Hajoan, hajoan, hajoan! Minulla on kamalat lapset

Auktoriteetti ja kasvatus eivät tule kielloista, käskyistä ja rangaistuksista, vaan aidosta läsnäolosta lapsen kanssa. Siitä että aikuinen kiinnostuu hänestä ihmisenä. Arvostaa häntä yksilönä.



Tämä kokemus pitkäaikaisesta opettajantyöstä ja 16 vuodesta äitinä.

Mikä on sellainen rangaistus mikä tuntuu eniten, mikä on lapslille tärkeää? Viikkorahan menetys? Kaverikielto (ei kaverille eikä kaveria kylään), pelikielto? Kännykielto?

Ja lisäksi tuon ikäisille vielä vois olla hyvä välitön rangaistus, eli jäähy. Muuten kuulet vain "ei tunnu missään"-huutoja.

Täälläkin väsynyt äiti. Mitä paremmin jaksan pitää noista kiinni, sen paremmin menee.

hyvästä käytöksestä aurinko, huonosta pääkallo.

Mutta miten kävi? Pedot ottivat lapun, piirtivät sen täyteen aurinkoja ja suttasivat pääkallot. Suutuin toki aika tavalla.

Toinen kokeilu, en jättänyt öappua heidän ulottuvilleen. Kaivelivat sen kuitenkin, ja repivät. Ja tekivät minulle oman pääkallotaulukon, johon olivat piirtäneet 10 pääkalloa, ja veidät sen postilaatikkoon.

Kekseliäitä toki ovat kuin pirut.

Saatoit itsesi naurunalaiseksi. Opitko mitään?

heidän kanssaan.



Ja sitten tämä on paha: minä en voi välillä olla nauramatta kun katson heidän jekkujaan. Pitäisi pystyä pitämään pokka.



Kiitos vinkeistä. Osaa olen kokeillut, mutta olenkohan ollut liian löperö sitten, kun ei tehoa.

Lahjonta johtaa siihen, et kohta ei enää mikään riitä.



Kiristys pitäisi johtaa sit seurauksiin eikä vain uhkailla sillä.



Jostain luin, että mitä enemmän käyttää lasten kasvattamisessa nk. "aikuisen valtaa" sen pienemmät vaikutukset sillä on.



Koska viimeksi olet oikeasti jutellut lapsenne kanssa? Koska viimeksi olet kuunnellut ihan oikeasti?



Mulla itella kaksi vilkasta poikaa ja hakkaan välillä päätä seinään jatkuvasti. Nyt joululomalla kun on vähän enemmän arjen kiireessä ollut aikaa vain istua sohvalla, kaapata lapset kainaloon ja rapsutella ja jutella heidän kanssaan, on perheen dynamiikka ihan toista kuin mitä se oli ennen joulua. Saas nähdä pitkäänkö tämä "rauha" kestää.

kerran yhtä näistä supernanny ohjelmaa katsoneena niin siellä lelut laitettiin laatikoihin ja sieltä sai lelun kun lapsi oli kiltisti ja eikä viskonut pitkin lattiaa ja taas pois laitettiin kun oli tuhma ja sotki...



sitten huomaan kun meillä isompi on pelannut esim. x-boxia niin on oikeasti levottovampi ja kiusaa enemmän pikkuveljeään kuin muuten.. tai katsoo esim. pokemoneja...

Pitää olla kunnon rangaistukset, tuossakin tilanteessa.

Joo, no ehkä pääkallotaulukko oli liian provosoivaa, mutta kuitenkin idea hyvä. Tee uusi taulukko vaikka sitä plussaa, ja selitä mitä tapahtuu, jos sen repivät!! Älä anna periksi.



Ja lyömisestä ja kaikesta muusta kunnon rangaistukset.

Voi kamala, onneksi meillä on vain yksi poika ja senkin kanssa on tekemistä..

Lahjonta johtaa siihen, et kohta ei enää mikään riitä.

Kiristys pitäisi johtaa sit seurauksiin eikä vain uhkailla sillä.

Jostain luin, että mitä enemmän käyttää lasten kasvattamisessa nk. "aikuisen valtaa" sen pienemmät vaikutukset sillä on.

Koska viimeksi olet oikeasti jutellut lapsenne kanssa? Koska viimeksi olet kuunnellut ihan oikeasti?

Mulla itella kaksi vilkasta poikaa ja hakkaan välillä päätä seinään jatkuvasti. Nyt joululomalla kun on vähän enemmän arjen kiireessä ollut aikaa vain istua sohvalla, kaapata lapset kainaloon ja rapsutella ja jutella heidän kanssaan, on perheen dynamiikka ihan toista kuin mitä se oli ennen joulua. Saas nähdä pitkäänkö tämä "rauha" kestää.

Olet oivaltanut jotakin tosi upeaa. Jatka tätä linjaa arkenakin!

labyrinth autot! voi ostaa ihan anttilasta



tai me wiillä koko perhe keiltaan yhdessä! aina välillä..



tai opeta korttipelejä.. silloin on läsnä oikeasti...

Isompi on 9-vuotias ja aivan ihana lapsi nuorempaan kuspiähän verrattuna. Nytkin tuo eskarilainen on keskittynyt edelliset pari viikkoa pilaamaan kaiken kivan mitä ollaan aiottu tehdä, ja riehuu ja ärsyttää ihan tahallaan koko ajan. Ulkoiltu on. Tänään sain ihan vanhan hyvän ajan raivokohtauksen ja ajoin kakaran huoneeseensa hirveän huudon keralla ja siellä hajotin hänen armaan uusimman legovirityksensä. Ah sitä tyydytyksen tunnetta kun pikkupirulainen vihdoin tirautti kyyneleen.



Valitettavasti tämän kohtauksen vaikutus kesti vain pari tuntia, mutta ne olivatkin tämän 'loman' parhaat tunnit.



Lasken tunteja siihen että eskari taas alkaa.

Tulee olo että ovat imeneet minun voimani viimeiseen pisaraan joten olkoon pirut. Meillä ei saa pelata pleikkaa kuin 3krt/viikko ja telkkaa ei katsota. Viikonloppuisin on kivaa tekemistä: uimahallia, leffaa, pizzalla käymistä ilman mitään ehtoja sille. Viikkorahaa eivät saa vaan ostan jos heillä on jotain jota kovasti toivovat. Täytyy sanoa, että heillä on aika paljon leluja. Ehkä ovatkin saaneet kaiken tuosta vaan, tarvitsematta tehdä asioiden eteen mitään.



Entä millaisia kotitöitä voisi teettää tuon ikäisillä lapsilla?

Yritä kestää!!!! Laita korvatulpat! Palkkaa lastenhoitaja! En minäkään tuollaisia haluaisi!!!! Anteeksi!!!! Olivat varmasti superihania pienempänä.... Mutta tuo on paha ikä!!!! VOIMIA!!!!!

Täälläkin lasketaan tunteja että ovat edes välillä muualla kuin piinaamassa äitiään...

Isompi on 9-vuotias ja aivan ihana lapsi nuorempaan kuspiähän verrattuna. Nytkin tuo eskarilainen on keskittynyt edelliset pari viikkoa pilaamaan kaiken kivan mitä ollaan aiottu tehdä, ja riehuu ja ärsyttää ihan tahallaan koko ajan. Ulkoiltu on. Tänään sain ihan vanhan hyvän ajan raivokohtauksen ja ajoin kakaran huoneeseensa hirveän huudon keralla ja siellä hajotin hänen armaan uusimman legovirityksensä. Ah sitä tyydytyksen tunnetta kun pikkupirulainen vihdoin tirautti kyyneleen.

Valitettavasti tämän kohtauksen vaikutus kesti vain pari tuntia, mutta ne olivatkin tämän 'loman' parhaat tunnit.

Lasken tunteja siihen että eskari taas alkaa.

on idiootti lapsi. Et taida itse nähdä miten eri tavoin näet lapsesi ja kohtelet heitä.

Isompi on 9-vuotias ja aivan ihana lapsi nuorempaan kuspiähän verrattuna. Nytkin tuo eskarilainen on keskittynyt edelliset pari viikkoa pilaamaan kaiken kivan mitä ollaan aiottu tehdä, ja riehuu ja ärsyttää ihan tahallaan koko ajan. Ulkoiltu on. Tänään sain ihan vanhan hyvän ajan raivokohtauksen ja ajoin kakaran huoneeseensa hirveän huudon keralla ja siellä hajotin hänen armaan uusimman legovirityksensä. Ah sitä tyydytyksen tunnetta kun pikkupirulainen vihdoin tirautti kyyneleen.

Valitettavasti tämän kohtauksen vaikutus kesti vain pari tuntia, mutta ne olivatkin tämän 'loman' parhaat tunnit.

Lasken tunteja siihen että eskari taas alkaa.

on idiootti lapsi. Et taida itse nähdä miten eri tavoin näet lapsesi ja kohtelet heitä.

Kun toinen tekee mitä pyydetään ja auttaa joskus pyytämättäkin ja toinen kiukuttelee ja herättää äidin joka yö viisi kertaa (6-vuotias!!!!), sekä tietenkin ronkeloi ruuasta, hakkaa tutut ja tuntemattomat, huutaa ja kiroilee, tosiaankin joskus huomaan kohtelevani lapsia hiukan eri tavoin...

Pakko lisätä tähän vähän huumoria. Tämä eskari-ikäinen törppö kirjoitti minulle tänään postia kun sanoin etten juuri sillä hetkellä enää jaksanut kuunnella hänen suullisia valituksiaan. Lapussa luki: "Pasa. Vitu. Satana." Teeskentelin loukkaantuneeni viestistä, vaikka kävin kyllä vessassa nauramassa jälkeenpäin.

Nyt on ollut laatuaikaa ja kiireetöntä yhdessäoloa, ja tuntuu että kaikki menee pieleen. Siis kaikki. Kun aamulla saa nukkua, katsoa (Pikkukakkosen) lastenohjelmia, syödä rauhassa aamupalaa, ja silti pelkkää tappelua koko aamu. Toi otti peiton, mä olisin halunnut istua tossa, mä haluun ton kirjan, mä en olisi halunnut leipää, miks sitä ja miks tätä ja mä en ainakaan halua... Loputon suo. Yritetään pelata Afrikan tähteä, ja toinen heittää tahallaan nopan toiseen huoneeseen. Lähdetään kirjastoon, ja toinen heittäytyy selälleen eteisessä, kiljuu ja karjuu ja piilottaa vaatteitaan.



Ruokapöydässä ei ruoka kelpaa, silloin leikitään ja nauretaan, ja ruuan jälkeen maristaan nälkää koko ajan.



Ei, ei tosiaan ole yhden päivän ongelma. Mitä olen tehnyt väärin? Kaiken varmaan.

että nämä lapset ovat katsoneet telkkaria pienestä vauvasta lähtien min 2-3h päivässä.

usein sekaisin kun on elämää ilman aikatauluja. Lapsilla auttaa selkeä päiväohjelma, jonka he tietävät itsekin. Siis että mitä tapahtuu ensin ja mitä sitten.



Lisäksi riittävä uni, paljon ulkoilua ja liikuntaa. Mee pulkkamäkeen pariks tunniks lasten kanssa, menee taatusti ilta paremmin.



Meillä jos ei usko kolmesta varotuksesta niin menee kivoja asioita pois. Ne pitää sitten ansaita takaisin. Esim. kaverin kyläily, joku yhteinen tekeminen ja suosikkilelu tms. Telkkari ja tietokone ja pelit villitsee lapset, se on huomattu. Eivät osaa tehdä enää mitää muuta kun pelata tai riehua ja olla pitkästyneitä. Niiden rajoitus siis.



Oma jaksaminen on tietysti tärkeää. Nuku riittävästi ja huoledi omasta jaksamisesta. Ota omaa aikaa, vuorotelkaa lastenhoidossa miehen kanssa ja tee jotain kivaa ihan ite. Muista huomioida kun lapsi tekee jotain hyvin tai oikein, vaikka tosi pienenkin asian. Mielialat tarttuvat ja lapset vaistoavat aikuisen ahdistuksen ja innostuvat lisää. Kun pysyy itse rauhallisena niin pikkuhiljaa se alkaa vaikuttaa lapsiinkin. Ei aina helppoa tosin. Huutamisella ja käsiksi käymisellä et voita yhtään mitään. Pysy siis ulkoisesti rauhallisena vaikka sisällä kiehuisi. Älä korota ääntä ja jos tekee mieli aloittaa jäkätys mee vaikka vessaan tai käymään hetkeks pihalla. Tuon ikäiset pärjää sen hetken keskenään.



t. Samanikäisten lasten äiti.

Voisitko alkaa kirjoittaa blogia noista pikkuriiviöistä? :)

Pakko lisätä tähän vähän huumoria. Tämä eskari-ikäinen törppö kirjoitti minulle tänään postia kun sanoin etten juuri sillä hetkellä enää jaksanut kuunnella hänen suullisia valituksiaan. Lapussa luki: "Pasa. Vitu. Satana." Teeskentelin loukkaantuneeni viestistä, vaikka kävin kyllä vessassa nauramassa jälkeenpäin.

Mutta tuli mieleen, että vaikka itseä väsyttäisi, niin miksi tuossa tilanteessa teeskentelee loukkaantuvansa, jos oikeasti tekisi mieli nauraa niin että pissat tulee housuun. Lapsihan tuossa omalla tavallaan ottaa kontaktia vanhempaansa, ja mitä se esitetty loukkaantuminenkaan missään tuntuu, jos sitä ajattelee siis jonkinlaisena kasvatuskeinona ("Pertti, kiroileminen on rumaa :(...").

Mietin että onkohan ongelma siinä (ilmeisesti samaa on muutkin vastaajat sanoneet), että kun on ongelmia lapsen kanssa, sitä helposti etääntyy liikaa joksikin kasvattajaksi ja jää siihen etäiseen rooliin. Vaikka voisi olla tärkeämpää molemmille, että kohdattaisiin ihmisinä, okei, eri ikäisinä ja toinen on vanhempi ja toinen lapsi, mutta silti.

Ajattelen itse että vanhemman pitäisi olla se lapsen "ankkuri" ja "kiikarit", tai siis aikuisen pitäisi liittää lapsi omaan historiaansa, perheeseen ja sukuun, ja toisaalta nähdä lapsen matka pitkälle tulevaisuuteen ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin, sillä tavalla että pystyy näyttämään lapselle niitä piirteitä, jotka hänessä on omia, arvokkaita, hienoja ja säilyviä.

Eli aikuisen pitäisi pystyä siirtymään ajassa eteen ja taakse niin, että tämän hetken ongelmat ja kaikki muukin saa oikean perspektiivin, onko ne isoja asioita, muistetaanko ne viidenkymmenen vuoden päästä käännekohtina, jatkuvina teemoina vai vain hauskoina sattumina tämän yhden viikarin elämässä. Vaikka lapsi ei nyt osaisi itse ajatella asiaa niin, että hän vanhenee ja on joskus iso, vanhemman pitäisi tietää että tämä lapsi tästä vielä kasvaa, ja joskus tulevaisuudessa sitä voi vielä joutua keskustelemaan sen ajan aikuisen kanssa siitä mitä hänelle on lapsena tapahtunut, eli mitä juuri nyt tapahtuu.

Onko aika vaikeaselkoista, ehkä joo. Mutta tarkoitan että oman elämänkokemuksensa kautta aikuisella pitäisi olla vähän vipuvoimaa odottaa lapselta ajattelua ja edelleen ehkä myös hyvää käytöstä. Jos aikuinen uskoo siihen, että lapsi on älykäs ja tunteellinen ja empatiakykyinen, ja kohtelee lasta myös kunnioittavasti älykkäänä ja kohtaamisenarvoisena ihmisenä joka on arvokas ihminen, perheen- ja suvunjäsen, aikuisella on samalla mahdollisuus välittää lapselle tunne, että häneltä odotetaan hyviä asioita ja häneen uskotaan. Jos aikuinen ei toimi kiikarina, eikä näe vaikeuksien yli, hän saattaa välittää lapselle ajatusta, että lapselta odotetaan loputonta epäonnistumista ja häpeää ja pahan mielen tuottamista. Niin ja mielestäni, vaikka saattaa olla että nykyään ollaan jo aika vieraantuneita sukukeskeisyydestä, sitä suvun perinnettä voi käyttää hyödykseen pienenä velvoitteena ja kunnia-asiana. Suku on sellainen asia mikä on ollut ja tulee olemaan olemassa, olemme osa sukuamme ja kuulumme sukuumme, halusimme tai emme, ja suvun jatkuvuuden takia meidän teot eivät ole vain meidän oma asiamme, eikä se mitä me olemme ole vain tämän hetken asia.

Se että pystyy kohtaamaan toisen ihmisen ihan aidosti vaatii tietysti usein vähän toisenlaisia olosuhteita kuin riitelevän arjen. Minäkin kannustaisin jämäköittämään niitä kurinpitomenetelmiä, ja varmaankin hyvä tapa on se, että huonosta käytöksestä (säännöt on sovittu etukäteen ja niitä täytyy myös aikuisen noudattaa reilusti) tulee joku konkreettinen seuraus, jonka aikuinen pystyy toteuttamaan hermostumatta itse. Lelujen poistaminen määräajaksi voi olla tällainen tapa. Sen lisäksi säännölliset terveelliset elämäntavat ja paljon väsyttävää aktiviteettiä.

Sen ohessa pitäisi kuitenkin mielestäni kaikin voimin olla vahvistamassa sitä inhimillistä läheisyyttä ja keskusteluyhteyttä. Se ei välttämättä onnistu ihan helposti, eikä se välttämättä onnistu jos ollaan koko ajan menossa, vaan keskustelu vaatii syntyäkseen sitä aikaa ja kiireetöntä olemista tai pientä askartelua. Tulee mieleen että jossakin arkisen ympäristön ulkopuolella se voisi onnistua vaikka välit olisivat olleet aika huonot. Sanotaan vaikka että patikkaretki jonnekin nuotiopaikalle kahdestaan yhden lapsen kanssa voisi onnistua, jos aikuinen pystyy itse pitämään hermonsa, pysymään positiivisena ja olemaan vain. Jos pystyy siihen retkeen sujauttamaan pieniä haasteita, joista selvitään yhteistyöllä ja joissa lasta pääsee kehumaan, ja jos keksii jonkin menneisyyteen liittyvän mukavan tarinan vaikka siitä miten lapsi itse pienenä teki sitä ja tätä, tai miten joku sukulainen tai lapsen vanhempi teki niin ja näin ja oli ihan samanlainen siinä ja tässä asiassa, mieluusti niin että jokin lapsen ominaisuus tai taito tulee tarinassa esille ihailtavassa ja positiivisessa valossa, niin varmaan siinä ainakin vähän pääsee muodostumaan pientä läheisyyttä. Ja vaikka lapsi ei osoittaisi olevansa täysin ihastuksissaan, jotain jää kuitenkin mieleen.