Millaisia ajatuksia herättää; "Masennus ajanut 40 000 työkyvyttömäksi" Mielestäni pöyristyttävää.

Opittua fobiaa vastoin käyttäytyminen on itsetuhoista käytöstä, potilaan näkökulmasta. Uusien kiintymyssuhteiden välttäminen menneiden koettujen suhdetuskien perusteella on terve reaktio, puolustusmekanismi. Poispääsy tuosta fobiasta vaatii tunnekuoleman, eli perustavanlaatuisen itsestävälittämisen hylkäämisen. Onko järkevää odottaa että ihminen lakkaa välittämästä itsestään jotta hän voi kokea jotain mille olisi sitten lähes immuuni? Jos vaimentaa riskiä, vaimentaa myös palkintoa.

missä saa olla omissa oloissaan, en itsekään pystyisi asiakaspalveluun.

Työaika on 4h päivä, tämän enempään en pysty, mutta tällä työajalla palkka on niin pieni että ei sillä elä. Tukia saa onneksi sen verran että pärjää, mutta tietysti haaveilen että voisin tehdä kokoaikaista työtä ja saada sellaista palkkaa että voisi joskus ostaa jotain ylimääräistäkin.

Ajatellaanko, että jos on alle kolmikymppisenä masentunut, niin tulee olemaan lopun elämäänsä?



Miksi nämä ihmiset eivät ole sairauslomilla?

Tutkimukset osoittavat, että tukien alikäyttö on yleisempää kuin niiden väärinkäyttö, siksi minua hämmästyttää, että aina jaksetaan jauhaa näistä "pummilla eläjistä". Ja sitten masentuneet, nämä miltei kuollettavasti sairaat, jotka ovat joutuneet uhraamaan toimeentulonsa ja elämänsä hirveälle mielenterveyssairaudelle ja silti yrittävät pysyä hengissä, saavat kaiken muun paskan lisäksi vielä yleisessä keskustelussa lokaa niskaansa ja heidät leimataan yhteiskuntapummeiksi, jotka kyllä voisivat käydä töissä, jos vaan viitsisivät. Tosi kadehdittavaa!

Mulle psykiatrinen sh sanoi jotenkin niin, että oikeasti masentuneille ja sairaille on yhteistä se, että he eivät muuta toivo kuin että pystyisivät käymään töissä.

missä saa olla omissa oloissaan, en itsekään pystyisi asiakaspalveluun.

Työaika on 4h päivä, tämän enempään en pysty, mutta tällä työajalla palkka on niin pieni että ei sillä elä. Tukia saa onneksi sen verran että pärjää, mutta tietysti haaveilen että voisin tehdä kokoaikaista työtä ja saada sellaista palkkaa että voisi joskus ostaa jotain ylimääräistäkin.

Varmaan muut tietää että olet tukityössä? Vähän pelottaa suhtautuminen, en ole edes ottanu selvää noista. En halua olla mikään luuserin perikuva jota säälitellään tai pidetään lintsarina kuten tässsä ketjussa... :(

Ajatellaanko, että jos on alle kolmikymppisenä masentunut, niin tulee olemaan lopun elämäänsä?

Miksi nämä ihmiset eivät ole sairauslomilla?

Äläkä raaku siellä kun et mistään mitään tiedä.

missä saa olla omissa oloissaan, en itsekään pystyisi asiakaspalveluun.

Työaika on 4h päivä, tämän enempään en pysty, mutta tällä työajalla palkka on niin pieni että ei sillä elä. Tukia saa onneksi sen verran että pärjää, mutta tietysti haaveilen että voisin tehdä kokoaikaista työtä ja saada sellaista palkkaa että voisi joskus ostaa jotain ylimääräistäkin.

Ja minä kun olen kuntouttavassa 4 tuntia päivässä ja on kiva huomata että pystyn olemaan siellä ja vaikka enemmänkin.

En enää halua palata takaisin vanhaan elämään.

En vaan ole jaksanut hakea työtä enkä ole pystynyt

suunnittelemaan mitään(taustani vuoksi).

Siksi on hyvä että mut "potkittiin" puolipakolla

tuonne..

Eli voin silti pitää vanhan oloni ja käydä tuolla

kuntouttavassa.

Ajatellaanko, että jos on alle kolmikymppisenä masentunut, niin tulee olemaan lopun elämäänsä?

Miksi nämä ihmiset eivät ole sairauslomilla?

sairaslomalla voi olla noin vuoden muistaakseni. Sen jälkeen, jos ei ole työkykyinen, alkaa kuntoutustuki JOKA ON ELÄKE, mutta määräaikainen. Siihen sitten yksilöllisin välein katsotaan jatkon tarve.

kanssa samaa mieltä. Tunne pari masentunutta. Toinen hoitaa hommansa kunnialla, eli käy töissä hoitaa lapsensa ja kotinsa yms. Käy myös terapiassa ja syö lääkkeitä. Joskus menee huonommin, mutta pinnistelee sieltä tas ylös. Toinen makaa vain kotona. Valittaa miten kaikki on niin helvetin raskasta ettei mitään jaksa. Peruskoulua enempää ei ole jaksanut kouluja käydä. Sossutantatkin vaan häntä kyttäävät ja valittavat kun ei ole kuulemam läsnäoleva äiti! Lapsia on kuitenkin jaksanut pukata 4kpl. Koiria on myös lauma ja näitä koiria jaksaa kyllä hyysätä. Pestä ja puunata. koirat syövät paremmin kuin lapset. Ja niitä jaksetaan käyttää näyttelyissä yms. Joskus oli viikon "töissä" jossain työelämään valmmennuksessa ja siitähän se helvetti puhkesi. Kukaan siis ei kukaan pysty kuvittlemaankaan miten raskasta on käydä töissä ja hoitaa vielä koti ja lapsetkin. (mies oli päivät kotona ja lapset "luonnollisesti" päiväkodissa). Lapset heillä tosin on päiväkodissa muutenkin päivät, tai isoin on koulussa jo ja koulunu JÄLKEEN iltapäiväkerhossa! En vain voi ymmärtää, jos on noin kauhean vaikeaa niin kannattaisi jo jättää ne lapset tekemättä!!!

missä saa olla omissa oloissaan, en itsekään pystyisi asiakaspalveluun. Työaika on 4h päivä, tämän enempään en pysty, mutta tällä työajalla palkka on niin pieni että ei sillä elä. Tukia saa onneksi sen verran että pärjää, mutta tietysti haaveilen että voisin tehdä kokoaikaista työtä ja saada sellaista palkkaa että voisi joskus ostaa jotain ylimääräistäkin.

Varmaan muut tietää että olet tukityössä? Vähän pelottaa suhtautuminen, en ole edes ottanu selvää noista. En halua olla mikään luuserin perikuva jota säälitellään tai pidetään lintsarina kuten tässsä ketjussa... :(

töissä minua pidetään luuserina ja lintsarina, kun teen näin lyhyttä työaikaa. Mutta koska syrjäytymisen vaara ja pelko on niin suuri, en uskalla jäädä pois työstä, vaan yritän opetella olemaan välittämättä siitä mitä muut ajattelee.

Jos jää tosi nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle, niin se eläke on ihan järkyttävän pieni, koska sitä ei ole vielä ehtinyt yhtään kertyä. Paljon pienempi kuin työmarkkinatuet tai toimeentulotuet. En tajua, miten sillä voi tulla toimeen. Tuntemani tapaus esim. onkii jotain pikkusärkiä Vantaankoskesta ruoaksi, eikä todellakaan ole kyse siitä että tuhlaisi rahoja alkoholiin tms. Ehkä just jos pukkaa niitä lapsia niin voi herua jotain muitakin tukia, mutta jos on vaikka perheetön nuori mies niin ei hevillä heru, "kun sä saat jo sitä eläkettä". Eli en kyllä usko että pelkästä laiskuudesta kannattaa, vaan sit ennemminkin kannattaisi pysyä elämäntapatyöttömänä.



Siitä olen kyllä samaa mieltä, että asialle pitäisi tehdä jotain. Masennus on kumminkin aika hyvin hoidettavissa verrattuna muihin mielenterveyden häiriöihin. Mutta se ei kyllä auta ketään että kehottaa masentunutta "ottamaan itseään niskasta kiinni". Ihmisillä jotka jotain tuollaista sanoo ei ole mitään käryä siitä mitä masennus on. Ei se ole vaan sellaista, että nyt vaan tuntuu vähän kurjalta.

Sairastuin masennukseen hyvin nuorena, koulukiusaamisen seurauksena. Minun tilani on vaihdellut välillä keskivaikea - vakava masennus. Olen kärsinyt myös muista koulukiusaamisen aiheuttamista mielenterveydhäiriöistä kuten BDD-syndroomsta ja todella vaikea-asteisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta.



Pääsin yliopistoon opiskelemaan, mutta sairauteni vuoksi jouduin jättämään opiskelun. Olen kuitenkin aina pystynyt "jotenkuten" elättämään itseni. Tein kaikenlaisia "hanttihommia", sellaisia, joissa ei tarvinnut hirveästi olla ihmisten ilmoilla. Vaikeaahan se oli, kun täytyi pakottamalla pakottaa itsensä ulos, vaikka henkinen tuska oli valtava. Terapeuttini ehdotteli minulle koko ajan sairaseläkkeelle siirtymistä. En kuitenkaan halunnut antaa periksi. Minulla oli kolme vaihtoehtoa: itsemurha, eläke tai omaehtoinen sinnittely. Kannattiko se?



Vuosien terapian, "pakkotyön" (en todellakaan olisi halunnut tehdä pelkkiä hanttihommia, olihan minulla "hyvä" opiskelupaikka) jälkeen olen kuntoutunut niin hyvin, että olen jatkanut opiskelujani unelma-alallani ja valmistun kohta.



Mitä siis oikein valitan, minullahan pitäisi olla asiat hyvin, olen toipunut ja pystyn toimimaan kutakuinkin normaalisti. No, ongelma on se, ettei yhteiskunta ota minua enää vastaan. Alallani ei arvosteta tippaakaan sitä, että olen vuosia tehnyt mainitsemiani töitä, joten todennäköisesti en koskaan pääse siihen työhön, jota todella palavasti haluaisin tehdä.



Pahin ongelma tässä ihmisten eläköitymisessä on se, ettei masennuksen kokeneella, pitkäaikaisesti sairastaneella ole kovin kummoisia mahdollisuuksia "palata" yhteiskuntaan. Masennus jättää mustia aukkoja ansioluetteloon ja monen masentuneen työhistoria on sen verran epätyypillinen, ettei sitä pahemmin noteerata.



Oma suunnitelmani on se, että opiskelen nyt tämän tutkintoni loppuun. Valmistun loistavin arvosanoin ja saan "komean tittelin" (huomaa itseironia). Siinä se. Tuskin löydän töitä, en ole kelvannut palkattomaan harjoitteluunkaan opiskeluaikanani CV:n aukkojen vuoksi. Tuskin psyyke kestää torjutuksi tulemista, veikkaanpa, että masennun taas ja tällä kertaa annan itselleni luvan jäädä eläkkeelle.

Toisessa uutisessa taas väitetään, että Suomi on kiusaamisen luvattu maa.



Olisikohan näillä kahdella jotain tekemistä toistensa kanssa :/

Ei kiusatuksi joutuminen, eikä edes kylmä asenneilmapiiri ainakaan helpota kenenkään masennusoireita, vaikka yksinään eivät masennusta aiheuttaisi.

Suomessa on helvetin vaikeä saada läpi Kelalla f-koodilla sairauslomaa saati saada sitä kuntoutustueksi saakka (eli määräaikaiseksi eläkkeeksi asti). Kela ja vakuutuslaitokset ampuvat alas kaikki, joilla ei ole hoitoyrityksiä ja lääkitystä kokeiltu eri muodoilla. sitten kun se saadaan niin taatusti on tarpeeseen. Joka saattaa ollakin karhunpalvelus, koska meillä ei kauniista sanoista huolimatta sairausloman aikana oikeasti juurikaan tarjota sitä kuntoutusta työhön paluuta varten. Jos sitä saa on se verrattavissa todennäköisyydeltään lottovoitoon.



nim. kuntoutuksen ammattialinen

Mutta pakko sanoa et masennus ja lähinnä sen aiheuttaja- mikä sit onkaan ei katoa mihinkään työnteolla tms. Sen voi kieltää, peittää, siirtää- mutta se aiheuttaa tavalla tai toisella ongelmia ja saattaa jossain tilanteessa räjähtää silmille koko juttu. Ja siirtyy myös sun lapsille ilman että voit sitä estää- kunnes masennus on hoidettu.Ja ne syyt miksi masennuit. Itsestään se ei poistu- toki voit paeta sitä ja suorittaa elämääsi, mutta en suosittele. Tahdonvoimallakaan masennus ei lähde.

Mutta pakko sanoa et masennus ja lähinnä sen aiheuttaja- mikä sit onkaan ei katoa mihinkään työnteolla tms. Sen voi kieltää, peittää, siirtää- mutta se aiheuttaa tavalla tai toisella ongelmia ja saattaa jossain tilanteessa räjähtää silmille koko juttu. Ja siirtyy myös sun lapsille ilman että voit sitä estää- kunnes masennus on hoidettu.Ja ne syyt miksi masennuit. Itsestään se ei poistu- toki voit paeta sitä ja suorittaa elämääsi, mutta en suosittele. Tahdonvoimallakaan masennus ei lähde.

Joo, ei aina meinaa parantua eikä mulla täysin lähde työssä olemalla mutta kuten mainitsin, tila pahenee jos en ole missään päivän aikana!!

Ja arvaa tunnenko itseni syrjäytyneeksi, yksinäiseksi ja masentuneeksi VIELÄ enemmän.

Tiedostan masennukseni syyt ja voin vaikka mainitakin että syyt ovat lapsuudessa koettu väkivalta, molempien vanhempien tekemät hirmuteot.

En vaan saa oikeata apua mistään..

enää paikkaa ihmisille joilla on psyykkisiä ongelmia ja jotka ei jaksa samalla lailla kuin muut. On pakko vetää joko täpöllä tai olla sitten työelämästä sivussa. Isänikin sanoi aikanaan, että ennen kylähullut oli töissä muitten mukana. Kukin teki jaksamisensa mukaan.

Eihän mikään äksyily ole syy jäädä pois työelämästä? Toiset nyt vaan on "äksympiä" kuin toiset, sanoo äkkiväärästi. Toiset on hitaampia kuin toiset, toiset on taitavampia kuin toiset jne...

Vain yhteispelillä voidaan onnistua. Jokainen tuo kekoon sellaisen korren kuin kykenee. Kotona makaamisesta maksaminen ei ole kenenkään etu. Kaikilla on oltava "elämäntehtävä" eihän elämässä muuten ole mieltä!

Ihminen jolla on ongelmia mielenterveyden kanssa toimii epätavallisesti suojellakseen psyykeään. Eri tavoin vaurioituneet yksilöt tekevät sen eri tavoin, mutta tämä on joka tapauksessa se ongelma. Sosiaaliset pelot ovat erittäin moninainen ongelma ja voivat aiheuttaa eläköitymisen, vaikka se terveistä ihmisistä voi kuulostaa ihan keksityltä, tekosyyltä.



Olen siis tuo bipo joka jo aikaisemmin tähän ketjuun kirjoitti. Mitään muuta en toivo, kuin että paranisin. Mutta sairauteni on parantumaton, minusta ei koskaan tule tervettä. Sairauden kanssa on elettävä, yritän tehdä työtä ja elää niin normaalisti kuin voin. Tiedän miten vaikea minun toimintaani ja valintojani on ymmärtää, en aina ymmärrä niitä itsekään.



Minä tarvitsisin ymmärrystä, että voisin mennä töihin jossa olisin ihmisten kanssa tekemisissä. Ymmärrystä ihan jokaiselta jonka kanssa olen tekemisissä, sillä jokainen uhkaava ihminen on minulle niin suuri uhka, että en pysty olemaan hänen kanssaan samassa tilassa. En haluaisi että on näin. Kun kerran säikähdän työkaveria, alan vapista joka kerta kun hän tulee huoneeseen -> en voi olla hänen kanssaan samassa tilassa -> jos hän on samassa työpaikassa en voi olla siinä työpaikassa.



Tämä on vain yksi tyhmä esimerkki, jota ette kuitenkaan tajua. Ei ole kyse jostain teinimäisestä "emmää vaan voi" asiasta, vaan siitä että saan ihan järkyttäviä paniikkikohtauksia eli pysyn mieluummin kotona. Tämä on pieni esimerkki minun ongelmistani. Juuret ovat lapsuudessa, kodissa ja koulussa.



Toivoisin ymmärrystä itselleni ja kohtalotovereilleni. Tai ainakin sitä ettei niin näkyvästi kyräiltäisi, mulkoiltaisi ja supistaisi, tai sanottais päin naamaa inhottavasti.



Kai minä nyt tiedän olevani sairas, minähän tästä sairaudesta kärsin ettekä te. Ei sitä tarvitse minulle tulla päin näköä huutamaan. Eihän?

En jaksa lukea noita kaikkia viestejä, kommentoin silti jotain.



Ap tuntui ainakin yhdessä viestissä väittävän, että masennus on työelämästä jättäytymistä tieten tahtoen, vaikka laskut pitäisi maksaa. Ehkä näitäkin tapauksia on, mutta kyllä masennus on ihan oikea ongelma, johon on ajanut esim. se, että koulukiusaamiseen ei ole koulussa puututtu. Yhteiskunta maksaa sitten eläkkeen muodossa siitä, että ei ole ollut varaa hankkia koulukuraattoria. Oma elämäni on ollut yhtä h*lvettiä koko kouluajan kiusaamisen takia, lisäksi koti-ilmapiiri huono. Olen koko ikäni ollut masentunut, mutta tämä diagnosoitiin vasta siinä vaiheessa, kun masennus syveni sille tasolle, että alkoi tulla harhoja. Reilu 10 vuotta olin eläkkeellä, johon sisältyi pakkohoitojaksoja, vahvat lihottavat lääkitykset ja valtavasti yksinäisyyttä ja itsensä turhaksi tuntemista siitä, että ei pysty olemaan mukana työelämässä. Useimmiten harhat olivat myöskin niin ahdistavia, että en uskaltanut liikkua missään, koska pelkäsin säikäyttäväni muut ihmiset. Se vetäytyminen masensi sitten taas entisestään. Ei ollut mikään valinta jättäytyä masennuksen takia pois kaikesta, en todellakaan olisi valinnut niin jos toisin olisi voinut tehdä.



Nyt olen palannut työelämään. Koulutusta vastaavaa työtä en pystyisi tekemään, koska se vaatisi psyykkisesti ja sosiaalisesti enemmän. Teen paskaduunia, jossa saan olla suht rauhassa ja toisaalta myös näen ihmisiä ja on vähän liikaakin sosiaalista toimintaa. Siinä ei ole käynyt niin kuin ajatellaan, että kun "ottaa niskasta kiinni", asiat vaan alkaa onnistua. Kamppailen jaksamattomuuden kanssa jatkuvasti. Varsinkin pari viimeisintä tuntia joka työpäivä näytän zombielta ja tunnen itseni zombieksi. Töiden lisäksi en tee mitään, villakoirat juoksee lattialla, tiskit haisee, salikortti homehtuu lompakossa... En osaa sanoa, missä vaiheessa antaa periksi. Tulorajat eläkkeellä ovat todella pienet eli jos tekisin tuota työtä, missä olen, osa-aikaisena (jos tällainen mahdollisuus olisi), saisin olla töissä vain noin kaksi tuntia päivässä. Mitään välimuotoja nuorelle eläkeläiselle ei tarjota. Olisi kiva tietää, missä vaiheessa kannattaa lyödä hanskat tiskiin, ettei ala tulla harhoja. Olen tietenkin kiitollinen, että elämään on tullut työn myötä sisältöä, mutta ikuinen burnoutin uhka leijuu päällä kaiken aikaa. Ymmärrän hyvin, että moni ei moista riskiä ota.

on paljon kilpirauhassairaudesta kärsiviä jotka eivät saa kunnon hoitoa vaivaansa! Heidät on siirretty mielenterveysongelmalokeroon. Been there done that.



Olen varma siitä että jos noita ihmisiä testattaisiin ja aloitettaisiin hoito sieltä nousisi todella moni takaisin työelämään. Mutta kun lääkäreitä ei kiinnosta! Suurimmalla on tosi torjuva suhtautuminen hypotyreoosipotilaisiin.