Tässä teille päivähoidon vastustajat kehitysneuropsykologian dosentti Nina Sajaniemen

jo ennen tätä tutkimusta vailla mitään tämän alan koulutusta. Silti sanoisin että osa tästäkin menee uusiksi muutaman vuoden päästä. Niinhän näille tiedejutuille aina käy!

Mutta toden totta on ihanaa jos pikkulapsi rakastaa paljon jotain muutakin aikuista kuin omaa äitiään. Mun lapsi rakasti syvästi vanhempaa ystävääni ja niin rakasti tämä ystäväkin lastani. Sitä kehittyi monien vuosien antoisa ystävyys, joka antoi paljon molemmille.

Ainoa ongelma oli äidin pieni mustasukkaisuus mutta onneksi sain tapettua sen:)

Totta että äidin korvikkeilla on ollut läpi historian tärkeä merkitys lasten kasvussa ja hyvinvoinnissa. Joissakin tapauksissa melkein ottaneet äidin roolin suhteessa lapseen.Tämä onkin varmasti ollut monen lapsen pelastus.Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä etteikö lapsella olisi aina ristiriitaisia suhteita omaan äitiinsä, jo näin on käynyt.Moni lapsi on kasvanut hyvien korvaavien ihmissuhteiden varassa. Pointti siis on että lapsen ollessa alle kolme tarvitsee hän hoitajan joka jatkuvasti eron aikana on tunteillaan ja ihan fyysisesti lapsen elämässä läsnä.Huoli joka nostettu päivähoidostamme esille liittyy juuri tähän keskeiseen asiaan, päiväkotien mahdollisuudet vallitsevassa tilanteessa, tarjota sitä mitä taaperoikäiset ja heidän vanhempansa tarvitsevat normaalissa kehityksessä, ovat hyvin heikot.Päivähoidon ammattilaiset ovat asiasta erittäin huolissaan kuten ovat myös asiantuntijat jotka näkevät puuttuvan tuen alle kolmevuotiaille, kasvatuskäytännössämme.

Itse olen lastentarhanopettajana päiväkodissa alle kolmevuotiaiden ryhmässä.Työskentelin vuosikausia ryhmissä joissa ei ollut omahoitajuutta. Nyt takanani on neljä vuotta omahoitajuustyötapaa. Ero entiseen on melkoinen, positiivisessa mielessä. Omahoitajatyötapa on mahdollistanut läsnä olevan aikuisen lapsille. Omahoitajuuden myötä lasta oppii tuntemaan paremmin ja on mahdollista vastata lapsen tarpeisiin oikealla tavalla oikea-aikaisesti. Entisessä liukuhihnameiningissä lapset tulivat usein väärin ymmärretyiksi kun yksi syötti, toinen käytti vessassa ja kolmas nukutti. Omahoitajuus ei ole siis se itse asia vaan KEINO toteuttaa laadukasta varhaiskasvatusta.

Aikuisen ja lapsen välisen vuorovaikutuksen määrä on myös lisääntynyt sen myötä. Omahoitajuustyötavan ei tarvitse tarkoittaa sitä, että omahoitajat pitävät kokopäivän lapsensa tiukasti samassa pienryhmässä. Vaihtelemme leikkiryhmiä tarpeen mukaan. Lasten leikkiessä pienryhmissä, tönimistä, puremista ym. on paljon vähemmän kuin suuressa alle 3-v. ryhmässä. Aikuisen ohjatessa pienryhmän leikkiä sosiaaliset taidot kehittyvät entistä paremmin. Perushoitotilanteissa on kuitenkin aina oma aikuinen työaikansa puitteissa (ruokailu, vessatus, pukeminen, riisuminen ja päivälevolle nukuttaminen) En ymmärrä mitä pahaa siinä voi olla. Päiväkotihoidosta puhuttaessa ei todellakaan tarvitse pelätä tilannetta, että yksi aikuinen hoitaisi koko päivän lasta. Omahoitajuuden avulla hoitajat eivät vaihdu jatkuvasti. Omahoitajuuden myötä lapset ovat kyenneet keskittymään leikkeihinsä paremmin koska heidän ei tarvitse varmistella perushoitoa.

En epäile sitä etteivätkö lapset kykenisi kiintymään useaan aikuiseen, mutta vaihtuvien aikuisten kulttuurissa vuorovaikutustilanteet ovat niin hetkittäisiä, ettei kiintyminen ole mahdollista.

Sajaniemen mielestä pedagokiikka kärsii kun lapset ovat omahoitajan (ehkä lastenhoitaja) kanssa omissa pienryhmissä. Pienten ryhmässä perushoitotilanteet ja siirtymät ovat merkittävin lasten kanssa tehtävä toiminta. Kiireettömät siirtymätilanteet ja rauhalliset ruokailuhetket omahoitajan kanssa antavat mahdollisuuden hedelmällisiin vuorovaikutustilanteisiin. Täytyy muistaa, että myös lastenhoitajilla on kasvatusvastuu. Yhdessä tiiminä suunnittelemme toimintaa ja keskustelemme mahdollisista kasvatuspulmista, sekä etsimme niihin ratkaisua. Toimintaa on helppo suunnitella lapsilähtöisesti. Lastentarhanopettaja on luonnollisesti vastuussa koko ryhmästä, mutta jokainen kantaa oman panoksensa. Olemme saaneet vanhemmilta ainoastaan hyvää palautetta toiminnastamme.

Sajaniemen mielestä vuoden vanhan päiväkotihoitoon vieminen on lapselle eduksi. Tänä päivänä moni vanhempikin ajattelee niin, että tavallinen arki ja kotona saadut virikkeet eivät riitä lapselle, vaan lapsi tarvitsee kehittyäkseen päiväkotihoitoa. On hyvä viestiä vanhemmille myös sitä, että lasta ei tarvitse laittaa pienenä päiväkotirumbaan jos ei ole pakko.

Toisaalta päiväkotihoidon ja kotihoidon vastakkain asettelu olisi lopetettava ja perheillä pitäisi olla enemmän vaihtoehtoja valita.

Siitä olen Sajaniemen kanssa samaa mieltä, että laadukkaaseen varhaiskasvatukseen tulee panostaa nykyistä enemmän.

sillä tutkijoilla ei useinkaan ole kiinteää työaikaa tai edes tehtävää työtuntimäärää.

Itselläni esim. on täysin mahdollista tehdä työt milloin haluan, ja siksi olemmekin voineet hoitaa lapset melko pitkään kotona (ja isovanhemmat vähän auttaneet). Näin on myös monella muulla tutkijalla.

Niin ja tutkijathan ovat niitä uraihmisiä jotka itse vieneet lapsensa päivähoitoon ihan pieninä. Ei siis kovin puolueetonta mielipidettä.

ylitäynnä olevaa ryhmää, jossa paljon vaativia lapsia (e-koodilla tai ilman, ummikkoja jne.)



Teoriassa olis tosi kiva, että kaikki lapset olis mukavassa ideaalipäiväkodissa lastentarhanopettajien hellässä huomassa. Todellisuus ei vaan kohtaa tässä asiassa teoriaa.



Sajaniemi on mielipiteinensä aika yksin (tutkijajoukossakin) tässä asiassa.

haastattelu uudesta Opettaja-lehdestä

Johdotusta aivoihin

Nina Sajaniemi uskoo, että alle kolmivuotiaskin voi kiintyä moniin aikuisiin, jos he tunnistavat lapsen tarpeet. Laadukas varhaiskasvatus johdottaa aivoja ja kantaa lasta koko elämän.

Riitta Korkeakivi, kuvat Veikko Somerpuro

Aivot kaipaavat virikkeitä jo varhain. Dosentti Nina Sajaniemi sieppaa syliinsä muoviset aivot ja osoittaa niiden etuosaa. Tänne kaikki lopulta johtaa ja täällä se tapahtuu: ihmisen oppiminen.

Laadukas varhaiskasvatus on ammattitaitoista pedagogiikkaa, jossa lasta osataan kuunnella ja hänen aloitteellisuuttaan tukea. Osaavissa käsissä aivot aktivoituvat oppimaan, kun niihin ohjataan lisää virtaa. Sajaniemi kutsuu sitä johdottamiseksi.

Ihmisaivot ovat kehittyneet pitkän evoluution tuloksena. Lapsen aivot kaipaavat kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Ihminen on sosiaalisesti ainutlaatuinen.

Päiväkodista helmet

Sajaniemen työhuone Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksella on kampuksen perällä. Täällä hän tutkii, miten pienet ihmiset oppivat ja aktivoituvat vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.

Lapsen oppimisesta Sajaniemi puhuu hymyillen ja innostuneesti. Äänensävy tiukkenee, kun keskustelu kääntyy päivähoidon nykytilaan, kelpoisten lastentarhanopettajien vähyyteen ja hyödyttömään inttämiseen siitä, onko lapsen paras paikka kotona vai päivähoidossa.

Pienen lapsen paras paikka on siellä, missä hänellä on hyvä olla.

– Yksivuotiaan lapsen voi huoletta laittaa päiväkotiin. Hänen kehityksensä ei siitä vaarannu, vaan hyötyy. Lapsi on sosiaalisesti niin ainutlaatuinen, että hän voi päiväkodissa saada helmet monilta aikuisilta ja lapsilta, Sajaniemi toteaa.

Tämä kaikki sillä varauksella, että homma hoidetaan hyvin. Päiväkoti ei saa olla lasten säilytyspaikka.

Varhaiskasvatuksen laatu on taattu, jos päiväkodissa on tarpeeksi koulutettuja lastentarhanopettajia. Laadukas varhaiskasvatus tukee lapsen kehitystä ja suojaa lasta, jos kotona on ongelmia.

Ammattitaitoisella päivähoidolla on suuri tarve. Eriarvoistumisen näkökulmasta varhaiskasvatuksen laatu on megaluokan asia.

Hiljattain ilmestyneessä kansainvälisessä tutkimuksessa kävi ilmi, että myös äidit voivat paremmin, kun he menevät töihin.

– Tätä tukevia tutkimuksia on paljon. Jos äiti voi hyvin, lapsi voi hyvin. Länsimaiset äidit, joiden työssäoloa tuetaan, tekevät tutkimusten mukaan myös enemmän lapsia, Sajaniemi kertoo.

Lapsi kiintyy moneen

Väite, että alle kolmivuotias lapsi voisi kiintyä vain yhteen tai kahteen aikuiseen, liittyy Sajaniemen mukaan kapeasti tulkittuun kiintymyssuhdeteoriaan. Aikuiset ovat aina auttaneet toisiaan lasten kasvatuksessa.

– Jos lapsi voi kiintyä isovanhempiin ja muihin sukulaisiin, miksei hän voisi kiintyä myös ammattikasvattajiin? Emo antoi lapsensa muiden hoiviin jo silloin, kun ihminen evoluution seurauksena pudotti karvansa eikä lapsi voinut enää roikkua kiinni äidissään.

Päiväkodeissa pitäisi nyt kiireesti miettiä, miten laadukasta varhaiskasvatusta käytännössä toteutetaan eikä paasata omahoitajista.

– Jos omahoitajasta pidetään jäykästi kiinni, niin osa lapsista saattaa olla aina jonkun muun kuin pedagogisen asiantuntijan eli lastentarhanopettajan vastuulla. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus päästä nauttimaan korkeatasoisesta varhaisesta kasvatuksesta.

Tilanne, jossa lapselle läheinen aikuinen lähtee muualle ja hänen tilalleen tulee toinen taitava pedagogi on lapselle ihan ookoo. Aikuisen herkkyys lapsen aloitteille pohjautuu vahvaan ammattitaitoon.

– Pätevä lastentarhanopettaja tietää, mitä lapsi tarvitsee. Hän tunnistaa lapsen sosiaalisen erityisyyden siinä mielessä, että pelkkä hoiva ei riitä.

Voiko lapsi sitten loputtomasti kiintyä aina uuteen ja uuteen aikuiseen? Sajaniemen mukaan ehdotonta kattoa ei ole tiedossa. Lapsi kiintyy niihin ihmisiin, jotka näkevät hänen tarpeensa.

Siitäkään ei ole mitään tieteellistä näyttöä, että kiintymyssuhde omiin vanhempiin horjuisi siksi, että lapsi on varhaisesta vaiheesta lähtien päiväkodissa.

– Parhaimmillaan laadukas varhaiskasvatus on ennaltaehkäisevää ja vahvistaa myös niitä lapsia, joilla on hyvät lähtökohdat Sajaniemi tähdentää.

Ryhmässä on voimaa

Lasten voimakas vuorovaikutteisuus kiinnostaa aivotutkijoita. He ovat sitä mieltä, että synnynnäistä aloitteellisuutta on tuettava jo vauvaiässä.

– Lapselle saattaa olla suurta sosiaalista ja kehityksellistä hyötyä siitä, että hänellä on monta aikuista ympärillään, Sajaniemi vakuuttaa.

Ryhmässä toimiminen on lapsen kannalta paljon tärkeämpää kuin ennen on ajateltu. Jos lapsi kokee olevansa yksi ryhmästä, siitä on valtavasti hyötyä hänen kehitykselleen. Minäkuva vahvistuu ja tilanteiden hallinta paranee.

Ryhmän positiivinen voima valuu kuitenkin hukkaan, jos se jaetaan jatkuvasti pienryhmiin. Luovia ryhmätilanteita joudutaan keskeyttämään esimerkiksi silloin, kun omahoitaja tulee töihin ja poimii nimikkolapsensa ryhmästä.

Ryhmästä erottaminen on lapselle Sajaniemen mukaan aina hälyttävä kokemus. Ikivanha biologiamme huutaa silloin hengen hätää.

– Pienryhmätkin ovat tärkeitä, mutta niitä pitää voida muuttaa luovasti ja joustavasti. Villeä, Kallea ja Mattia ei pidä aina laittaa samaan ryhmään.

Lapset eivät odota

Varhaiskasvatuksen hallinnon siirto opetus- ja kulttuuriministeriöön on Sajaniemen mukaan tervetullut uudistus siksi, että päivähoito ei ole sosiaalityötä. Varhaiskasvatuksen tehtävä on tukea lasta ja heittää lapsen eteen kaikki mahdollinen hyvä.

– Mikäli lastentarhanopettajat ja muut ammatti-ihmiset uhraavat energiansa perheiden tukemiseen, se on lapsilta pois. Lapset eivät odota. Heidän kanssaan on toimittava sillä hetkellä, kun he ovat läsnä.

Varhaiskasvatuksen tehtävä ei ole tukea perheitä kasvatustyössä. Perheet toimivat omien tapojensa mukaan. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi antaa vanhemmille neuvoja, jos he niitä kysyvät.

Monet perheet tarvitsevat tukea ja siihenkin on oltava kanavansa. Lastentarhanopettajan täytyy tietää, minne perheitä ohjaa.

Koulutus vahvistaa

Sajaniemi pitää Helsingin yliopiston lastentarhanopettajakoulutusta korkeatasoisena. Se ohjaa opiskelijoita ymmärtämään oppimista ja antaa valmiuksia lasten kohtaamiseen, tyynnyttämiseen ja aktivoimiseen. Se tarjoaa mahdollisimman vahvan teoreettisen ja käytännöllisen pohjan sille, että osaa toimia lasten kanssa oikein.

Kaikki lastentarhanopettajat voisivat Sajaniemen puolesta olla kasvatustieteen maistereita. Korkeakoulututkinto syventää ammattitaitoa, mutta ennen kaikkea se vahvistaa omaa ammatti-identiteettiä.

– Maisterikoulutuksen yhtenä tavoitteena on ohjata opiskelijoita argumentointiin ja kriittiseen ajatteluun. Silloin he uskaltavat toimia byrokraatteja vastaan ja nousta sanomaan, että minä en suostu poistamaan känisevää lasta ryhmästä, koska jokainen ryhmästä poistaminen lisää syrjäytymisen riskiä.

Sajaniemi uskoo, että pikkuhiljaa kritiikki kasvaa. Kaikki eivät suostu tekemään kaikkea, kun ammattilaisten ääni pääsee kuuluviin.

Pääkoppa kiinnostaa

Filosofian tohtori, kehitysneuropsykologian dosentti Nina Sajaniemi on syntynyt Raumalla vuonna 1956.

Lastentarhanopettaja ja neuropsykologian erikoispsykologi on varhaiskasvatuksen yliopistonlehtori ja vastuullinen tutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii pienten lasten stressiä, oppimista ja sosiaalista vuorovaikutusta päiväkodissa. Hän on kouluttanut opettajia Montenegrossa, Kosovossa ja Tansaniassa.

Sajaniemi asuu Espoossa ja harrastaa purjehdusta ja merielämää. Hänellä on neljä lasta ja kaksi lapsenlasta.

Aivan näin on että lapsella paljon apua useistä ihmissuhteista, kunhan suhde hoivaavaan vanhemapaan säilyy jatkuvana ja turvallisena.Taapero on täynnä intoa maailman valloituksessaan vain niin kauan kuin turvallinen satama on lähettyvillä.Alle kolmevuotiaan hurja kehitys ja oppimisen vimma sammuu valitettavast päiväkodissa jossa äiti liian pitkät päivät poissa eikä hoitajilla riittävästi läheisyyttä lapseen että pystyisivät äidin ja lapsen suhdetta kannattelemaan. Päivähoidossa pitkään opetelleena olen nähnyt, mitä päivähoidon ammattilaiset päivittäin kohtaavat, miten pienet taaperot niin usein "sammuvat" kun ero äidistä liian pitkä, eikä jatkuvaa läheisyyttä tiettyyn hoitajaan,toisten lasten erillaiset reaktiot joiden kanssa ei ole mahdollisuutta saada apua ja tukea jne.

Kun emme saa riittävän hyvää tukea läheiseltä aikuiselta tässä ikävaiheessa kehittyy meistä aikuisia joille taaperoikäisen lapsen hoito on usein ylivoimainen.Tämä näin kasvanut uusi sukupolvi ei siis pärjää vanhempan taaperolle.Tämä varmaan pääsyy siihen miksi tutkimukset osoittavat äitien voivan paremmin kun jättävät lapsensa taaperoiässä hoitoon.Olisi mielenkiintoista seurata näiden lasten ja vanhempien myöhäisempiä kehitysvaiheita, vasta silloin pystyttäisiin sanomaan miten "hyvä paikka ryhmähoito taaperolle on".

Kyllä ne lasten vakavat ongelmat (jos niitä on) johtuu yleensä ihan muusta kuin siitä, että on ollut päivähoidossa. Jos lapsen ainoa "trauma" on se, että on ollut päivähoidossa, sillä lapsella on asiat tosi hyvin.



Vanhempien psyykkiset ongelmat, päihdeongelmat, pitkään jatkuneet vakavat taloudelliset ongelmat, sosiaaliset ongelmat, parisuhdeongelmat, perheväkivalta jne. Siinä suuria syitä lasten ongelmiin.

Kyse onkin lapsen taaperovaiheen "normaaleista" kehitysvaihekohtaisista tarpeista. Aivan samoin kuin olemme vakuuttuneita siitä että vauva tarvitsee äidin lähelleen, siksi Suomessa onkin pitkä äitiysloma.Seuraavan kehitysvaiheen tarpeet ovatkin sitten suurelle yleisölle epäselvät.Kehityspsykologian asiantuntijat ovat jo varsin pitkään ymmärtäneet että lapsen kehitys on alle komevuotiaan kohdalla läheisesti ankkuroitunut aikuiseen joka syntymästä asti lasta hoitanut (tavallisesti äiti).Jos haluamme antaa lapsellemme mahdollisimman hyvän kehtysympäristön taaperovaiheessa on varmistettava että suhde äitiin säilyy kiinteänä ja jatkuvana, joko jonkun muun avun varassa tai sitten oman hoidon.Ryhmähoidossa usean aikuisen hoidossa tämän toteutuminen on vaikeaa.



Kyse siis pikemmin normaalin kehityksen mahdollisimman hyvien puitteiden varmistamisesta.Tämä mahdollista vain jos ymmärrämme mitä tässä kehitysvaiheessa tapahtuu ja minkälainen on vanhemman rooli. Siitä emme mihinkään pääse että varhaiset vuodet luovat pohjan meidän persoonallisuudellemme ja mitä vankempi tämä on sitä paremmat ovat edellytykset myöhäisemmän kehityksen onnistumiselle.

jo ennen tätä tutkimusta vailla mitään tämän alan koulutusta. Silti sanoisin että osa tästäkin menee uusiksi muutaman vuoden päästä. Niinhän näille tiedejutuille aina käy!



Mutta toden totta on ihanaa jos pikkulapsi rakastaa paljon jotain muutakin aikuista kuin omaa äitiään. Mun lapsi rakasti syvästi vanhempaa ystävääni ja niin rakasti tämä ystäväkin lastani. Sitä kehittyi monien vuosien antoisa ystävyys, joka antoi paljon molemmille.



Ainoa ongelma oli äidin pieni mustasukkaisuus mutta onneksi sain tapettua sen:)

ja on havainnut, että 2/3 lapsista on poikkeava stressivaste, mikä on huono asia. Jos ap vähänkin enemmän tutustuisit SAjaniemen ajatuksiin ja tutkimuksiin havaitsisit, että hän peräänkuuluttaa laadukkaampaa varhaiskasvatusta mitä se tällä hetkellä on! Hän vaatii lisää lastentarhanopettajia ryhmiin sekä lapsilähtöisempää hoivaa, mitä nykyisissä ylisuurissa ryhmissä on mahdollista antaa. Hoitajien sensitiivisyys lapsen tarpeille ei ole aina niin hyvä kuin pitäisi olla.



Sajaniemen mukaan lapsi hyötyy useista TURVALLISISTA kiintymyssuhteista. Se on se pointti!

Sajaniemi on tuttu, teki meidän lapselle neuropsykologisen tutkimuksen. Piti 3-vuotiasta korkealla kerrostalon ikkunan edessä ja hienosti diagnosoi, että lapsi pelkää. Noh, muuten tutkimus meni ok, mutta etukäteen oli sovittu, että lasta tutkitaan kolme kertaa ja sitten on loppupalaveri, jossa on vain vanhemmat ja me saamme tutkimustuloksen. - Lapsi tutkittiin ja menimme kahdestaan loppupalaveriin. Kuuntelin kiinnostuneena - kunnes aloin ihmetellä, ettei asia tuntunut päättyvän sovitusti. No eipä niin, Sajaniemi ilmoitti, että yleensä hän tapaa vanhempia (yksityinen lastenlääkärikeskus) useita kertoja. Minä sanoin, että voi olla, mutta meidän kanssamme sovit yhdestä tapaamisesta. Tämän sentään myönsi. Diagnoosia hän ei ollut myöskään kirjoittanut. Maksoimme ja lähdimme pois. Diagnoosia ei vaan kuulunut postitse. Soitin lääkärikeskukseen kysyäkseni milloin se oli postitettu. He yhdistivät puhelun Sajaniemelle, joka sanoi olevansa hyvin kiireinen ja että kyllä hän sen kirjoittaa, kun ehtii. En antanut periksi, vaan vaadin tietyn päivän, johon mennessä sen on oltava valmis. - Kun myöhemmin olisimme tarvinneet neuropsykologin apua, soitin samaan lääkärikeskukseen ja toivoin toista psykologia, keskus sanoi, että yleensä käydään samalla. Varasin ajan toiselta lääkäriasemalta. - Huoh, onneksi pääsin eroon Sajaniemestä. En usko mihinkään naisen juttuihin.

Ammattikasvattaja saattaa joo osata ton varhaiskasvatuksen paremmin/oikeemmin mutta ei siellä päiväkodissa voi antaa laadukasta varhaiskasvatusta. Jos henkilökuntaa olisi riittävästi ja ryhmäkoot pienempiä niin sitte olis ihan eri tilanne.

Jos nyt puhutaan kuitenkin vähän siitä että kumpi on parempi, koti- vai päivähoito 1-3 vuotiaalle  (vaikka inhoankin itse tällaista vastakkainasettelua mutta ainahan nämä keskustelet menevät tähän) niin kysymyshän on nimenomaan siitä että lapset ja perheet ovat erilaisia. Jos jollakin äidillä ja lapsella on ihanaa kotielämää jossa tavataant tuttavia, sukulaisia, käydään ulkoilemassa, puistoilemassa, kerhoilemassa ja äiti tuntee että pää ei mitenkään sekoa kotona olemisesta vaan nauttii kotona olemisesta ja lasten kanssa hääräämisestä niin tietenkin tällaiselle lapselle ja äidille on parempi se kotihoito mutta jos taas äiti tuntee mökkihöperöityvänsä kotona, on ahdistunut, tylsistynyt, masentunut, ei ole tuttavia muista lapsiperheista, erkoitunut, ei jaksa tai tuntee vaikeaksi mennä kerhoihin tai jopa ulkoilu tai puistoilu ottaa päähän ja tuntuun inhottavalta voi tuloksena olla se  että kumpikn lapsi ja äiti kärsii kotona olosta ja lapsella todellakin olisi paljon parempi olla päiväkodissa päivisin kun masentuneetn vihaisen äidin kanssa kotona.

Tietenkin monet ovat valmiit kivittämään tuollaisen äidin joka ei "jaksa" ulkoiluttaa lasta  tai käydä perhekerhoissa tai muissa mutta asia ei vain ole niin yksinkertainen. Joillain on vain paljon parempi ympäristö jo valmiina kun jää äitiyslomalla eli esim. jos lapsella on leikkikavereita kotona tai jos äidillä on tuttuja jo valmiiksi muista lapsiperheistä on huomattavasti helmpompaa ryhtyä aktiiviseksi kotiäidiksi kun jos tällaiset ihmiset puuttuvat kokonaan ympäristöstä. Ei niitä niin vain väkisin hankita eikä kaikilla ole voimia tai taitoja edes siihen.

Itse olin todella erakoitunut äitisylomalla. Ei mitään ystäviä eikä meillä ole edes mitään perhetuttuja joissa olisi lapsia. Lapsen kontaktit olivat todellakin vain minä, isä ja erittäin harvoin yksi sukulainen. Odotin kun kuuta nousevaa että sain lapsen vietyä päiväkotiin ja itse töihin koska todellakin olin ahdistunut ja masentunut kotona. Pienen lapsen kanssa (alle 1-vuotias) ei voi edes vielä ulkoilla kunnolla puistoissa tms. Lapsi ja minäkin saimme vähän muita kontakteja elämään kun kotona mököttämisen. Tämä oli paras vaihtoehto meille, ei varmaan kaikille muille. Tämän voisi todellakin kiteyttää yhteen lauseeseen: kun äiti voi hyvin niin lapsikin voi hyvin. Lapsen hoito on niin paljon muutakin kun ruuan ja vaatetuksen tarjoaminen. Jos äidin pääkoppa hajoaa tai on ahdistunut se kyllä vaikuttaa ehdottomasti lapseen.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:23"]

Sajaniemi on tuttu, teki meidän lapselle neuropsykologisen tutkimuksen. Piti 3-vuotiasta korkealla kerrostalon ikkunan edessä ja hienosti diagnosoi, että lapsi pelkää. Noh, muuten tutkimus meni ok, mutta etukäteen oli sovittu, että lasta tutkitaan kolme kertaa ja sitten on loppupalaveri, jossa on vain vanhemmat ja me saamme tutkimustuloksen. - Lapsi tutkittiin ja menimme kahdestaan loppupalaveriin. Kuuntelin kiinnostuneena - kunnes aloin ihmetellä, ettei asia tuntunut päättyvän sovitusti. No eipä niin, Sajaniemi ilmoitti, että yleensä hän tapaa vanhempia (yksityinen lastenlääkärikeskus) useita kertoja. Minä sanoin, että voi olla, mutta meidän kanssamme sovit yhdestä tapaamisesta. Tämän sentään myönsi. Diagnoosia hän ei ollut myöskään kirjoittanut. Maksoimme ja lähdimme pois. Diagnoosia ei vaan kuulunut postitse. Soitin lääkärikeskukseen kysyäkseni milloin se oli postitettu. He yhdistivät puhelun Sajaniemelle, joka sanoi olevansa hyvin kiireinen ja että kyllä hän sen kirjoittaa, kun ehtii. En antanut periksi, vaan vaadin tietyn päivän, johon mennessä sen on oltava valmis. - Kun myöhemmin olisimme tarvinneet neuropsykologin apua, soitin samaan lääkärikeskukseen ja toivoin toista psykologia, keskus sanoi, että yleensä käydään samalla. Varasin ajan toiselta lääkäriasemalta. - Huoh, onneksi pääsin eroon Sajaniemestä. En usko mihinkään naisen juttuihin.

[/quote]

Aika sekava sepustus mutta ainakin on ihan oikein, ettei neuropsykologi kirjoittanut sinulle daignoosia, koska se on ainoastaan lääkäreiden oikeus.

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:18"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 12:11"][quote author="Vierailija" time="30.09.2014 klo 11:41"] Laitoslapsi on aina turvaton. Kääntää sen asian miten päin haluaa. Mutta voihan lapsena pahoinpidellystä ja insestiä kokeneestakin lapsesta tulla menestyvä aikuinen kokemuksistaan huolimatta. Tutkimukset saadaan näyttämään aina juuri siltä, mihin niillä tähdätään.  Kuten kerran eräs laitoslapsi sanoi. Pitkään oli aikuiset olleet vain ihmeellinen massa, joka tuli ja meni. Ainoa ankkuri siinä kaaoksessa oli vakioyökkö, jonka tiesi tulevan yöllä töihin. Muut ihmiset vaihtuivat niin nopeaa ja heitä oli niin paljon, ettei heihin ehtinyt kiintyä. [/quote] Mistä tällaisia idiootteja oikein sikiää? [/quote] Ekasta kirjoittajasta en tiedä, mutta sun sosiaaliset taidot on kyllä tarhassa kasvatetun lapsen tasoa.

[/quote]

Sinun kognitiiviset taitosi ovat kotiin heikkolahjaisen äidin kanssa eristetyn kolmivuotiaan tasolla. Har har.

Juu hienoja ajatuksia. Sitten vaan Mmattitaitoistaja välttävää henkilökuntaa etsimään ja pienempiä ryhmiä.

Nuo tavoitteet ei isossa  ryhmässä toteudu.lapsi kärsii, kun hoitajat vaihtuu...ei ehdi kiintyä..on sijaisia ja vähän henkilökuntaa.

Psyykkinen kuorma on pienelle lapselle tuolloin kova taakka. Ja se häiritsee ihan varmasti tuota neuroåsykologista kehittymistä...psyyke siinä ei kehity kun on irtonainen olo. Epävarmuus lisääntyy. Sosiaalinen kuorma rassaa pientä. Eihän aikuisetkin jaksa Jatkuvaa sosiaalista vaihtoa.

Ääni on mielikuvia ja niitä pitäisi sitten ruveta ajamaan...että olisi henkilökuntaa, tiloja terveitä tiloja ja pieniä ryhmiä.

Itse ajattelen, että kotona ja kerhossa riittää. Jos on mahdollisuus olla. Kotona olevien lasten aktiviteettejä ja äitiverkostoa ja isäverkostoa pitäisi kehittää.

Tutkimus on tehty.

"Tämä kaikki sillä varauksella, että homma hoidetaan hyvin. Päiväkoti ei saa olla lasten säilytyspaikka."

Tämä taas nollaa koko lausunnon kerralla.

Minullakin huonoja kokemuksia Sajaniemestä neuropsykologina. Teki täysin virheellisen päätelmän ja hoitosuunnitelman, jota sitten useat erikoislääkärit kommentoivat jälkikäteen.

Kertoi vastaanotolla itse vieneensä omat lapset päiväkotiin, että ihan hyvä paikka se on. Ja suositteli sitä minullekin.

Komppaan sinua 26, hyvät huomiot! Ja miten on kumpi on paras lapsen säilytyspaikka, normaali koti vai laitos, olkoon sitten päivä- tai lastenkoti? Kyllä minä olen paras omien lasteni asiantuntija ei sitä hellyyttä ja rakkautta heitä kohtaan vieras tunne ja se on kuulkaas aika tärkeä juttu, samoin isovanhemmat ja lähisuku, ei heitä voita vieraat vaihtuvat hoitajat tai muutkaan psykologit, se on varma. He tekevät vain työtään, me vanhemmat täydellä sydämellä, ihan eri asia. Tunnen muuten aika montakin "asiantuntijaa" joilla omien lasten kasvatus ei ole oikein mennyt putkeen ja on isojakin ongelmia.

Tästä Sajaniemestä en tiedä mitään, mutta olen aina ihmetellyt, miksi lapselle on "ammattikasvattaja" parempi kuin omat vanhemmat. Mitä se "ammattikasvattaja" tietää siitä lapsesta enemmän kuin vanhemmat? Voi hyvin olla, että lapsi pitää vieraista aikuisista, jos nämä ovat mukavia ja osaavat laskeutua lapsen tasolle, mutta varsinaista kiintymyssuhdetta en usko syntyvän. Lapsi on siellä katraassa, joku täti tulee ja leikittää, joku toinen käskee syömään, sitten mennään pihalle, sitten odotetaan noutajaa. Voi lapsella ihan hauskaa olla, mutta kyllä lapsi oikeasti odottaa ja kaipaa niitä omia vanhempiaan koko sen hoitopäivän ajan.