Millaisia ajatuksia herättää; "Masennus ajanut 40 000 työkyvyttömäksi" Mielestäni pöyristyttävää.

Minusta tuo aiempi lausen "oikeasti masentuneet haluavat tehdä töitä" pitää paikkansa. On olemassa montaa muutakin mielenterveyden häiriötä, mutta masentunut ihminen (kun pääsee sen pahimman vaiheen yli jolloin haluaa vain kuolla) haluaa palata takaisin työelämään.

Itselleni oli pelastus osa-aikainen työ, jossa sain itse vaikuttaa työaikoihini. Työpaikalla tiedettiin tilanteeni, eli jos en olisi töihin päässyt se olisi ymmärretty. Koska tiesin että ymmärtävät en ollut pois, se tieto siitä mahdollisuudesta olla pois jos paha olo auttoi niin paljon ettei sitä tarvinnut käyttää. Stressi olisi ollut isompi jos olisi tuntunut siltä että ehdottomasti PAKKO mennä vaikka ahdistaisi.

Tuo työ oli omaa alaani, ja se oli työharjoittelupaikka eli sain työkkärin+kulukorvauksen. Jatkoin vuoden ajan, koska pidin työstä ja oli hienoa saada rutiinia elämään. Hyvä juttu oli sekin, että jos väsytti niin tein vähän vähemmän tunteja ja sitten 1-2 viikon päästä kuittasin ne (muutenkin vain 25h/vko).

Kannattaa olla avoin ja kertoa sairaudestaan, ja hakea sellaiseen paikkaan jossa muutenkin ymmärretään paremmin. Eli ei kannata hakea "pörssiin" töihin vaan sellaiseen paikkaan jossa tehdään ihmisläheisempää työtä "rauhallisempaan" tahtiin. Salailla ei kannata, koska masennus näkyy ja se voidaan tulkita väärin. Jos tiedetään mistä kyse, niin helpompi olla työssä.

Se mitä moni ei ymmärrä, masentuneella kaikkeen menee enemmän aikaa kun terveellä. Terve ihminen vaan menee ja tekee (oli kyse imuroinnista tai kauppaan menosta) masentuneella kestää enemmän aikaa vaikka olisi jo toipumassa. Siksi moni kokee töihin menemise niin vaikeaksi, koska se lähteminen ym. on vaikeaa.

Mutta mitä enemmän sitä rutiinia tulee, sitä paremmin ihminen voi. Jokainen kaipaa sitä että on tärkeä ja sosiaalista elämää myös, työ tarjoaa noita molempia.

Itseäni ärsyttää muka masentuneet. Kyseessä on tappava sairaus, ja sitä EI SAA käyttää tekosyynä lusmuiluun. Ja omakohtaista kokemusta on, masennuksen toipilasvaiheessa kävin kurssilla jossa oli "syrjäytyneitä" ihmisiä. Sinänsä ihan pilipalikurssi, mutta siellä havahduin siihen että on niin VETELIÄ ja sellaisia LAISKOJA ihmisiä, jotka todella olettavat että yhteiskunnan tulee heidät elättää kun heitä ei työnteko kiinnosta.

Saisivat vaikka kuolla lumihankeen minusta, en ymmärrä lusmuja. Mutta sairastuneille, olkoon sitten masennus tai mikä tahansa, pitäisi antaa yhteiskunnan tukea ja apuvälineitä siihen toipumiseen.

Voi kun oisi rohkeutta tosiaan töissä sanoa asiasta. Olen nyt 10 kk ollut kokopäivätyössä ja vakituisen paikankin saanut ja pitää vaan jaksaa, kun ei uskalla sanoa, että tulin teille suoraan eläkkeeltä! Muakin auttaisi tosi paljon, ahdistuneisuushäiriöstä kun kärsin, jos tietäisin, että ois sellainen kortti käytettävissä, että jos ei jaksa, voi olla pois. Kyllä meillä tietenkin pari päivää voi omalla ilmoituksella olla pois, mutta kun olen samalla viivalla kuin muut, en voi käyttää sitä korttia enempää kuin muutkaan :/

työelämässä kytätään- se ahdistaa

työilmapiiri ja reilut johtajat- johdon koulutukseen tulee panostaa

ja kohta minusta on tulossa paha työtön.



Vanhempieni väkivaltaisuus ja koulukiusaaminen jätti minut täysin hermoraunioksi, ja romahdin ihan täysin siinä vaiheessa kun olin 18 ja pääsin vihdoin muuttamaan pois. No, sain kyllä hoitoa noin puolen vuoden ajan, mutta se oli ainoastaan sitä, että minulle annettiin lääkkeitä ja sivuvaikutuksia varten uusia lääkkeitä. Kukaan ei juuri kysynyt kokemuksistani tai mistään, mikä oli romahdukseen johtanut, aina vaan jankutettiin unirytmistä ja lähiaikojen olotilasta. Sen puolen vuoden jälkeen jäi pois se hoitokin, kerran kuukaudessa puolen tunnin aika ja puolen vuoden välein lääkäri uusi rutiinina sairausloma/eläkelapun.



Tätä jatkui monta vuotta, enkä muista tuosta ajasta muuta kuin pahimmat sivuvaikutukset, pelkotilat ja yleisen pahan olon. Olisi tehnyt mieli käydä jossain tai tehdä jotain, mutta joko ei uskaltanut tai ei vain kyennyt.



Lopulta oli pakko kohdata se tosiseikka, että tuo hoito ei tulisi minua auttamaan. Pakottauduin hakemaan kouluun, jossa kävin aluksi eläkkeen turvin yhtenä päivänä viikossa ja sitten täysipäiväisesti. Ajattelin, että kouluttautuminen olisi se oikea ratkaisu. Ensimmäiset vuodet koulussa olivat ihan kamalia. Pelkäsin jokaista muuta opiskelijaa ja en osannut löytää sitä omaa ryhmää, johon kaikki muut kuuluivat. Rakastan alaani, ja se oli varmaan ainoa asia, joka oikeasti piti kiinni koulussa.



No, nyt olen valmistumassa, ja arvatkaapa, mitä se pitkä aukko työhistoriassa tarkoittaa? Koulun maksaman harjoittelun lisäksi en ole saanut mitään töitä, enkä niitä tule saamaankaan sitten kun en enää ole edes opiskelija vaan pelkkä työtön. Ja kyllähän minusta huomaa, että en ole sellainen iloinen, pirteä, hauska ja välitön tapaus, kuten kaikki muut kanssaopiskelijani, jotka ovat kaikki jo nyt oman alan paikassa. (Opiskelen vieläpä siis työllistävää alaa.) Mutta cv:n perusteella kun on täysi työtä vieroksuva luuseri, niin mitäpä siitä, kuinka paljon on panostanut osaamiseen, ammattitaitoon ja siihen, että olisi joskus oikeasti osa yhteiskuntaa.





Nojoo, tuli valitettua. Mutta tiivistettynä edelliseen sanoisin, että masentuneille pitäisi ehdottomasti olla työpaikkoja ja niitä tarjota mahdollisimman pian siitä kun ihan akuutein itsemurhavaihe on ohi. Työpaikan ei pidä olla mitenkään kummoinen, mutta oikeassa työpaikassa (ei mikään, jossa askarrellaan pari tuntia muiden masentuneiden kanssa - siinähän vain syrjäydytään ryhmässä!) vaikka pari tuntia viikossa, jonka voisi sitten kirjoittaa cv:hen. Jos vaikkapa työntekijämaksuja alennettaisiin tällaisesta työllistämisestä, niin siitä voisi olla apua yrityksille.



Itse jossitteluna toivon, että jos olisin heti kun en enää ollut tappamassa itseäni, mennyt johonkin siivoojan paikkaan kun niitä vielä olisi ilman kokemusta saanut, niin kaikki olisi nyt paremmin. Olisin ehkä edennyt opinnoissa hitaammin, mutta samalla kerännyt työhistoriaa ja ehkä siirtynyt samalla tavalla oman alan paikkoihin kuin muutkin opiskelukaverit. Nyt on liian myöhäistä.