Mielenterveysongelmaiset aina itsekeskeisiä?

Ennen sairastumista monet ovat enemmänkin "itsensä unohtaneita".

Monilla psyykkisesti sairailla on pakko opetella olemaan itsekkäitä ja opetella sanomaan ei, tai vaikkapa minä en jaksa. Monesti myös henkilön voimavarat riittävät lähinnä itsensä kasassa pitämiseen ja juuri ja juuri välttämättömiin toimiin, mikä voi näkyä esim. välinpitämättömyytenä muita kohtaan.

Jotkut ovat liiaksikin empaattisia ja heidän päinvastoin pitäisi opetella niitä omia rajojaan ja opetella pois liiasta kiltteydestä.

Mutta sitten on sitä toistakin äärilaitaa, kuten esim narsisti on. Yhtään narsistia en tunne.

Jos huomaa että itsellä tai läheisellä on tätä ongelmaa, niin voiko opetella olemaan empaattisempi ja miten? - ap-

Joillakin heistä on mielenterveysongelmia.



Isoäitini taas on hyvä esimerkki masentuneesta joka on aina ajatellut kaikkia muita ja ollut ihmisten pilarina ja huolipussina. Itse kuljen hänen jalanjälkiään.

On aivan totta masentuneiden ja syömishäiriöisten kohdalla.

Mutta skitsofreenikot ovat monesti todella empaattisia ja sympaattisia, eivät "kovia", niin kuin masentuneet ja syömishäiriöiset.

Siis näin ainakin, mitä olen oman työni puolesta ko. sairauksista kärsiviä nähnyt.

Märehtivät omaa psyyketään päivästä toiseen. Etenkin masennuspotilaat käpertyvät omaan pieneen maailmaansa, eikä heillä riitä voimia ajatella ketään muuta kuin itseään ja omaa ahdistustaan. Ja usein he vielä paheksuvat sitä, että muiden läheisten elämä ei pysähdy heidän mukanaan.

tai sitten se on niin että kun itsekeskeinen ihminen masentuu, jälki on tuollaista. Sitten on pitkäaikaismasentuneita joiden tilasta sinä et yksinkertaisesti tiedä sillä he salaavat sen ja ovat luultavasti sinun murheidesi muuleja. Epäitsekkään ja empaattisen ihmisen sairastuessa harvempi on tietoinen hänen tilastaan. Siksi vaikuttaa siltä että masentuneet ovat itsekeskeisiä, sillä itsekeskeiset ovat niitä jotka tekevät asiasta numeron.

Masentunut mieli rekisteröi usein ympärillään niin paljon epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä ettei meinaa kestää. Ennemmin sanoisin siis, että masentuneet ovat jopa keskimääräistä empaattisempia. Tai että keskimääräistä empaattisemmilla ihmisillä riski masentua on suurempi kuin muilla. En tosin tiedä onko aiheesta tutkimusta olemassa.



Mutta tarviiko yleensä ihmetellä, että masentunut pyörii itsensä ympärillä? Itse lyhyen masennusjakson kokeneena voin sanoa, että kuolema oli läsnä joka hetkessä, ei riittänyt energiaa muuhun kuin perustoimintojen ylläpitämiseen, vielä syvemmin masentuneillahan ei riitä siihenkään ja jäävät siksi helposti sängyn pohjalle.



Ihminen, joka ei ole kokenut masennusta, ei voi ymmärtää sen taudin hallitsevuutta.

On aivan totta masentuneiden ja syömishäiriöisten kohdalla.

Mutta skitsofreenikot ovat monesti todella empaattisia ja sympaattisia, eivät "kovia", niin kuin masentuneet ja syömishäiriöiset.

Siis näin ainakin, mitä olen oman työni puolesta ko. sairauksista kärsiviä nähnyt.

Olen kärsinyt masennuskausista ihan lapsuudesta saakka. Molemmat vanhempani erittäin mielenterveysongelmaisia, joten kotiolot varmasti minuun vaikuttaneet.

En sitten tiedä miten itsekeskeinen ihminen olen, mutta minulla on suuri pakkomielle yrittää miellyttää kokoajan muita. Ja olen erittäin herkkä ja tunteellinen ihminen...

Masennuskausien aikana tulee tosiaan pohdittua enimmäkseen omaa elämää, se on totta.

Mutta mielestäni olen kyllä myös empaattinen. Osaan tuntea valtavaa onnen tunnetta ja pahaa oloa myös toisen ihmisen puolesta.

Minun äidilläni on paranoidinen skitsofrenia/psykoosi, tällä hetkellä hyvässä hoidossa, mutta hän ei osaa lainkaan asettua toisen asemaan! Joskus hänen kanssaan ei ole kovin mukavaa keskustella, kun kaikki puheet kääntyvät aina häneen itseensä. Aina "minä, minä, minä" eikä hän osaa aidosti kuunnella vaan kääntää aina puheet itseensä.

Kaikki kiertää sitä omaa napaa. Minulla on masennusta sairastava sisko ja voi jumalauta sitä itsesäälissä pyörimisen määrää! Ja täydellistä empatian puutetta!

ovat niitä jotka ottavat kaiken maailman huolet kantaakseen. Ovat aivan liian empaattisia ja surevat muidenkin ihmisten murheet :/

se ongelma omimalla. Siskoni tekee tuota myös, ja voi jumankauta, että on rasittavaa lohdutella hysteeristä tätiä, joka mesoaa MINUN lapseni astmakohtauksen takia. "Kun se on niiiin kamalaa ja kun hänestä TUNTUU niin pahalta ja voi voi sentään, ja nyt ei voinut mennä töihinkään, kun se siskontyttö joutui sairaalaan ja tässä on nää miljoonajatuhat turhaa vinkkiä, millä asian voisi hoitaa ja varasin lääkärin ominpäin, kun ethän sinä nyt sitä osaa hoitaa ja minusta TUNTUU niiiiin pahalta..."

elää siinä hetkessä missä on eikä jaksa keskittyä muuhun. Draumaattinen elämä voi tarpeeksi pitkälle mennessään aiheuttaa myös masennusta, lihassärkyjä, vakavaa unettomuutta, luottamuspulaa toisiin ihmisiin

usko nyt jo, että se on Trauma ja Traumaattinen!

Ovatko sinun mielestä? vai tunnetko ketään mielenterveysongelmaista (masennus, skitsofrenia, bulimia tms.) joka osaisi olla empaattinen?

kysymys, että jos ihmisellä on mielenterveydellisiä ongelmia, ne tavalla tai toisella läpäisevät koko hänen tapaansa suhtautua maailmaan; en ole psykiatri tms, mutta lähipiirin perusteella täytyy sanoa että jos ihminen osaa terveesti rakastaa itseään, hän useimmiten kykenee molemminpuoliseen vuruovaikutukseen, sitoutumiseen, turvalliseen kiintymyssuhteeseen, rakastamaan, kunnioittamaan. Hänen huomiopisteensä on siis pois omasta navasta, koska hän saa tyydytyksen yhteydestä muihin ihmisiin. Jos taas tämä juttu on vaurioitunut, ihmisellä on joku tai joitain mielen sairauksia,ja koska hän ei kykene saamaan iloa ja tyydytystä suhteesta toiseen, hän on tietenkin itsekeskeinen. MInusta tämä se juttu just onkin. Ja tällä perusteella huomattava osa ihmisistä jotka kuvittelee olevansa mieleltään terveitä eivät sitä ole; vaan kärsivät eri-asteisista mm narsistisista vaurioista ja luulevat olevansa parempia kuin muut tms. Tälläkin palstalla näkee näitä ylimielisiä, itsekeskeisiä ihmisiä paljon. Kaikki mielen ongelmat eivät vaan näy ulospäin niin raknasti ja esim. julmuus ja omanedun tavoittelu ovat tänä päivänä ihan hyväksyttäviä piirteitä ihmisessä.

Siis jos ihminen kykenee rakastamaan itseään ja solmimaan tyydyttäviä ihmissuhteita, hän harvemmin on mieleltään sairas. ja jos taas on mieleltään sairas, on itsekeskeinen.

ovat niitä jotka ottavat kaiken maailman huolet kantaakseen. Ovat aivan liian empaattisia ja surevat muidenkin ihmisten murheet :/

tosiasiassa, minun mielestäni masentunut on itsensä hylännyt ihminen, eikä pysty siis aidosti rakastamaan toista. Terveen mielen ja sitä myöten myötätunnon edellytys on itsensä rakastaminen. "Empatia" ja muiden murheiden kantaminen voi olla myös pakokeino, pärjäämiskeino ja hyväksynnän saamisen keino, eikä se välttämättä kumpua aidosta empiatiasta.

Hullujenhuoneella esim., siis itseni lisäksi, ja ihan normaalin kivoja useimmat ovat olleet. Ainoa jonka empatiakyky on vähän kyseenalainen on miesystäväni, mutta hänellä onkin joku persoonallisuushäiriö.

Sulla ei näköjään ole mitään käsitystä esim masennuksesta! Joten voitko olla sitten kirjottamatta tälläsiä alotuksia. =(

jos ei jaksa huolehtia itsestäänkään...Sitäpaitsi ei se ole itsekeskeisyyttä vaan sitä että ei jaksa olla sosiaalinen,erakoituu ym ym...

terv. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä...En vain jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa

tosiasiassa, minun mielestäni masentunut on itsensä hylännyt ihminen, eikä pysty siis aidosti rakastamaan toista.

aika paksua, että yrität esittää kyseenalaisia mielipiteitäsi täällä vieläpä "tosiasioina".

Pitäisi tuntea aika hemmetin paljon mt-ongelmaisia, jotta voisi mitenkään uskottavasti vastata ap:n kysymykseen. Kenellä on tuttavapiirissään sellaien otanta?

Mutta yleisesti ottaen, jos ihmisellä on vakava sairaus, mt tai muu, hänellä on varmaan taipumus keskittyä enemmän omaan tilanteeseensa kuin terveellä ihmisellä. Ei ole tainnut tulla ap:lle mieleen? Mitenköhän sern empatian kanssa lienee ...