Lue keskustelun säännöt.
Millaisia ajatuksia herättää; "Masennus ajanut 40 000 työkyvyttömäksi" Mielestäni pöyristyttävää.
10.02.2012 |
Kyse siis tästä Iltalehden linkistä :
http://www.iltalehti.fi/nainen/2012020915185040_na.shtml
"Kansaneläkelaitoksen selvityksen mukaan vuonna 2009 joka päivä työkyvyttömyyseläkkeelle jäi viisi alle 30-vuotiasta nuorta, yhteensä heitä oli silloin 2?612. Masennus oli taustalla 487 tapauksessa. Kasvua vuodesta 2004 oli miehillä 60,5 % ja naisilla 42,1 %.
Kun mukaan lasketaan myös yli 30-vuotiaat, yli 38?000 suomalaista on tällä hetkellä pysyvällä tai määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia."
MITENKÄÄN en halua vähätellä kenenkään masentuneisuutta ja tunteita ja fiiliksiä, mutta itse nuoresta iästä saakka (12-13-vuotiaasta) masentuneisuudesta kärsineenä en voi uskoa tuota. Toki minun masentuneisuuteni on kulkenut aalloissa, välillä saattoi mennä kokonainen vuosikin "ihan hyvin". Mutta sieltä saatettiin romahtaa ja hemmetin kovaa alas. Itsemurha kävi mielessä päivittäin, tuntui että ulospääsyä tuskasta ei vaan ole.
Silti olen tehnyt töitä 17-vuotiaasta saakka, koska on ollut PAKKO. Ei minua ole kukaan elättänyt, mun on ollut pakko maksaa vuokrat ja laskut, en ole vaan voinut jäädä kotiin räkimään kattoon ja kieriskelemään tuskissani että voi voi kun toi aurinko ei nyt paista risukasaani... VAIKKA SE OIS OLLUT TOSI HELPPOA JÄÄDÄ SINNE, MUTTA ON OLLUT PAKKO JAKSAA.
Viimeksi viime kesänä irtisanouduin juuri aloittamastani työstä koska se oli yhtä helvettiä. Sitä ennen lähdin monta vuotta kestäneestä työstä koska kaipasin jotain uutta. Ajatus työttömyydestä ja sitä seuraavista ongelmista (kuinka maksan laskuni jne) sai mut pyörimään viikkokaupalla itsesäälissä ja itsemurha-ajatuksissa. Sinnikäs työnhakuni tuotti kuitenkin nopeasti tulosta, sain uuden työn jossa tälläkin hetkellä, vaikka tienestit n. 1000€ / kk. Se on silti työtä.
Ikinä en ole masentuneisuudestani kertonut kenellekään, esim. voisin kuvitella että jos äidilleni joskus kertoisin, hän olisi kauhuissaan kaikesta siitä mitä nuorenakin mun päässä pyöri. Tai ihan vaikka viime syksynä.
Nyt olen 25-vuotias, tällä hetkellä menossa hyvä vaihe (ehkä osittain siksi mulla tälläiset ajatukset heräävät tästä uutisesta), en silti vaan voi käsittää että tuollainen määrä ihmisiä ja niin paha olo että ei "voi" töitä tehdä. TYÖ ON PARASTA TERAPIAA, sen on munkin (paska!)duuni todistanut moneen otteeseen.
Tälläistä mietin näin yön pimeinä tunteina :) Saa (ja pitääkin jos herätti ajatuksia!) kommentoida!
Kommentit (84)
Juu ja jaksaa hän valittaa miten raskas päivä hänell on ollut!
En ymmärrä miksi vertaat kavereitasi. Toisen mielenterveysongelmat ovat lievempiä, hän on pystynyt esim. hankkimaan työn ja ammatin. Toinen kaverisi lienee persoonallisuushäiriöinen ja hänelle pitäisi antaa mitalli siitä että kestää hetkeäkään elämäänsä. Toki minusta pitäisi ymmärtää olla tekemättä lapsia tuollaiseen tilanteeseen. Nimimerkillä persoonallisuushäiriö itselläkin.
mutta ninhän se usein menn; ne jotka ovat kokeneet itse, ymmärtävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihan minkä tahansa tekeminen on jumalattoman raskasta jatkuvasti vaivaavan järkyttävän olon takia. Sitä asiaa ei voi ymmärtää muut kuin sen itse kokeneet. Persoonallisuushäiriöinen ei myöskään tiedä paremmasta, hän itse ei tiedosta missä helvetissä elää, vaan kuvittelee että muut ovat vain niin paljon parempia ihmisiä. Sitten kun terapia vuosien päästä puree, sitä rupeaa tajuamaan miten kevyttä normaalilla psyykellä varustetun ihmisen elämä on. Silloinkin kun asiat tavalla joka perinteisesti käsitettäisiin huonosti menemiseksi, esim. köyhyys tai työttömyyys, kaikki on kevyttä kun se eläimellinen henkinen tuska puuttuu.
Silloinkin kun asiat MENEVÄT tavalla joka perinteisesti käsitettäisiin huonosti menemiseksi,
nykyajan työelämä on niin vaativaa, että kaikki eivät pysy kelkassa mukana. Itse olen astunut työelämän kelkkaan jo kauan sitten ja muutos on ollut huima - huonoon suuntaan.
25-vuotiaana nuorena helposti ajattelee, että maailma on auki ja kaikki on kaikille mahdollista. Itse lähentelen kuitenkin jo viittäkymppiä ja olen työtön. Masentuneella, ylipainoisella, rumalla 50-vuotiaalla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia saada sitä "terapiatyöpaikkaa" kuin esim 25-vuotiaalla elämänsä kukkeimmassa vaiheessa (ulkonäöllisesti) olevalla ihmisellä. Työmarkkinoilla on ikä- ja ulkonäkösyrjintää. Puhumattakaan siitä, että jos on muita rajoitteita, putoat pelistä armottomasti.
Miksi minä tätä ylipäätään kirjoitin? En tiedä. Elämä ei ole aina reilua eikä oikeudenmukaista. En minä ihmettele noita masennus- ja työkyvyttömyyseläkelukuja yhtään. Työelämä ei ole terve. Sieltä puuttuu inhimillisyys.
masentunut koskaan. Eräs läheinen on ollut 12v saakka. Tarkoittaa sitä että ei pääse sängystään ylös kuin hyvinä päivinä ehkä saa raahauduttua kauppaan ostamaan karkkia tms. Ei kouluun. Ei kavereita. Mikään normaali nuorten elämään kuuluva ei jaksa kiinnostaa.
Toinen keskivaikeasti masentunut tuttu nuori käy päivittäin töissä, ei ole koskaan ollut lääkitystä tai mitään hoitoa.
Kolmas vaikeasti masentunut läheinen oli tosi omistautunut äiti kunnes sairastui eikä kyennyt enää mihinkään, tuskin jaksoi nousta sängystä ja huolehtia lapsistaan. Lapset sijoitettiin äidin pyynnöstä lastenkotiin.
Jos masentunut kokee iloa edes jostain, vaikka koirat tms niin saattaa takertua siihen ainoaan asiaan mitä jaksaa tai mistä jopa saa jotain iloa ja energiaa, vaikkei mitään muuta jaksaisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kaiken tuen eli lapset päiväkodissa +iltapäiväkerhossa ja siivoojat yms. saa sen masennukset vuoksi.
Tiedän ,että masennuksia on eriasteisia tms. mutta kyllähän siinä vaikuttaa sekin miten itse siihen suhtaudut tai haluat "päästä" siitä eroon. Jos ei itse edes yritä vaan odottaa ,että kaikki tehdään puolesta niin miten edes voi kuvitella pääsevänsä sieltä pohjalta? Enkä nyt tarkoita,että pystyisi päättämään että nyt en ole enää masentunut, mutta voihan sitä yrittää edes tsempata! Tai jos vuosikymmeniä on vain niin masentunut niin minusta on jo siinä ihan omaa vikaakin.
Ja se valitus miten kukaan ei tiedä miten raskasta on eikä kenenkään muun ongelmat ole yhtään mitään hänen omiensa rinnalla. Se on ihan sama mitä muill eon tapahtunut, hänellä on aina kamalampaa!
Ja raha on myös yksi valituksen aihe. Kun ei hänellä ole rahaa! Vaikka kaikki hänelle maksetaan! ja lisäksi vielä junalippuja koiranäyttelyyn tai risteilyjä tms pieniä irtiottoja arjesta. Se on sitä kuntoutusta. Vaikka sekäänhän ei ole tarpeeksi kun naapurin Pekka perheineen pääsi etelään ja hän ei !
tilastoiden uutisoinnissa tuo tuodaan esille noin, mutta kun yksilökohtaisesti alettaisiin asiaa penkomaan, löytyy monen kohdalta monenlaista muutakin ongelmaa. Masennus on monesti vasta seuraus siitä, että moni muu asia (fyysinen, psyykkinen sosiaalinen, rahallinen tms) asia on mennyt päin mäntyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itelläni on bipo ja masennusjaksot on syöneet elämäni. Olisin kykenevä osa-aikatyöhön, mutten missään tapauksessa kokoaikatyöhön. Eläkkeelle hakeutumista pohdiskelen, koska osa-aikatyöskentely on käytännössä vaikea toteuttaa niin että sillä eläisi, paikkojakin on tosi vähän. Omalla alallani ei sellaisia ole olemassakaan, mutta en halua syrjäytyä täydellisesti, joten ottaisin mieluusti jonkin työn jolla eläisin. Nyt olen työttömänä. Onko tämä sitten teistä parempi kuin eläke? Töitä minulle ei työkkäri tarjoa koska omalta alalta niitä ei ole, olen koulutettu yms., joten kursseillekaan minua ei tarvitse laittaa, työkkärin työntekijäkin sanoi näin.
Olen täydellisesti epäonnistunut urallani sairauteni takia. Luuletteko todella että olen tehnyt sen tahallani, tai laiskuuttani? En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
En ymmärrä miksi masennuksesta laitetaan liian helposti eläkkeelle.
Olen ollut kans masentunut ja aikoinaan todella ahdistunutkin enkä ole vieläkään kunnossa muuta ei
ole tullut mieleenikään että hakisin eläkettä!
Se olisi kuin kuolemantuomio.
Ja minä saisin sairaslomat ja eläkkeet jos menisin
valittamaan lääkärille mutta mitä se auttaisi?
Olen kuntouttavassa työssä nyt ja totean että
se on 100 kertaa parempaa kun työttömänä ja yksinäisenä oleminen!
Mun olis pitäny vaan päästä siihen jo aikoja sitten.
Toisin sanoen masennus varmasti pysyy ja pahenee
jos olen yksin ilman työtä(eli jos olisin eläkkeellä).
Moni jää kotio roikkumaan ja makaamaan ja tottakai se masentaa ja sitten valitetaan lääkärille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja se valitus miten kukaan ei tiedä miten raskasta on eikä kenenkään muun ongelmat ole yhtään mitään hänen omiensa rinnalla. Se on ihan sama mitä muill eon tapahtunut, hänellä on aina kamalampaa!
Nimimerkillä persoonallisuushäiriöinen itsekin. Olen nyt melko lähellä tervettä jo, eikä mikään mitä elämässäni voisin kokea ole pahempaa kuin se olo pahimmillaan kun olin sairas. No ehkä oman lapsen kuolema voisi tehdä tähän poikkeuksen.
- juuri näillä jotka ei pysty esim. mitään kouluja käymään - on yleensä se ongelma, että heillä on melkoisen vakava fobia kiintymyssuhdetta kohtaan. Eihän heidän päänsä muuten niin pahassa jamassa olisikaan. Kiintymisestä on aina seurannut isoa tuskaa. Myös terapiasuhde on kiintymyssuhde, ja kun ihminen pelkää kiintymistä kuin ruttoa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nimimerkillä persoonallisuushäiriöinen itsekin. Olen nyt melko lähellä tervettä jo, eikä mikään mitä elämässäni voisin kokea ole pahempaa kuin se olo pahimmillaan kun olin sairas. No ehkä oman lapsen kuolema voisi tehdä tähän poikkeuksen.
mulla ei ollut mitään todellisia ongelmia. Olin fyysisesti terve, jollakin tavalla työelämässäkin, ei alkoholismia, ei väkivaltaista parisuhdetta, ei taloudellisia ongelmia, ei ongelmia virkavallan kanssa. Olin varmasti juuri tällainen jolla "ei pitäisi" olla minkään pielessä. Silti jos mun nyt pitäisi valita otanko kuulan kalloon vai elänkö nuo vuodet uudelleen, ottaisin hetkeäkään epäröimättä kuulan kalloon.
Nyt vuosien terapian jälkeen mulla on ihan oikeita ongelmia, olen melko lailla syrjäytynyt, kroonisesti köyhä, muutama muukin juttu on joita en viitsi mainita tunnistamisen pelossa, mutta elämä on tuhat kertaa kevyempää ja tällaisen elämän suostuisin elämään uudelleen.
hyötyisi kuntouttavasta työtoiminnasta enemmän kuin eläkkeestä tai sairaslomasta tai työttömyydestä. Osa-aikaista kevyttä ja mielekästä työtä tekemällä masentuneella olisi jopa paremmat mahdollisuudet joskus tulevaisuudessa kuntoutua kokopäivätyön tekijäksi.
Nykypäivänä työelämä vaatii ihmisestä 100% ja se on liikaa, ihminen sairastuu helposti sellaisessa tilanteessa. Siksi työtahtia pitäisi hidastaa että ihmiset ei palaisi loppuun.
Minulla koko elämäni ajan kestänyt masennustausta, mikä on johtanut työkyvyttömyyteen, mutta en ole hakenut eläkettä koska minulle kotiin jääminen olisi pahin vaihtoehto, passivoituisin ja syrjäytyisin niin pahasti että siitä tuskin enää nousisin. Teen siis hyvin kevyttä osa-aikatyötä, ja haen soviteltua työttömyystukea ja näin pärjään elämässä ihan hyvin. Toivon että joskus tulevaisuudessa pystyn vielä tekemään kokoaikaista työtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yksi vastaaja ja usein käy niin että ihminen syrjäytyy, tiedän omasta kokemuksesta sen, mulla ei ole paljon yhtään sosiaalista verkostoa, olen todella yksin.
Viikonloppuna luultavasti en tapaa yhtään ketään
eli voisin kyllä jo luovuttaa kaikesta.
Siellä kuntouttavassa kukaan ei puhu, vain yksi ihminen on sellainen ja yksi ohjaaja ja se yksi työkaveri on nyt poissa.
Ihmisiä on satoja tälläkin alueella mutta ketään en tunne, kyllä masentaa aina vaan enemmän.
hyötyisi kuntouttavasta työtoiminnasta enemmän kuin eläkkeestä tai sairaslomasta tai työttömyydestä. Osa-aikaista kevyttä ja mielekästä työtä tekemällä masentuneella olisi jopa paremmat mahdollisuudet joskus tulevaisuudessa kuntoutua kokopäivätyön tekijäksi.
Nykypäivänä työelämä vaatii ihmisestä 100% ja se on liikaa, ihminen sairastuu helposti sellaisessa tilanteessa. Siksi työtahtia pitäisi hidastaa että ihmiset ei palaisi loppuun.
Minulla koko elämäni ajan kestänyt masennustausta, mikä on johtanut työkyvyttömyyteen, mutta en ole hakenut eläkettä koska minulle kotiin jääminen olisi pahin vaihtoehto, passivoituisin ja syrjäytyisin niin pahasti että siitä tuskin enää nousisin. Teen siis hyvin kevyttä osa-aikatyötä, ja haen soviteltua työttömyystukea ja näin pärjään elämässä ihan hyvin. Toivon että joskus tulevaisuudessa pystyn vielä tekemään kokoaikaista työtä.
Olen miettinyt pääni puhki mikä olisi sellainen työ missä osa-aikaisesti pärjäisin, siksi kysyn. En pysty olemaan koko ajan ihmisten kanssa, eli mikään asiakaspalvelu tm. ei käy. Mitä sinä teet ja miten paljon viikossa tunteja? Pärjäätkö taloudellisesti? Onko sovittelu palkkojen ja tukien kanssa hankalaa?
terveisin se bipo ylempää. :)
"Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain."
kuuluu myös lievästi masentuneita ja muulla tavoin elintapa- ja ehkä asenneongelmaisiakin, joille työelämän paineet ovat liikaa ja työkyvyttömyyseläke ikään kuin "helpompi" elintapa ja toimeentulomuoto. Kuitenkin täytyy sanoa, että on äärimmäisen naiivia - ei vaan itse asiassa kertakaikkiaan pöyristyttävän typerää - väittää, että "koska minä tai pari kaveriani" pystyvät elämään suhteellisen normaalia ja tuottavaa elämää masennusdiagnoosin ja -oireiden kanssa, kaikki pystyisivät. Yhtä lailla idioottimainen on väite, että sairauseläkkeellä oleminen olisi jotenkin lokoisaa ja helppoa.
Ensinnäkin moni masentunut on ihan oikeasti työ- ja toimintakyvytön. (Voihan flunssakin olla pientä flunssaa; pienen lämmön ja niiskuttavan nenän kanssa voi mennä toimistolle ihan hyvin. Tai sitten voi olla 39 astetta kuumetta ja hirveä räkätäuti eikä todellakaan voi tehdä töitä.) - Itse olen seurannut masentunutta ystävääni, joka ei edes pessyt hampaitaan tai hiuksiaan kuukausiin ja eli homehtuneiden roskien seassa vain koska ei ihan oikeasti jaksanut/pystynyt raahautumaan roskakatokselle. Masennus, ihan niin kuin mikä tahansa sairaus, voi olla eri asteista ja pahimmillaan se on täysin lamaannuttava, jopa kuolettava.
Toinen asia, mitä ei näissä sosiaalisen median keskusteluissa huomioida, on se, etteivät kaikki työkyvyttömyyseläkeläiset ole suinkaan matalapalkka-aloilta: siirtyminen sairaseläkkeelle ei heille näyttäydy todellakaan "helppona rahana" tai hyvänä vaihtoehtona vaan hirvittävänä uhrauksena. Yksinasuvan sairaseläkeläisen täytyy tulla toimeen alle tonnilla kuussa. Oma ystäväni oli ennen sairautensa pahenemista korkeasti koulutettu ja tienasi kaksi ja puoli tonnia nettona. Hänelle työkyvyttömyys tarkoitti urastaan luopumista, kodin vaihtoa, asuinalueen vaihtoa, koko elintavan muutosta. Työttömyyseläkkeellä ei matkustella, ei huolleta ulkonäköä, ei ylläpidetä kunnolla edes terveyttä kuten hammashuoltoa jne. - Ymmärrän, että matalapalkka-ammatissa tällainen elintapa on arkea, mutta suurimmalle osalle työssäkäyvistä normaaleista aikuisista "kattoon räkiminen" päivät pitkät ei ole mikään houkutteleva vaihtoehto, ei myöskään alle tonnilla sitkutteleminen kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Tutkimukset osoittavat, että tukien alikäyttö on yleisempää kuin niiden väärinkäyttö, siksi minua hämmästyttää, että aina jaksetaan jauhaa näistä "pummilla eläjistä". Ja sitten masentuneet, nämä miltei kuollettavasti sairaat, jotka ovat joutuneet uhraamaan toimeentulonsa ja elämänsä hirveälle mielenterveyssairaudelle ja silti yrittävät pysyä hengissä, saavat kaiken muun paskan lisäksi vielä yleisessä keskustelussa lokaa niskaansa ja heidät leimataan yhteiskuntapummeiksi, jotka kyllä voisivat käydä töissä, jos vaan viitsisivät. Tosi kadehdittavaa!
Opittua fobiaa vastoin käyttäytyminen on itsetuhoista käytöstä, potilaan näkökulmasta. Uusien kiintymyssuhteiden välttäminen menneiden koettujen suhdetuskien perusteella on terve reaktio, puolustusmekanismi. Poispääsy tuosta fobiasta vaatii tunnekuoleman, eli perustavanlaatuisen itsestävälittämisen hylkäämisen. Onko järkevää odottaa että ihminen lakkaa välittämästä itsestään jotta hän voi kokea jotain mille olisi sitten lähes immuuni? Jos vaimentaa riskiä, vaimentaa myös palkintoa.
Tutkimukset osoittavat, että tukien alikäyttö on yleisempää kuin niiden väärinkäyttö, siksi minua hämmästyttää, että aina jaksetaan jauhaa näistä "pummilla eläjistä". Ja sitten masentuneet, nämä miltei kuollettavasti sairaat, jotka ovat joutuneet uhraamaan toimeentulonsa ja elämänsä hirveälle mielenterveyssairaudelle ja silti yrittävät pysyä hengissä, saavat kaiken muun paskan lisäksi vielä yleisessä keskustelussa lokaa niskaansa ja heidät leimataan yhteiskuntapummeiksi, jotka kyllä voisivat käydä töissä, jos vaan viitsisivät. Tosi kadehdittavaa!
Mulle psykiatrinen sh sanoi jotenkin niin, että oikeasti masentuneille ja sairaille on yhteistä se, että he eivät muuta toivo kuin että pystyisivät käymään töissä.
Ei mitenkään. Toi on laiskuutta, ei todellakaan masennusta.
Eipä ole ihme, että ihmiset suhtautuu masennukseen noin, kun ei edes tiedetä mikä on masenusta ja mikä jotain muuta.