Lue keskustelun säännöt.
Rehellisesti: Pitäisitkö vammaisen lapsen?
13.11.2005 |
Tuli mieleen tuosta dysfasia-ketjusta, jossa moniongelmaisen, housuun pissaavan jne. 9 vuotiaan äiti on aivan poikki. Joku kertoi, että heidän kehitysvammainen 11-vuotiaansa on arkipipäivät valtion koulussa, ja tulee vain viikonlopuiksi kotiin, koska äiti ei olisi enää jaksanut.
Miten itse luulisit jaksavasi, jos näin kävisi? Missä kulkee kotihoidon ja luovuttamisen raja? Vanhemman tai muiden sisarusten kannalta?
Minä olen aina ollut sitä mieltä, että jos saisin älyllisesti vammaisen lapsen, antaisin hänet pois jo vauvana. Kuulostaa tylyltä, mutta tätä mieltä olen edelleen, vaikka omat lapseni olen kasvatanut jo melkein aikuisiksi. Kapasiteettini ei riittäisi siihen, että pitäisi keskittyä IKUISESTI lapseen, joka ei kehity, joka ei ehkä opi kävelemään, hymyilemään tai puhumaan, ei oppisi kuivaksi, ei itsenäistyisi omaan elämään, jne. Haluan, että hän oppii kaiken normaalisti ja siitä saan voimia, jos näin ei tapahtuisi, tiedän väsyväni liikaa, ja olisi parempi antaa hänet pois jo ennen, kuin kiintymyssuhdetta tapahtuu. Tarkoitan jo. esim. Darrwinin syndroomaa, tai muuten vajaamielisyyttä. Myös älyllisesti normaali mutta fyysisesti vaikeavammainen on samantyyppinen asia, hänet laittaisin laitokseen tms. kun hoito kävisi liian raskaaksi minulle. Kävisin toki katsomassa vaikka päivittäin.
Onko liian tiukka linja?? Huom. jos nyt iso lapseni vammautuisi, tilanne olisi vaikeampi, mutta pidemmän päälle en jaksaisi hoitaa häntä enää aikuisena ainakaan. Mitä mieltä olette?
Kommentit (59)
kehitykselliselle poikkeamalla, joka voi johtua sitten mistä tahansa jutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se jos mikä on hylkäämistä. Olisihan vauva kuitenkin minun. :(
En kuitenkaan usko, että jaksaisin hoitaa vaikeavammaista lasta kotona kovin kauan 24/7. Jonkinlainen koti- ja laitoshoidon yhdistelmä olisi varmaan meille sopivin vaihtoehto.
Ihmettelen toisaalta asennetta, että laitokset ovat suunnilleen jotain helvetin portteja. Minä taas uskon, että parhaimmillaan " laitos" voi olla mukava ja aktivoiva ympäristö vammaiselle itselleen ja voimaa antava tekijä myös hänen vanhemmilleen. Sitä paitsi, laitetaanhan terveitäkin lapsia laitoksiin joka päivä: päiväkotiin, kouluun...
Ja kirjoitin siis, että luultavasti päätyisin jossain vaiheessa onkinlaiseen koti- ja laitoshoidon yhdistelmään, jos minulla olisi vammainen lapsi.
Niin se useimmille on. Harmi vaan, että nämä vanhemmat usein polttavat itsensä loppuun. Tosiasi kuitenkin on se että nämä lapset voivat olla erittäin raskaita rakkaita hoitaa. Jotain stressipiste tilastoja kun katselee vammaisen lapsen vanhemmuus kyllä on mitallisijoilla. Minä en ainaakaan uskalla sanoa ehdottomia kantoja suuntaan enkä toiseen, kun en tilanteessa ole ollut jossa pitäisi näin raskaita asioita päättää. Ystäni laittoi lapsensa, joka on erittäin vaikeasti monivammainen, laitokseen vasta pakon edessä. Selästä pamahti välilevyt paikaltaan, eikä hän voinut enää nostaa lastaan. Nyt kun asiasta on jo pari vuotta hän pystyy puhumaan asiasta itkemättä. Hän kokee suurta syyllisyyttä, vaikka käykin lapsensa luona vähintään viisi kertaa viikossa ja viettää silloin siella asuntolassa aikaa tunteja.
Siis läheltä seuranneena en uskalla ottaa kantaa suuntaan, enkä toiseen. Oma lapsi on kuitenkin rakas. Aina.
Minusta pitäisi laittaa sikiöseulonnat pakolliseksi, ja kun tiede kehittyy, niin 100% varmuudella kehitysvammaisiksi todetut sikiöt abortoitava.
Jos lapsi vasta synnytyksessä vammautuu tai kehitysvammaa ei ole muuten huomattu, niin sitten samaan tyyliin kuin nytkin.
Kehitysvammaiset ovat taakka yhteiskunnalle. Niin se vain menee. Luonnon laki; vahvat elää, heikot kuolevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta jos tietäisin, että saattaa olla vammainen, tekisin abortin.
Voin vain olla nöyrästi kiitollinen näistä kahdesta, ainakin toistaiseksi terveestä lapsestani. Enempää en enää uskalla edes yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tädilläni on nyt 10v vammainen tyttö (down, lisäksi paha sydänvika ja sairastelee usein). Vaikka heillä on ollut välillä raskasta lapsen kanssa, pitävät he silti tätä lahjana ja erityistehtävänä <3 <3 <3. Ja tuota ylimääräitä kromosomia kutsuvat rakkauden kromosomiksi! Niin paljon he ovat katsoneet saaneensa iloa ja rakkautta vammaisen lapsensa myötä...
Jos itse joskus vammaisen lapsen saan, haluan hänet pitää ja toivon pystyväni suhtautumaan häneen yhtä kauniisti kuin tätini tyttäreensä!
Olen työskennellyt kehitysvammaisten hoitokodissa ja saanut tavata mahtavia persoonia sitä kautta. Monet vammat eivät sulje pois laadukasta ja nautinnollista elämää. Toisaalta olen nähnyt sen nurjemmankin puolen, kuinka vaikea vammaisuus huonoimmillaan rajoittaa paljon ihmisen elämää.
Syntyneen lapsen pitäisin, monet vammautumisista tapahtuu vasta synnytyksen yhteydessä kuten cp. Kaikkeeen ei voi varautua etukääten
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ei kannata asettua uhrin asemaan, edes vanhempana. Asenne on korvien välissä ja se on tärkein - kuitenkin.
Sanoisitko vammaiselle ihmiselle, että hänet olisi pitänyt sinun mielestäsi abortoida? Tai pitäisikö sinut sitten pistää hengiltä, kun et enää jaksa hoitaa itseäsi 100%?
Asennevammaiset ihmiset ovat suurin taakka yhteiskunnalle, mutta on sääli, ettei kyseistä ominaisuutta voi diagnosoida etukäteen. Eikä esim pakkohoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ikinä kuullutkaan. Laitos asumispaikkana ei ole mikään kauhistuttava asia. Siinä vaiheessa kun/jos omaiset eivät jaksa vammaista lasta hoitaa se on hyvä ratkaisu. Luonnolliselta tuntuu ainakin yrittää hoitaa omaa lastaan itse. Jossain vaiheessa tietenkin jokainen muuttaa, tai ainakin pitäisi muuttaa lapsuudenkodista pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Minusta pitäisi laittaa sikiöseulonnat pakolliseksi, ja kun tiede kehittyy, niin 100% varmuudella kehitysvammaisiksi todetut sikiöt abortoitava.
Jos lapsi vasta synnytyksessä vammautuu tai kehitysvammaa ei ole muuten huomattu, niin sitten samaan tyyliin kuin nytkin.Kehitysvammaiset ovat taakka yhteiskunnalle. Niin se vain menee. Luonnon laki; vahvat elää, heikot kuolevat.
Myöhemmin elämässään vammautuneeseen tunteet olisivat erilaiset.
Samoin jos lapseni osoittautuisi vammaiseksi myöhemmin elämässään.
Hoitoapua ottaisin varmasti vastaan, on taho mikä hyvänsä.
Itse en kehtaisi antaa pois omaa lastani missään nimessä, sitä ei meidän suvussa hyväksytä ollenkaan ja en näe sellaista vaihtoehtoa olemassakaan.. Ei terve, normaali aikuinen anna lasta pois.. toisaalta en varmaan haluaisikaan (sitähän ei voi tietää ennen kuin kokee)
Sinä joka " antaisit" lapsesi pois. Mihin sinä hänet antaisit? Laitospaikkoja on rajoitetusti ja joskus sitä paikkaa joutuu jonottamaan vuosia. Ei ole mitään säilöä, johon ilmanmuuta voi lapsensa sijoittaa. Ei yhteiskunnalla ole velvollisuutta lunastaa lasta sillä perusteella, että vanhempia nyt ei satu kiinnostamaan tietynlainen lapsi. Jos äiti kieltäytyy ottamasta synnytyslaitokselta lasta mukaansa on edessä monenlaiset keskustelut ja terapiat kenties ym toimenpiteet. Pakkohan lapsi on sitten jonnekkin sijoittaa, kun ei voi hoitamattakaan jättää. Mutta onko jollakin äidillä tosiaan sydäntä hyljätä kokonaan oma lapsensa?
Vierailija:
Niin se vain menee. Luonnon laki; vahvat elää, heikot kuolevat.
Ja kyllä toi dysfasia on pieni ongelma ja vamma verrattuna moneen muuhun sairauteen tai vammaan esim. kehitysvammaisuus, down syndrooma tms. Dysfasia lapsella on suurimmat ongelmat puheen tuotossa ja ymmärtämisessä, motoriikassa saattaa myös olla ongelmia ja dysfaattisella saattaa olla ns. vaikea luonne.
Mutta ymmärrän ja uskon sen, että kyllä siinä vanhemmat myös väsyvät.
Terv. dysfasia pojan 8v. ja autistisen tytön 5v. äiti