Mielenterveysongelmaiset aina itsekeskeisiä?

Tuossa se edelleen keuhkoaa.



Ja noin niitä rintakipuisia juurikin Suomessa hoidetaan. Enoni kuoli juuri sairaalan päivystykseen...

Sinä autoit heitä väkisin lievittääksesi omaa oloasi. Ja voin kertoa, että sen avun kohteena oleminen on totaalihornaa!

En jaksanut soitella ystäville joten he on jotkut ottaneet minut niin ettei minua kiinnosta heidän asiat, vaikka todellisuus on sitä ettei vaan jaksa soitella. Voisin kyllä kuunnella heidän juttujaan mutta jotenkin se yhteydenottaminen on jäänyt ja sitten minua syyllistetty että olen itsekäs.



Olen tästä terapeutillani sanonut ja hänen mielestään se on julmaa minua kohtaan. Nimenomaan empatian puutetta muilta.



Koen että liikun ihmisten parissa. Meillä on lapsia joita pitää viedä ja tuoda. Vaikka se pitää pinnalla niin se osaltaan kuluttaa.



Olen alkanut vähentää ajatuksieni kertomista ihmisille koska en tahdo pettyä siihen että tunteitani vähätellään. Tai sitten toinen ääripää on että vatvon koska puhun kuolleesta. MInulla ei ole enää lasta elossa joten minä en saa puhua hänestä. Se on todella kurjaa. Samaan aikaan kaikki muut saa puhua lapsistaan minulle.

Elossa olevista lapsista saan puhua, mutta on kuulemma minun ongelma jos en voi "antaa periksi sille ettei minulla ole enää tuota yhtä".



On todella kurjaa kun ei voi lapsesta puhua.

Jos kertoo miten hän osasi jotain tehdä tai oli taitava tai osasi huonosti jotain niin se on säälittävää. Niin kai. Olen pahoillani etten vaan tajua. Te tietysti heti olisitte kuin lasta ei koskaan olisi ollutkaan jos omanne kuolisi..

50 no harva tekee kuolemaa vuosikymmenetkuten nämä masentuneet.

ja hankkia ihmisille oikeankaltaista terapiaa. Roikutetaan löysässä hirressä vuosia ja syötetään mielialalääkkeitä, jotka toimii lähinnä särkylääkkenä. Ja oma lukunsa on sitten tietysti nämä tämänkaltaiset avaukset, jotka ylläpitää sitä ajatusta että masennus ja muut mt-ongelmat on itseiaiheutettuja ja korjaantuisivat sekunnissa kun vaan asenne vaihtuisi. Joten korkea kynnys mennä hankkimaan ammattiapua pitää ikuisessa valituskierteessä ne, jotka pärjäävät sen verran hyvin että kasvojen menetyksen pelko ja häpeä on suurempi kuin mt-ongelmien aiheuttama jatkuva, uuvuttava henkinen jomotus.

En jaksanut soitella ystäville joten he on jotkut ottaneet minut niin ettei minua kiinnosta heidän asiat, vaikka todellisuus on sitä ettei vaan jaksa soitella. Voisin kyllä kuunnella heidän juttujaan mutta jotenkin se yhteydenottaminen on jäänyt ja sitten minua syyllistetty että olen itsekäs.

Olen tästä terapeutillani sanonut ja hänen mielestään se on julmaa minua kohtaan. Nimenomaan empatian puutetta muilta.

Koen että liikun ihmisten parissa. Meillä on lapsia joita pitää viedä ja tuoda. Vaikka se pitää pinnalla niin se osaltaan kuluttaa.

Olen alkanut vähentää ajatuksieni kertomista ihmisille koska en tahdo pettyä siihen että tunteitani vähätellään. Tai sitten toinen ääripää on että vatvon koska puhun kuolleesta. MInulla ei ole enää lasta elossa joten minä en saa puhua hänestä. Se on todella kurjaa. Samaan aikaan kaikki muut saa puhua lapsistaan minulle.

Elossa olevista lapsista saan puhua, mutta on kuulemma minun ongelma jos en voi "antaa periksi sille ettei minulla ole enää tuota yhtä".

On todella kurjaa kun ei voi lapsesta puhua.

Jos kertoo miten hän osasi jotain tehdä tai oli taitava tai osasi huonosti jotain niin se on säälittävää. Niin kai. Olen pahoillani etten vaan tajua. Te tietysti heti olisitte kuin lasta ei koskaan olisi ollutkaan jos omanne kuolisi..

lapsesi taivaassa ja olet joka päivä lähenpänä tuota päivää.

Ja oman ongelmansa soppaan tuo vielä se, että mt-ongelmia ei edelleenkään ymmärrätä kovin hyvin. Esim. ihan näihin päiviin asti on ollut sellainen pohjavire ammattikirjallisuudessakin että tunne-elämältään epävakaat tekevät mitä tekevät vain suurin piirtein terapeuttia ärsyttääkseen. Viime aikoina on vasta tullut kuvioihin terapiamuotoja, joissa näkyy valoa tunnelin päässä, esim. mindfullness.

Ei näitä pitäisi yleistää. Tunnen itse kyllä ihan toisia huomioivia ihmisiä, joilla on esim masennusta tms. Eräs tuntemani skitsofreenikko taas antaa itsestään itsekeskeisen valittajan vaikutelman. Vaikea sanoa sitten.

Koko sairaus on sitä, että eletään liikaa pään sisällä (ajatuksissa ja tunteissa). Terapiat vielä pahentavat pään sisällä elämistä, ja niistä tullaan ripuvaisiksi. Jatkuvat monessa tapauksessa vuodesta toiseen ilman että tila kohenee lainkaan. Ihmisen pitäisi tulla lapsen kaltaiseksi ja elää vain tekemisen tasolla.

Ja taas nostettu vanha ketju, joka btw on ihan puhdasta paskaa. VMP, ei mulla muuta.

Tässä nyt sotketaan ihan eri tason ongelmia keskenään. Hyvin pahasti sairailta puuttuu usein sairaudentunne kokonaan (psyykoosit, skitsofrenia). He eivät märehdi itsessään.

Hyvä vanha ketju...

Itselläni useampi masentunut kaveri. Yksi heistä vajoaa aika ajoin väsymyksestä johtuen omaan maailmaansa, mutta on niin empatiakykyinen, että muistaa aina merkkipäivät, joulut yms. Ei koskaan unohda ystävien tärkeitä hetkiä.

Sitten on näitä "yksinäisiä masentuneita", joille minä jatkuvasti soittelin ja pyytelin tapaamisiin. He eivät kertaakaan itse ottaneet yhteyttä jatkuvista pyynnöistä huolimatta ja pidinkin heitä itsekeskeisinä valittajina, jotka olivat juuttuneet masennukseensa niin, että unohtivat myös muille ihmisille tapahtuvan kaikkea ikävää ja rankkaa pyöriessään oman napansa ympärillä.

Ap:lle vastaisin kyllä. Masentuneet ovat mielestäni itsekeskeisiä ja hekin voisivat edes joskus muistaa kysyä ympärillä olevilta ihmisiltä, mitä kuuluu.

Tämä ei nyt koske kaksisuuntaisia tai psykoosisairaita!!

Mutta olen huomannut, että joskus ( ei aina!) "masentuneiden" muiden auttaminen ja "empaattisuus", joka "sairastuttaa" on usein itsekeskeisyyttä myöskin. "Minä tein sille sitä ja tätä, vaikka väsytti enkä olisi millään jaksanut, minä kuuntelin, vaikka on omia ongelmia" .

Ja olen sitä mieltä myöskin, että usein terapiassa tätä martyyriutta ruokitaan ja tosiaan sitä itsensä ympärillä pyörimistä vahvistetaan, kun pitäisi opettaa vastuunottoa ja omien rajojen tunnistamista.

Masennusaikoina olen ollut niin itsekeskeinen, että se on ottanut itseänikin jatkuvasti päähän. Mulla on siis ollut varmaan 7 vuotta elämästäni vähintään keskivaikea masennus. Kun olen ollut vahvemmilla, olen pystynyt ongelmitta keskittymään toisten tarpeisiin ja näkökulmiin.

Masentuneena (ainakin minulla) elämä pyörii aivan liikaa itsen ja omien ajatusten ympärillä. Johtuu varmastikin ihan siitä, että ihminen etsii automaattisesti hyvää olla, ja kun hyvää oloa ei mistään osaa, ohjautuvat ajatukset jatluvasti siihen, mikä muka on pielessä, vaikka asiat eivät lopulta niin kauheita olisikaan.

Masentuneena ajattelin vain muita ihmisiä ja unohdin kokonaan itseni. Terapiassa opettelin keskittymään itseeni ja omiin tarpesiini, ja siitä se paraneminen pikkuhiljaa alkoi. 

Vierailija kirjoitti:

Märehtivät omaa psyyketään päivästä toiseen. Etenkin masennuspotilaat käpertyvät omaan pieneen maailmaansa, eikä heillä riitä voimia ajatella ketään muuta kuin itseään ja omaa ahdistustaan. Ja usein he vielä paheksuvat sitä, että muiden läheisten elämä ei pysähdy heidän mukanaan.

Tämä! Minulla oli masentunut kaveri joka kuitenkin silloin tällöin tuli illan viettoihin mukaan jne. Joka.ikinen. Kerta hän halusi jauhaa ja itkeä omaa oloaan koko illan. Ja häntä piti harmitella ja ehkä soittaa ambulanssia paniikkikohtauksen takia, baarin ei saanut lähteä jos hän tarvitse tukea.. Ei tuollaista kukaan jaksa! Hän kävi kyllä terapiassa myös.

Itse ainakin tunnen masennusta sairastavan henkilön, joka ei muuta teekään kuin suree ja märehtii kaikkien tuttujen ja puolituntemattomienkin asioita. Hänelle olisi hyväksikin olla vähän itsekeskeisempi. Syömishäiriöt eivät myöskään vaikuta empatiakykyyn. Muista mt sairauksista en sitten osaa sanoa, mutta luulisin, ettei suurin osa ole missään linkissä ihmisen kykyyn tuntea empatiaa muita kohtaan.

Mulla on masis ja syömishäiriö(+monia muita). Olen siten itsekeskeinen etten jaksa nähdä ihmisiä. Oikeasti syy on se että koen olevani niin paskaa seuraa. Olen mielummin kotona ja itken täällä yksin ja nukun.

Minua tietyt läheiset sanoivat itsekeskeiseksi, kun viimein tulin sairaudentuntoon ja tajusin, että kaikki ei ole kunnossa. Sen jälkeen nimittäin opin vahtimaan rajojani ja sanomaan "ei". Se oli näille omia ongelmiaan katkeamatta päälleni vyöryttäneille ihmisille valtava loukkaus. Että ei ollutkaan kyse kaiken aikaa heistä! Itsekästä! Heidän mieleensä ei luonnollisestikaan tullut minun tukemiseni, olinhan niin sanomattoman paha ihminen pitäessäni huolta omasta hyvinvoinnistani yli heidän.

Joten itsekeskeisyys vaihtelee. Tietyt mt-ongelmaiset kerran tukea saatuaan olettavat, että ovat oikeutettuja sen jälkeen rajattomaan tukeen tukijan tilanteesta huolimatta ja että tukija on suorastaan heille velkaa tuen. Yleensä käyvät aggressiivisiksi tai uhriutuvat, jos muilla on omia huolia. Osa on sitten loputtomasti kiitollisia ja ymmärtävät, ettei kenenkään velvollisuus ole toimia ympärivuorokautisena kriisipuhelimena, auttajallakin voi olla voimat lopussa. Meitä on moneen junaan.

Minä olen sairastanut masennusta pitkään. Tottakai se tekee tietyllä tapaa itsekeskeiseksi kun jokainen päivä on taistelua elämänhalun ja -ilon täydellisesti puuttuessa. Muita en kyllä murheillani raskauta, inhosin terapiaakin sen takia että en tykkää puhua asioistani muille.

Empatiakyvyttömältäkin varmaan vaikutan: en jaksa enää lainkaan kuunnella toisten turhia märinöitä. Kun omat ongelmat on luokkaa jatkuva huoli toimeentulosta ja toisaalta jatkuva halu vaan kuolla, ei oikein jaksa kiinnostaa kun vaikkapa äitini märisee sitä että vieraat ei kehuneet hänen kahvikuppejaan tms.

Joku tässä ketjussa sanoi että mt-ongelmainen unohtaa että muillakin on murheita. Ei unohda. Mutta kun omat murheet on oikeasti ISOJA, sitä näkee miten surkeita ja pieniä ne ihmisten "murheet" on. Helvetti, olisipa minullakin jotain sellaisia "ongelmia" ja "stressinaiheita" kuin vaikkapa muutto. Terveenä selvisin sellaisista silmää räpäyttämättä mutta niin vaan toiset ihmiset on yrittäneet muutto"stressiäänkin" niskaani kaataa.

Oikeasti, kuka siinä on itsekäs, ihminen joka kaataa murheensa sellaisen niskaan joka hädin tuskin jaksaa olla olemassa vai se masentunut joka vetää rajat? Että kyllä, miellyttävään kanssakäymiseen rupean mutta jos alat valittaa en kuuntele?

Lääkitys selittää usein sen miksi ihmiset eivät ole empaattisia, sillä lääkitys vie tunteet (ja halut).