Miksi äiti romuttaa aina tyttärensä unelmat?

Omassa äidissäni on hieman samaa, tosin vain hieman. Luulen, että äidilläni on piilevä masennus, ollut jo hyvin kauan. Äiti näkee maailman aika synkkänä paikkana ja yrittää suojella minua siltä.



Voisiko olla, ap, että äitisi on niin huolissaan puolestasi, että yrittää varjella sinua epäonnistumisilta ja pettymyksiltä - siis siihen tyyliin, että ajattelee sinulle olevan parempi ettet edes yritä, kuin että epäonnistut yrittäessäsi? Oma äitini esim. kauhisteli vaihto-opiskeluani (ulkomaiden vaarat) ja uraani (kova "miesten" maailma) ja lapsen yritystäni (oma lapsenttomuushistoria painaa). Toisaalta hän osaa kyllä välistä hienosti tsempata.



Auttaisikohan ap:tä keskustelu äitinsä kanssa ja suora kysely mikä äitiä painaa tai vaivaa...? Onneksi sinulla on isäsi tuki, minullakin on innostuva ja peloton iskä :)

Äidin tavoitteet minun elämän suhteen ovat ilmeisesti kaikin tavoin olleet korkealla. Niihin en ole yltänyt, joten äitini häpeää minua. Olen kyllä itse ihan tyytyväinen elämääni, mutta ei siinä ole mitään niin hohdokasta jolla saisi ihmiset kateellisiksi.



Olin muutama vuosi sitten menossa isoon leikkaukseen, jossa oli epäonnistumisen riski. Jos jotain olisi mennyt pieleen, sen olisi kuitenkin toisella leikkauksella saanut korjattua. Erehdyin äidille puhumaan pelostani, että leikkauksessa tulee ongelmia. Äiti ei rohkaissut, että hyvin se menee, sen sijaan kauhisteli. Kun kerroin, että kaiken kyllä pystyy korjaamaan, mutta se vaatisi uuden ja vielä isomman leikkauksen. Äiti oli sitä mieltä, että ei se onnistu. Sanoin uudelleen, että kyllä se on mahdollista. Äidin kommentti sai kyyneleet silmiin: "ei ne sinulle rupea sellaista tekemään". Sairaalassa olin yli viikon, vanhemmat eivät käyneet kertaakaan katsomassa vaikka matkaa olisi ollut muutama kilometri.

Ei ole narsisti.

Sellasen takana on "osoittaa toiselle" että tämä on nolla ilman häntä, että toinen tekee vääriä valintoja ilman hänen valintoja.



Ap itse näkee ettei äiti ole kummosempi, luultavasti heikompi kuin mitä itse on.



Täällä saitilla kun on joitain vuosia tullut pyörittyä ja elämäntilanteista luettua niin mahtaako osa teistä äideistä/isistä huomata että on lapselleen paha?

Kun pettyy itse elämäänsä ja jää sitä surkuttelemaan ja ärsyyntyy siitä että jollain (jopa omalla lapsella) menee hyvin? Tiedostatteko te sitä?



Minusta tätä on se luopuminen vanhemmuudessa, ei niinkään se ettei neljän seinän sisältä lähde enää harrastuksiin tai työhön vaan sitä ettei osaa kuunnella ja tukea lähimmäistään.



Meidän lapsista kasvaa aikuisia, itse ajattelevia ihania ihmisiä. Jotka on kenties katkeria omasta paskasta lapsuudesta?



Kaikki ollaan vastuussa elämästä mutta myös siitä miten elämä rakentuu perheessä.



Minäkin kertoisin äidille ap.na vaan ihan neutraaleja asioita, koska ei itseään kannata rääkätä sillä että palaute on kuitenkin alistavaa.

Äitisi on vastuussa omasta elämästään, eikä saa olla katkera vaan koska oma lapsi tähtää korkeammalle!!

Jos sinulla on voimaa niin kysy miksi äiti tahtoo alistaa sinua, kerro että se tuntuu pahalta ja että et tahdo enää sen takia kertoa eräitä asioita koska hän musertaa mielipiteillään.



Pidä tärkeänä omia saavutuksia! Ja kuuntele niitä kehuja kun tiedät että ne on aitoja.

Luulin ihan oikeasti että oma öitini on ainoa lajiaan.

Ihanaa että on kohtalotovereita.



Oman äitni suosikki on: "Tuosta nyt ei tule yhtään mitään."

Aivan sama mitä olen tekemässä. Ikää 40v.(mulla)