, niin töttöröö vaan!
Siinäpä sitten on maksettavaa lapsillenne!
Valehtelun taidon nää todella osaavat.
T: mamujen opettaja
mm. minä
t. vero% 38
Ole sinä onnellinen että olet terve.
ollessani vakavasti masentunut näin esim. mielisairaalassa kaikenlaista porukkaa, ja luulen, että se mikä erottaa "työhaluisen" ei-työhaluisesta on lapsuus. Vaikka omakaan lapsuuteni ei ollut ruusuinen, niin kuitenkin olin tottunut tekemään töitä esim. koulussa, ja sieltä sai hyvää palautetta (vaikka kavereita ei ollutkaan) ja vanhemmilta rahallista ja muuta tukea masennuksen aikana. Kun taas joillakin ei ole ollut koskaan ketään, kuka olisi välittänyt, ja jos jo lapsena tai nuorena masentuu tai muuten sairastuu mieleltään, ja sen vuoksi koulussakin pidetään vain häirikkönä tms, niin helposti lakkaa se yhteiskunnan tukeminen ja oman osansa tekeminen kiinnostamasta, kun ei itsestäkään kukaan ole ollut kiinnostunut, eikä tiedetä, millaista se keskiluokkainen elämä edes on tai miksi siihen pitäisi pyrkiä. Tällöin on myös helppo alkaa käyttää päihteitä selviytymiskeinona, ja syrjäytyminen on helppoa.
Kaikilla ei myöskään ole vanhempia maksamassa eri psyykelääkekokeiluita (minulla kallein lääke maksoi n. 200 e kuussa) ja yksityisiä psykiatrikäyntejä ja psykoterapiaa, joka on ihan eri asia kuin käydä jossain mielenterveystoimistossa kerran kuussa. Ilman vanhempiani olisin luottotiedoton, asunnoton ja varmaankin jo tehnyt itsemurhan.
No mulla oli sellainen lapsuus, että juurikaan kukaan ei välittänyt, mutta kyllä olen silti koko ajan masennuseläkkeeltä pois halunnut. Olin tosin koulussa hyvä oppilas, en häirikkö. Enemmänkin halusin nipottamalla ansaita vanhemmilta kiitosta ja rakkautta, joita ei kuitenkaan tullut.
Ihminen jolla on ongelmia mielenterveyden kanssa toimii epätavallisesti suojellakseen psyykeään. Eri tavoin vaurioituneet yksilöt tekevät sen eri tavoin, mutta tämä on joka tapauksessa se ongelma. Sosiaaliset pelot ovat erittäin moninainen ongelma ja voivat aiheuttaa eläköitymisen, vaikka se terveistä ihmisistä voi kuulostaa ihan keksityltä, tekosyyltä. Olen siis tuo bipo joka jo aikaisemmin tähän ketjuun kirjoitti. Mitään muuta en toivo, kuin että paranisin. Mutta sairauteni on parantumaton, minusta ei koskaan tule tervettä. Sairauden kanssa on elettävä, yritän tehdä työtä ja elää niin normaalisti kuin voin. Tiedän miten vaikea minun toimintaani ja valintojani on ymmärtää, en aina ymmärrä niitä itsekään. Minä tarvitsisin ymmärrystä, että voisin mennä töihin jossa olisin ihmisten kanssa tekemisissä. Ymmärrystä ihan jokaiselta jonka kanssa olen tekemisissä, sillä jokainen uhkaava ihminen on minulle niin suuri uhka, että en pysty olemaan hänen kanssaan samassa tilassa. En haluaisi että on näin. Kun kerran säikähdän työkaveria, alan vapista joka kerta kun hän tulee huoneeseen -> en voi olla hänen kanssaan samassa tilassa -> jos hän on samassa työpaikassa en voi olla siinä työpaikassa. Tämä on vain yksi tyhmä esimerkki, jota ette kuitenkaan tajua. Ei ole kyse jostain teinimäisestä "emmää vaan voi" asiasta, vaan siitä että saan ihan järkyttäviä paniikkikohtauksia eli pysyn mieluummin kotona. Tämä on pieni esimerkki minun ongelmistani. Juuret ovat lapsuudessa, kodissa ja koulussa. Toivoisin ymmärrystä itselleni ja kohtalotovereilleni. Tai ainakin sitä ettei niin näkyvästi kyräiltäisi, mulkoiltaisi ja supistaisi, tai sanottais päin naamaa inhottavasti. Kai minä nyt tiedän olevani sairas, minähän tästä sairaudesta kärsin ettekä te. Ei sitä tarvitse minulle tulla päin näköä huutamaan. Eihän?
puit tuskasi niin hyvin sanoiksi, että kykenen hyvin ymmärtämään, mistä on kyse.
Itse kärsin "vain" paniikkihäiriöstä ja vaikea on ihmisten sitäkään ymmärtää.
masennuksesta huolimatta. Kaikki eivät siihen pysty, ja jos masennusta oikeasti olet potenut, luulisi sinun sen ymmärtävän. Masennus ei näyttäydy identtisesti kaikissa ihmisissä.
Omilla masennusjaksoilla en tosiaankaan kyennyt nousemaan sängynpohjalta. Olin äärettömän uupunut, elämänhaluton, alituisesti pahoinvoiva ja kuihduin silmissä. Tässä kunnossa töihin? Vaikea ajatella työntekoa kun vessaan raahautuminenkin (kauppareissuista puhumattakaan) vaati ponnistuksia.
Tällaista on niin kovin vaikea ymmärtää teidän lievästi masentuneiden, joilla yksi päivä sadasta menee huonosti.