Millaista on elää ruuhka-Suomen ulkopuolella? Millainen on viikkosi?

Ovat lapsettomia ja tulevat olemaankin. Elävät erittäin itsekeskeistä, kahden aikuisen elämää. Ja ihan hyvä niin, se sopii heille. Mutta jotenkin huvittaa välillä seurata sivusta, että vaikka ovat vanhempia kuin me, niin jotenkin tuntuvat niin keskenkasvuisilta. Ja se, että vaikka ovat olleet yli 10 vuotta yhdessä, niin vieläkin jaksavat riidellä suuresti ihan pienistä asioista. Ja eivät taatusti hekään tekisi toisen puolesta mitään sellaista uhrausta, joka ei itseään miellyttäisi...



Peräänkuulutit sitä, että pikkupaikkakuntalaiset voisivat markkinoida sinulle elämistä maalla niin mahtavaksi, että muuttaisit mielesi. Ei se taida onnistua, sillä jokainen tekee elmästään oman näköistä. Maalla voi saada mieletöntä yhteisöllisyyttä osakseen tai olla saamatta. Se riippuu jokaisesta itsestään...



t. joku eilisestä kirjoittajasta

miten saa elämästä noin vaikean?



taidat olla kultalusikka jossain päin egoasi syntynyt jolla ei ole ELÄMÄSTÄ mitään tajua??



Eroa siitä ukostasi ja anna sen muuttaa maalle, täällä on sille aitoja maalaistyttöjä kyllä. Etsi sinä Etelä-Eurooppaan suunatutuvalta kulttuurimatkaltasi Intellektuelli, jonka knassa voit sitten jatkaa kaviaari- ja oopperalinjalla :)

Et kyllä ymmärrä uhrautumisen merkitystä, koska oletat, että saat siitä jonkin vastauhrauksen. Oikea rakkaus uhrautuu ilman ehtoja ja kärsii toisen puolesta ilman ehtoja.



Jonain päivänä pinnallinen maailmasi romahtaa. Toivottavasti joku silloin uhrautuu ja on rinnallasi, vaikka et voi mitään vastalahjaksi antaa.

vaikka olen minäkin asunut Kaarinassa.



Oopperassa en ole käynyt koskaan, paitsi kerran Savonlinnan oopperajuhlilla.

Helsingissä kävin kesällä 2010, mitään niin eksoottista ruokaa mitä Turusta en saisi en Helsingistä osaisi edes lähteä hakemaan, kahviloissa en montaa kertaa viikossa ehdi istumaan ja Naantalin kylpylässäkin käyn kerran vuodessa Turkkarin alekupongilla.



Mutta varsinaiseen asiaan, olen muuttanut ympäri Suomea miehen työnperässä kymmenen vuoden ajan, muutto 1-3v välein, viimein palasimme kotipaikkakunnalle, taas 2v kuluttua mies olisi halunut vaihtaa maisemaa, totesin että nyt riittää, mies teki päätöksensä otti työpaikan ja 170km työmatkan.



Elämä ei ole aina hauskaa, elämässä kuuluu tehdä uhrauksia, lapsia et ilmeisesti elämääsi halua, haluatko pitää miehesi, onko miehesi tärkeämpi kuin kahvittelu kavereiden kesken tai vanhempien tapaaminen joka viikko, ne on asioita joita ovat oikeasti tärkeitä ei se pääseekö arki-iltana oopperaan. Toki miehesi on tehtävä uhrauksia myös sinun vuoksesi, vapaaehtoisesti.

miten saa elämästä noin vaikean?

taidat olla kultalusikka jossain päin egoasi syntynyt jolla ei ole ELÄMÄSTÄ mitään tajua??

Eroa siitä ukostasi ja anna sen muuttaa maalle, täällä on sille aitoja maalaistyttöjä kyllä. Etsi sinä Etelä-Eurooppaan suunatutuvalta kulttuurimatkaltasi Intellektuelli, jonka knassa voit sitten jatkaa kaviaari- ja oopperalinjalla :)

Ja kuka sen määrittää? Mikä on oikeanlaisempaa ELÄMÄÄ kuin jokin toinen?

Edelleenkään en ole koskaan syönyt kaviaaria...

todellakin vaan "nysvöttää kotona" töiden lisäksi, ihan riippumatta siitä missä asuu. Ehkä lapsia vie iltaisin harrastuksiinsa, käy lenkillä tai jumpassa pari kertaa viikossa. Tapahtumia on viikonloppuna Prismassa käyminen tai lasten synttärijuhlat. Siksi ehkä monen vastanneen on vaikea edes tajuta mitä oikein edes kysyt. Suurimmalla osalla tuskin myöskään olisi edes käynyt mielessä, että yksi ongelma voisi olla se että joudut ostamaan huonekalut netistä. Eli monelle keskustelijalle tuo sinun elämäsi kuulostaa suorastaan utopistiselta, ja voi olla vaikea suhtautua ongelmaasi.

Miksi kannattaisi harkita elämänmuutosta, no vaikka siksi että asia näyttää olevan miehellesi tärkeä? Miten teille käy, jos päätät ettet lähde minnekään? Tai vaikka siksi että on vähän kyseenalaista ympäristöystävällisyyden puolesta tuollainen ympäriinsä suhailu :D. Tai siksi että voisi olla hyvä välillä kunnolla hidastaa, ja miettiä mitkä asiat oikeasti on tärkeitä, ja miksi koet tarvitsevasi noin paljon ohjelmaa joka päivään.

Tai vaikka siksi, että jos olette harkinneet lapsia, joudut joka tapauksessa leikkaamaan tuosta aikataulustasi raskaalla kädellä ohjelmaa pois riippumatta siitä missä asutte. Vauva-aikana voi olla eri juttu, riippuu vauvasta, mutta sitten kun alkaa se päivähoito- ja työssäkäymisarki, sinulla on harrastusaikaa pari tuntia iltakahdeksan jälkeen, jos et sitten viikkaa pyykkiä tai nuku sitä aikaa.

Ei kukaan voi sinulle sanoa, että maalla asuminen on ihanaa, vaikka itse olisikin sitä mieltä. Jos muutatte, sinun elämäsi menee täysin uusiksi, ja ihan omasta asenteestasi on kiinni miten sitten käy. Uskoisin että tuo etäisyys sukulaisiin voi olla vaikea asia, mutta jos olette asuneet Saksassa, tiedät ehkä miten pärjäilet sen asian kanssa.

Tämä kuulostaa juuri sellaiselta elämältä, jota en haluaisi elää. Tuo kuvaus, että kökitään kotona, kuskataan muksuja jonnekin harrastamaan ja viikon kohokohta on ruokakaupassa käynti ja jonkun tuttavan kakaran synttärit (ovat oikeasti niitä kamalimpia kemuja koskaan, useammassa joutuu nytkin käymään vuoden aikana).

Niitä huonekaluja, joista tykkään, ei suuremmiten edes myydä netissä. Ja jos nyt uhraan vaikka ruokapöytään 4000 euroa, haluan toki nähdä, millainen se on luonnossa! Lisäksi sisustan paljon antiikilla ja niitä huonekaluja ei varsinkaan voi ostaa näkemättä ja toteamatta ensin, että ovat sitä mitä myyjä väittää. Myös muut asiat haluan shoppailla näkemällä ne ensin.

En tiedä, miten meille kävisi, jos asuisimme osan viikosta eri paikkakunnilla... Ilmeisesti pari tuolla firman johdossa tekee niin, vaimo ja lapset ei ole suostuneet muuttamaan esim. pk-seudulta syrjempään.

En koe tarvitsevani ohjelmaa. Sitä vaan kertyy. Pyydetään mukaan kaikkeen mukavaan. Tai huomaan, että onkin tosi mielenkiintoinen esitys tai konsertti, haluan ehdottomasti nähdä. Harrastan siis kulttuuria: mietin merkitystasoja, tutustun etukäteen säveltäjään, haluan perehtyä tietyn näytelmäkirjailijan tuotantoon ja mahdollisuuksien mukaan myös siitä toteutettujen näytelmien eri versioihin.

En siis vain käy viihdyttämässä itseäni. Vaan kaikki tämä on minulle tärkeää henkistä pääomaa. Rakas harrastus. Joku toinen ehkä kutoo vaikka mahtavia monimutkaisia villashaaleja. No, minä harrastan samalla intohimolla ja intensiteetillä oopperaa ja kuvataiteita. Olen usean gallerian vaikokäijä, minut kutsutaan näyttelyiden avajaisiin, jne.

Uskon, että lapsenkin voi ottaa iltaisin mukaan museoon tai taidenäyttelyyn. 5-vuotiaan jo vaikka oopperaan tai sinfoniakonserttiin. Se, että elämä koostuisi pyykkien viikkaamisesta kuulostaa oikeasti ahdistavalta.

En oikeasti tullut ajatelleeksi, että elän jotain utopiaa. :( Kun iso osa ystävistänikin elää näin. Kyllä nekin, joilla on lapsia, tulevat meidän muiden mukana taidenäyttelyihin, jne. Viime kesänä käytiin tyttöporukalla Savonlinnan oopperajuhlilla - mukana oli se yksivuotiaan pojan äitikin. Isä hoitaa lasta sillä aikaa, kun meillä tytöillä on muuta menoa. Ja vastaavasti äiti hoitaa lasta, kun isä vaikka suunnistuskilpailuissa.

Ovat lapsettomia ja tulevat olemaankin. Elävät erittäin itsekeskeistä, kahden aikuisen elämää. Ja ihan hyvä niin, se sopii heille. Mutta jotenkin huvittaa välillä seurata sivusta, että vaikka ovat vanhempia kuin me, niin jotenkin tuntuvat niin keskenkasvuisilta. Ja se, että vaikka ovat olleet yli 10 vuotta yhdessä, niin vieläkin jaksavat riidellä suuresti ihan pienistä asioista. Ja eivät taatusti hekään tekisi toisen puolesta mitään sellaista uhrausta, joka ei itseään miellyttäisi...

Miehellä on itseään 10 vuotta nuorempi sisko. Hänkin aina avomiehensä kanssa päivittelee, miten me ollaan ihan kakaroita. Ja aina, kun ollaan heitä tavattu, me mietitään, että onpas ne tätiytyneet ja setiytyneet noin varhain. Ovat jotenkin niin vakavia ja tosikkomaisia ja elämä on jo 25-vuotiaana ihan keski-ikäisten elämää. Mies aina sanoo, kun sieltä lähdetään, että ne on varmaan kateellisia meille, kun meillä on suhteessa sellaista leikkimieltä jäljellä.

Me ollaan lapsellisia. Sitä olen joskus miettinyt, että aikuistutaanko ikinä. :)

mutta tuossa mitä kirjoitat, on jotain nousukasmaista. Pitää esimerkiksi hankkia antiikkia, kun ei ole perinyt sitä. Jne. Ohjaudut ulkoapäin ja haluat näyttäytyä. Muuten et ole mitään.

Et kyllä ymmärrä uhrautumisen merkitystä, koska oletat, että saat siitä jonkin vastauhrauksen. Oikea rakkaus uhrautuu ilman ehtoja ja kärsii toisen puolesta ilman ehtoja.

Jonain päivänä pinnallinen maailmasi romahtaa. Toivottavasti joku silloin uhrautuu ja on rinnallasi, vaikka et voi mitään vastalahjaksi antaa.

Ehkä olen sitten vielä liian kakara.

Mutta mikä sinä olet määrittämään, mikä on pinnallista elämää ja mikä ei? Miten se, että istuu kotona tvn ääressä ja kuluttaa illat pyykkisulkeisissa on syvällisempää elämää kuin se, että harrastaa korkeakulttuuria, käy lukupiirissä, jne?

Mikä on syvällistä ja mikä pinnallista? Sekö on syvällistä elämää, että miettii jotain Putous- ja Tanssii tähtien kanssa-ohjelmien loppuratkaisuja ja funtsii, mitä lapsi laittaa aamulla päälle?

On minullakin ollut elämässä vaikeita aikoja. Tiedän ainakin, että ystäväni tukevat minua ja pysyvät rinnallani aina. Samoin sukuni ja perheeni. Tapahtui mitä tahansa.

Ja minäkin saisin varmaan viran ainaisten sijaisuuksien sijaan, kun seudulla on pätevistä opettajista pulaa.

minkä alan ope olet, luokan- vai aineenope? Ainakin Oulun seudulla päteviä opettajia on työttöminä pilvin pimein. Yhteen aineenopen virkaan voi olla lähemmäs pari sataa hakijaa.

- työtön aineenope

todellakin vaan "nysvöttää kotona" töiden lisäksi, ihan riippumatta siitä missä asuu. Ehkä lapsia vie iltaisin harrastuksiinsa, käy lenkillä tai jumpassa pari kertaa viikossa. Tapahtumia on viikonloppuna Prismassa käyminen tai lasten synttärijuhlat. Siksi ehkä monen vastanneen on vaikea edes tajuta mitä oikein edes kysyt. Suurimmalla osalla tuskin myöskään olisi edes käynyt mielessä, että yksi ongelma voisi olla se että joudut ostamaan huonekalut netistä. Eli monelle keskustelijalle tuo sinun elämäsi kuulostaa suorastaan utopistiselta, ja voi olla vaikea suhtautua ongelmaasi. Miksi kannattaisi harkita elämänmuutosta, no vaikka siksi että asia näyttää olevan miehellesi tärkeä? Miten teille käy, jos päätät ettet lähde minnekään? Tai vaikka siksi että on vähän kyseenalaista ympäristöystävällisyyden puolesta tuollainen ympäriinsä suhailu :D. Tai siksi että voisi olla hyvä välillä kunnolla hidastaa, ja miettiä mitkä asiat oikeasti on tärkeitä, ja miksi koet tarvitsevasi noin paljon ohjelmaa joka päivään. Tai vaikka siksi, että jos olette harkinneet lapsia, joudut joka tapauksessa leikkaamaan tuosta aikataulustasi raskaalla kädellä ohjelmaa pois riippumatta siitä missä asutte. Vauva-aikana voi olla eri juttu, riippuu vauvasta, mutta sitten kun alkaa se päivähoito- ja työssäkäymisarki, sinulla on harrastusaikaa pari tuntia iltakahdeksan jälkeen, jos et sitten viikkaa pyykkiä tai nuku sitä aikaa. Ei kukaan voi sinulle sanoa, että maalla asuminen on ihanaa, vaikka itse olisikin sitä mieltä. Jos muutatte, sinun elämäsi menee täysin uusiksi, ja ihan omasta asenteestasi on kiinni miten sitten käy. Uskoisin että tuo etäisyys sukulaisiin voi olla vaikea asia, mutta jos olette asuneet Saksassa, tiedät ehkä miten pärjäilet sen asian kanssa.

Tämä kuulostaa juuri sellaiselta elämältä, jota en haluaisi elää. Tuo kuvaus, että kökitään kotona, kuskataan muksuja jonnekin harrastamaan ja viikon kohokohta on ruokakaupassa käynti ja jonkun tuttavan kakaran synttärit (ovat oikeasti niitä kamalimpia kemuja koskaan, useammassa joutuu nytkin käymään vuoden aikana). Niitä huonekaluja, joista tykkään, ei suuremmiten edes myydä netissä. Ja jos nyt uhraan vaikka ruokapöytään 4000 euroa, haluan toki nähdä, millainen se on luonnossa! Lisäksi sisustan paljon antiikilla ja niitä huonekaluja ei varsinkaan voi ostaa näkemättä ja toteamatta ensin, että ovat sitä mitä myyjä väittää. Myös muut asiat haluan shoppailla näkemällä ne ensin. En tiedä, miten meille kävisi, jos asuisimme osan viikosta eri paikkakunnilla... Ilmeisesti pari tuolla firman johdossa tekee niin, vaimo ja lapset ei ole suostuneet muuttamaan esim. pk-seudulta syrjempään. En koe tarvitsevani ohjelmaa. Sitä vaan kertyy. Pyydetään mukaan kaikkeen mukavaan. Tai huomaan, että onkin tosi mielenkiintoinen esitys tai konsertti, haluan ehdottomasti nähdä. Harrastan siis kulttuuria: mietin merkitystasoja, tutustun etukäteen säveltäjään, haluan perehtyä tietyn näytelmäkirjailijan tuotantoon ja mahdollisuuksien mukaan myös siitä toteutettujen näytelmien eri versioihin. En siis vain käy viihdyttämässä itseäni. Vaan kaikki tämä on minulle tärkeää henkistä pääomaa. Rakas harrastus. Joku toinen ehkä kutoo vaikka mahtavia monimutkaisia villashaaleja. No, minä harrastan samalla intohimolla ja intensiteetillä oopperaa ja kuvataiteita. Olen usean gallerian vaikokäijä, minut kutsutaan näyttelyiden avajaisiin, jne. Uskon, että lapsenkin voi ottaa iltaisin mukaan museoon tai taidenäyttelyyn. 5-vuotiaan jo vaikka oopperaan tai sinfoniakonserttiin. Se, että elämä koostuisi pyykkien viikkaamisesta kuulostaa oikeasti ahdistavalta. En oikeasti tullut ajatelleeksi, että elän jotain utopiaa. :( Kun iso osa ystävistänikin elää näin. Kyllä nekin, joilla on lapsia, tulevat meidän muiden mukana taidenäyttelyihin, jne. Viime kesänä käytiin tyttöporukalla Savonlinnan oopperajuhlilla - mukana oli se yksivuotiaan pojan äitikin. Isä hoitaa lasta sillä aikaa, kun meillä tytöillä on muuta menoa. Ja vastaavasti äiti hoitaa lasta, kun isä vaikka suunnistuskilpailuissa.

tehdä lapsia kuin että missä asut. Toki voit ottaa 5v:n taidenäyttelyihin, mutta en usko kenenkään 5v:n siellä viihtyvän illasta toiseen. Lisäksi omista menoista joutuu pakostikin vähentämään, oli mies apuna tai ei, koska lapsi tarvitsee sitä kotona nyhräämistäkin ja väähn isommilla tuppaa niitä harrastuksiakin olevan; asuinpaikasta riippumatta.

Et kyllä ymmärrä uhrautumisen merkitystä, koska oletat, että saat siitä jonkin vastauhrauksen. Oikea rakkaus uhrautuu ilman ehtoja ja kärsii toisen puolesta ilman ehtoja. Jonain päivänä pinnallinen maailmasi romahtaa. Toivottavasti joku silloin uhrautuu ja on rinnallasi, vaikka et voi mitään vastalahjaksi antaa.

Ehkä olen sitten vielä liian kakara. Mutta mikä sinä olet määrittämään, mikä on pinnallista elämää ja mikä ei? Miten se, että istuu kotona tvn ääressä ja kuluttaa illat pyykkisulkeisissa on syvällisempää elämää kuin se, että harrastaa korkeakulttuuria, käy lukupiirissä, jne? Mikä on syvällistä ja mikä pinnallista? Sekö on syvällistä elämää, että miettii jotain Putous- ja Tanssii tähtien kanssa-ohjelmien loppuratkaisuja ja funtsii, mitä lapsi laittaa aamulla päälle? On minullakin ollut elämässä vaikeita aikoja. Tiedän ainakin, että ystäväni tukevat minua ja pysyvät rinnallani aina. Samoin sukuni ja perheeni. Tapahtui mitä tahansa.

korkeakulttuurin harrastamistasi. Ehkä sun ei kannata tehdä lapsia, eipä ole sitten tiellä kaikissa fiineissä riennoissa?

Kirjoitin pariin otteeseen tuolla aiemmin, ja sanoin että mielestäni tässä on kyse teidän suhteesta, ja sitä pitäisi miettiä eikä siitä mitä kulttuuriharrasteita jollain kylällä on tarjolla. Vaikuttaa aika vahvasti siltä, että te ette halua samoja asioita, ettekä oikein kumpikaan olisi valmiita joustamaan mistään toisen hyväksi.

Uskoisin, että jos suhde olisi vahva ja luottamuksellinen, sitä voisi melko hyvillä mielin heittäytyä ja lähteä kahdestaan vaikka mihin siperiaan ainakin vähäksi aikaa, jos toinen vilpittömästi haluaa sinne töihin. Mutta jos suhde ei oikein ole kunnossa, mutta mitään suurempaa tuskaakaan ei ole, sitä ennemminkin ajattelee niin että meillä menee ihan mukavasti kunhan mikään ei muutu eikä tule suurempia kitkoja välillemme.

Ehkä miehesi ajattelee, että se talonrakentaminen on se mitä hänen täytyy tehdä, jotta teidän suhteenne ikään kuin sinetöityy ja kestää. Toki siinä varmaan on ihan omaa intoakin mukana, haluaa tehdä sen unelmiensa talon ja asua siellä, ja vaimo kuuluu kuvaan mukaan.

Mutta jos miehesi nyt jo sanoo, että ei hän lähde jos sinä et halua lähteä, niin ehkä se kertoo siitä että hän haluaa jatkaa sinun kanssasi? Eli eikö siinä hän peruuta sanansa siitä, että jää jos saa saman palkan Turusta? Sinun pitää sitten vain päättää se, mitä sanoin tuolla jo aiemmin, että jatkatteko tällä tavalla kuin nyt elätte, kun kaikki on ihan mukavasti, miten kauan se tyydyttää, ja onko odotettavissa jotakin suuria muutoksia vielä, kuten lasten hankkiminen. Tai sitten käytte nyt kaikki ihan pohjamutia myöten lävitse, ja selviätte siitä joko vahvempana (ja muutatte sinne peräseinäjoelle ja elätte onnellisina elämänne loppuun asti missä sitten asuttekin) tai eroatte ja lähdette omille teillenne.

Oikeita syitä miksi ei kannata muuttaa ainakaan "ihan tosissaan": Sukulais- ja ystäväverkosto jää kauas, mikä on vähän ikävää jos aiotte niitä lapsia hankkia, mökki jää kauas, sinulle ehkä ei löydykään töitä uudella paikkakunnalla. Se ei ole hyvä asia, että istut siellä vieraalla paikkakunnalla isossa omakotitalossa työttömänä yksinäsi, tai edes niiden mahdollisten lasten kanssa.

Tsemppiä!

Päätimme miehen kanssa, ettemme tänään lähdekään Helsinkiin. Vaan menimme pitkälle kävelylle juttelemaan. Kohta lähdetään syömään jonnekin jotain kevyttä ja sitten vietetään iltaa kaikessa rauhassa.

Meidän täytyy tosiaan ensin pohtia tämä suhde yhdessä läpi. Ehkä tuo jatkuva meneminenkin on jonkinlaista pakoa. Vaikka myös aidosti tykkään mennä ja nähdä ja tehdä asioita. :)

Harmi, että mies ei suostu terapeutille. Minusta jokin viikonlopun parisuhdeleiri tms voisi avata asioita. Hänellä kuitenkin oman äitinsä vuoksi nurja mielipide psykologeista ja muista terapeuteista, joten ei lähde sellaiselle millään.

Puolen vuoden eron aikana huomasimme, että meille kuitenkin tulee toisiamme ikävä. Ja että meillä kuitenkin on todella hauskaakin yhdessä. Ja uutta samanmielistä kumppania on todella vaikea löytää tämän ikäisenä - sitäkin tuon puolen vuoden tauon aikana yritin.

Täytyy nyt tosiaan miettiä, mikä on järkevää... Miehen talohaave on osaltaan varmaan sellaista onnellisen ja menestyvän ihmisen kulissin rakentamista. Lisäksi mies osaa itse rakentaa, laatoittaa, jne, joten varmaan ihan vaan myös kaipaa käsilleen tekemistä. Haluaisi nähdä, mihin pystyy.

Miehen lapsuuden perhe oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Haluaisi itselle sellaisen oman perheen, jossa läheiset välit ja asiat kunnossa. Hänen vanhempansa erosivat, kun tapasimme ja muistan miten hän itki, kun ei hänellä enää ole perhettä eikä kotia. Hänen suhteensa vanhempiinsa ovat sen jälkeen olleet viileät.

Joten taustalla tässä kaikenlaista.

Eihän niitä läheisiä välejä saa millään muulla kuin kovalla työllä ja rehellisyydellä, varsinkin kun on tullut tehtyä virheitä. Muista kertoa miehellesi myös nuo hyvät asiat teidän suhteesta.

vaikka olen minäkin asunut Kaarinassa.

Oopperassa en ole käynyt koskaan, paitsi kerran Savonlinnan oopperajuhlilla.

Helsingissä kävin kesällä 2010, mitään niin eksoottista ruokaa mitä Turusta en saisi en Helsingistä osaisi edes lähteä hakemaan, kahviloissa en montaa kertaa viikossa ehdi istumaan ja Naantalin kylpylässäkin käyn kerran vuodessa Turkkarin alekupongilla.

Mutta varsinaiseen asiaan, olen muuttanut ympäri Suomea miehen työnperässä kymmenen vuoden ajan, muutto 1-3v välein, viimein palasimme kotipaikkakunnalle, taas 2v kuluttua mies olisi halunut vaihtaa maisemaa, totesin että nyt riittää, mies teki päätöksensä otti työpaikan ja 170km työmatkan.

Elämä ei ole aina hauskaa, elämässä kuuluu tehdä uhrauksia, lapsia et ilmeisesti elämääsi halua, haluatko pitää miehesi, onko miehesi tärkeämpi kuin kahvittelu kavereiden kesken tai vanhempien tapaaminen joka viikko, ne on asioita joita ovat oikeasti tärkeitä ei se pääseekö arki-iltana oopperaan. Toki miehesi on tehtävä uhrauksia myös sinun vuoksesi, vapaaehtoisesti.

Suoraan sanottuna vihaan työtäni. Tai rakastan opettamista, mutta vihaan oppilaita. No, vihata on ehkä liian voimakas sana... Mutta en mene mielelläni aamulla töihin.

Olen kyllästynyt yläkouluikäisten reuhoamiseen, metelöimiseen, toistensa kiusaamiseen, tappelunnujakoihin, huoritteluun, jne. Olen kyllästynyt olemaan koko päivän se tiukka aikuinen, jonka pitää laittaa rajoja: pipo pois päästä, ulos välitunnille siitä, kiusaatteko te nyt sitä Peraa, jne.

Vastapainoksi sille, että työ on vastenmielistä, haluan tehdä mielenkiintoisia ja mukavia asioita vapaa-aikana. Muuten en jaksa.

No, jos joku ei ole käynyt oopperassa, niin se ehkä osoittaa, ettei ole niin kiinnostunut siitä? Ihmisethän kiinnostuu eri asioista.

Me harrastetaan miehen kanssa ruoanlaittoa, viinejä, teetä. Mies haluaa hakea pääalkosta täydennystä viinikaappiinsa. Minä haluan erikoisempia mausteita yms. Ja teetä! Uusia vihreän, punaisen ja oolong-teen versioita! Olen teefani! Nyt tosin Turussakin on avattu yksi hyvä teepuoti. Mutta ei se silti Thehuonetta hakkaa.

Samalla tapaa täydennystä voi hakea Tukholmasta. Tuskin maltan odottaa, että pääsen ensi viikolla tapaamaan paria tuttua antiikki- ja teekauppiasta!

Ja minäkin saisin varmaan viran ainaisten sijaisuuksien sijaan, kun seudulla on pätevistä opettajista pulaa.

minkä alan ope olet, luokan- vai aineenope? Ainakin Oulun seudulla päteviä opettajia on työttöminä pilvin pimein. Yhteen aineenopen virkaan voi olla lähemmäs pari sataa hakijaa.

- työtön aineenope

Ja minäkin saisin varmaan viran ainaisten sijaisuuksien sijaan, kun seudulla on pätevistä opettajista pulaa.

minkä alan ope olet, luokan- vai aineenope? Ainakin Oulun seudulla päteviä opettajia on työttöminä pilvin pimein. Yhteen aineenopen virkaan voi olla lähemmäs pari sataa hakijaa.

- työtön aineenope

Ei olla muuttamassa Ouluun päin. Tai no, kerran mies sai sieltä työpaikan, mutta onneksi sai sitten samalla viikolla Turusta vielä paremman, niin ei tarvinnut muuttaa! Olin jo kauhusta kankeana.

vaikka olen minäkin asunut Kaarinassa. Oopperassa en ole käynyt koskaan, paitsi kerran Savonlinnan oopperajuhlilla. Helsingissä kävin kesällä 2010, mitään niin eksoottista ruokaa mitä Turusta en saisi en Helsingistä osaisi edes lähteä hakemaan, kahviloissa en montaa kertaa viikossa ehdi istumaan ja Naantalin kylpylässäkin käyn kerran vuodessa Turkkarin alekupongilla. Mutta varsinaiseen asiaan, olen muuttanut ympäri Suomea miehen työnperässä kymmenen vuoden ajan, muutto 1-3v välein, viimein palasimme kotipaikkakunnalle, taas 2v kuluttua mies olisi halunut vaihtaa maisemaa, totesin että nyt riittää, mies teki päätöksensä otti työpaikan ja 170km työmatkan. Elämä ei ole aina hauskaa, elämässä kuuluu tehdä uhrauksia, lapsia et ilmeisesti elämääsi halua, haluatko pitää miehesi, onko miehesi tärkeämpi kuin kahvittelu kavereiden kesken tai vanhempien tapaaminen joka viikko, ne on asioita joita ovat oikeasti tärkeitä ei se pääseekö arki-iltana oopperaan. Toki miehesi on tehtävä uhrauksia myös sinun vuoksesi, vapaaehtoisesti.

Suoraan sanottuna vihaan työtäni. Tai rakastan opettamista, mutta vihaan oppilaita. No, vihata on ehkä liian voimakas sana... Mutta en mene mielelläni aamulla töihin. Olen kyllästynyt yläkouluikäisten reuhoamiseen, metelöimiseen, toistensa kiusaamiseen, tappelunnujakoihin, huoritteluun, jne. Olen kyllästynyt olemaan koko päivän se tiukka aikuinen, jonka pitää laittaa rajoja: pipo pois päästä, ulos välitunnille siitä, kiusaatteko te nyt sitä Peraa, jne. Vastapainoksi sille, että työ on vastenmielistä, haluan tehdä mielenkiintoisia ja mukavia asioita vapaa-aikana. Muuten en jaksa. No, jos joku ei ole käynyt oopperassa, niin se ehkä osoittaa, ettei ole niin kiinnostunut siitä? Ihmisethän kiinnostuu eri asioista. Me harrastetaan miehen kanssa ruoanlaittoa, viinejä, teetä. Mies haluaa hakea pääalkosta täydennystä viinikaappiinsa. Minä haluan erikoisempia mausteita yms. Ja teetä! Uusia vihreän, punaisen ja oolong-teen versioita! Olen teefani! Nyt tosin Turussakin on avattu yksi hyvä teepuoti. Mutta ei se silti Thehuonetta hakkaa. Samalla tapaa täydennystä voi hakea Tukholmasta. Tuskin maltan odottaa, että pääsen ensi viikolla tapaamaan paria tuttua antiikki- ja teekauppiasta!

olette varmasti Alkon lähettyviläl, jos se on muuta elämää suurempi asia.

Niin, siis olen sellaisen alan aineenope, että voisin työskennellä myös alakoulun puolella. Tosin on aika tylsää tankata niitä ihan alkeistason asioita, olen yhden vuoden kokeillut. Meinasin tulla hulluksi.



Minulla on myös kokemusta ammattikoulussa ja aikuisoppilaitoksissa opettamisesta. Joten moni asia mahdollista. Lisäksi minulla on ammattitutkinto, joten sen alan opettamista voisin myös harkita.

Mutta oletko jotenkin provosoitunut parista kärkevästä kommentista vai näytitkö todellisen karvasi? Tee palvelus äläkä missään nimessä etsi luokanopettajan virkoja, jos satutte käpykylään muuttamaan. Et kyllä sopisi kyläkouluun mitenkään :(



Neuvon sinua jäämään Turun seudulle ja anna miehesi tehdä omat ratkaisut.

ap:n kysymystä. Sinähän asut jo nyt ns. tuppukylässä. Ei kai elämäsi tuosta juurikaan muuttuisi?

mutta tuon tähän sen näkökulman, että jos pitää elämästä, johon kuuluu kulttuuritapahtumia, elokuvia, ryhmä- tai järjestettyjä harrastuksia jne. niin juuri lasten saamisen jälkeen on hyväksi asua urbaanisti, ainakin minun mielestäni. Meillä on 1 pieni lapsi ja asumme lähellä H:gin keskustaa ja: mulla on tärkeä, ohjattu harrastus, missä treenit 2x/vko (tätä ei pystyisi harrastamaan ihan maalla, pikkukaupungissa ehkä kyllä), kuntosali on ihan vieressä, leffaan pääsee 20 min varoajalla, 5km säteellä asuu useita hyviä kavereita. Ja just asuinpaikkamme mahdollistaa sen, että voimme lapsellisinakin mennä paljon ja elää sosiaalista elämää.

Ja juu, varmasti maalla ja pikkukaupungissa voi elää aktiivisesti ja sosiaalisesti mutta ehkäpä joku tajusi mitä tarkoitin.

Onko toiveissa saada lapsia? Jos on, niin kyllä nuo teidän nykyiset aktiviteetit harvenevat tuosta oleellisesti vaikka jäisittekin nykypaikkakunnallenne. Usko tai älä, elimme hyvin samantyyppistä elämää Hgissä ennen lapsia. Esikoinen syntyi ja elämä muuttui vaikka etukäteen olimme vannoneet pitävämme sen suht samanlaisena mutta lapsen kanssa ;-) Voi tuota sinisilmäisyyttä.

Kun teillä ei kerran ole lapsia (niin päättelin teidän viikko-ohjelmastanne), niin teitä ei periaatteessa pidättele mikään. Miksi ette voisi kokeilla? Elämäähän tämä vain on. Jos ette viihdy tai elämänne muuttuu kaikin puoli ankeaksi, niin varmasti pääsette takaisinkin.

Onnea päätöksentekooon...sehän se elämässä yleensä on vaikeinta :)