Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde pettämisen jälkeen?
02.01.2012 |
Mieheni jäi reilu vuosi sitten kiinni pettämisestä. Parin kuukauden riitelyn jälkeen päätimme kuitenkin jatkaa elämää yhdessä, lähinnä lasten vuoksi.
Mieheni käyttäytyy minua kohtaan todella arvostavasti ja rakastavasti. Hän osallistuu kotitöihin ja lastenhoitoon tasavertaisesti ja todellakin tekee parhaansa parisuhteemme eteen.
Minä en ole kuitenkaan enää varma, pystynkö elämään tässä parisuhteessa. Ahdistus on jokapäiväistä. Onko joku ollut samassa tilanteessa? Onko tästä vielä mahdollista joskus päästä normaaliin perhe-elämään vai olisiko sittenkin parempi erota?
Kommentit (58)
Ap järkiinny, älä eroa. Teillä on jo lapsia, ja ne kärsii kyllä erosta.
Menkää avioliittoleirille tai jonnekin, ja yritä saada luottamuksesi puolisoosi takaisin. Virheitä voi antaa anteeksi, siis ihan sydämestään anteeksi, vaikka se aikaa ottaakin. Vuosi on lyhyt aika, pari vuotta voi jo paikata haavoja.
Mutta naimisiin ei kannata kenenkään lapsettoman mennä, jos ei voi luottaa puolisoonsa, ei ilman, että asia on käsitelty kunnolla, anteeksi annettu ja opiksi otettu. Lapset jää aina jalkoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi tuo pettäminen on sinulle noin iso juttu? Oliko miehellä pitkä salasuhde? Oliko mies rakastunut toiseen? Mietin vain, että jos kyse oli perintesestä kännipano-pettämisestä, niin jotenkin olet mielestäni tehnyt kärpäsestä härkäsen, etenkin jos mies on asiaa kovasti katunut ja ollut tapauksen jälkeen "parempi mies". Jos taustalla pitkään jatkunut petos, niin ymmärrän tunteesi paremmin. Mutta suosittelisin elämään tätä päivää. Menneisyys on mennyttä.
ei parisuhteessa ole mikään keskeinen pointti?? Mahdollisuus kännipanoihin kertoo kyllä aikamoisesta idiootista. Mä en katsois päivääkään ihmistä joka juo itsensä niin känniin et sattuu vähän panoja... siinä jo yksi juttu. Ja joo, itsestänikin voin mennä takuuseen- en taatusti tule haksahtaneeksi kännipanoihin. Haksahtaa voin, mutta kyllä se on ihan selkeä valinta. TOinen asia; menneisyys ei ole menneisyyttä jos se tunnetasoilla vaivaa. Se on menneisyyttä vasta kun se on käsitelty niin että asian kanssa voi olla sinut. Ja se on sitten todella henkilökohtaista koska näin on- yleensä pitkä prosessi jossa pitää selvittää vähän muutaskin kuin se pettämisjuttu.
3 lapsen äidin on helppo tulla tänne saarnaamaan, että jätä ne lapset tekemättä. Jättäisitkö itse lapsesi tekemättä?
Mun on tehtävä ne lapset nyt, jos niitä haluan. Muita miehiä ei löytynyt ja tajuan itsekin, ettei kukaan lapsia muutaman kuukauden tutustumisen jälkeen tee.
Mulla on pää ihan kunnossa. Tunnen ihmisiä,jotka ihan pähkinöinä ja silti niillä monta lasta. En vaan luota mieheen, muuten kaikki ok.
Jos mies menee puihin, lähden kesällä Viroon teettämään lapsen jollain klinikalla. Pettäminen opetti sen, että turha odotella ja ihmetellä, paras toimia ja tehdä mitä haluaa.
8
Meilläkin kohta vuosi täynnä siitä kun mies jäi kiinni pettämisestä. Ollaan käyty pariterapiassa ja mies on muuttunut helläksi ja huomaavaiseksi, eli aivan sama tilanne kuin sulla ap.
Valitettavasti minä olen kuitenkin pettämisen seurauksena sairastunut masennukseen ja ahdistukseen, enkä tunnu pääsevän tästä suosta ikinä. Olin ennen niin iloinen ja tasapainoinen ja nyt kuljen kotona maasentuneena ja ahdistuksen vallassa. Aloitan nyt vielä yksilöterapian, sillä en saa pariterapiassa purkaa pahaa oloani, mielestäni siellä liikaa yritetään ymmärtää pettäjiä.
Nyt selviän päiväni ja yöni masennuslääkkeiden avulla ja satunnaisten ahdistuskohtausten tullessa toisilla lääkkeillä.
Vihaan kaikkia pettäjiä ja toisten avioliittoihin sotkeutujia, tajuatteko miten rikki ihmiset voivat touhuistanne mennä?
Sattuipa sopivasti ketju. Mies on jäänyt pettämisestä kiinni, mutta ei vielä tiedä jääneensä kiinni. Kyseessä on ainakin 2 kk jatkunut suhde työkaveriin. Nyt kun tiedän varmaksi että pettää, niin menneisyydestäkin alkaa nousta merkkejä petturuudesta. Ehkä tämän naisen kanssa, ehkä jonkun toisen, mutta ei yhtä järjestelmällistä kuin tämä.
Mun olo on ihan kauhea. En pysty nukkumaan ilman unilääkkeitä. Oksettaa koko ajan. Itkettää. Ihan mahdottoman kamala olo. Koen, että mies on vetänyt lokaan kaiken mitä meillä on ollut, ja tulevaisuuden myös. Koen itseni äärimmäisen nolatuksi, vaikka mieshän se tässä on petturi. Hyvin ikävältä tuntuu se, että mies on ottanut toisen naisen tapaamisiin mukaan vähän alle 2-vuotiaan lapsemme. Oletan, että miehen äiti tietää pettämisestä, koska mies on nyt monesti ollut muka äidillään, ja ilmeisesti on ollut muualla. Laskin, että erinäisten tekosyiden varjolla mies on ollut poissa kotoa ainakin 7 yötä viimeisten 2 kk aikana.
Jo aiemmin huomasin, että parisuhteessa ei kaikki ole OK. Meillä on ollut todella, todella raskas syksy, ja aika ja energia on mennyt ihan vaan selviämiseen. Vieraannuimme toisistamme. Miehellä on joitakin itsekkäitä piirteitä, ja vastuunkannossakin on puutteita. Tämän takia olen sanonut turhan tiukasti ja pahasti, itsekin väsyneenä, kotitöistä, lapsen hoidosta, vapaa-ajasta. Joululomalla meni jo ihan OK, tuntui, että pääsimme jo ihan pieneen alkuun suhteen parantamisessa. Halki-poikki ei asioita tullut silloinkaan puhuttua, mies välttelee viimeiseen asti ikäviä asioita. Eilen mies palasi töihin, ja huomasin kännykästään, että esim. kotimatka autossa kului toiselle naiselle soittaessa. Koko illan mies oli äärettömän kärttyinen, tiuski minulle ihan pienistä asioista yms. Illalla istui yksin työhuoneessaa, ja kun tulin paikalle, niin sulki äkkiä jonkun ohjelman. Tulin tahallaan toisenkin kerran paikalle tikusta asiaa tehden, ja sama juttu. Eli chattaili tai jotain sen naisen kanssa. Kauheinta tässä on, että mies taitaa olla rakastunut, tekstiviesteissä on sydämenkuvia yms.
Hirvittää, että miten tästä eteenpäin. Erinäisistä syistä haluaisin pysyä avioliitossa, mutta kynnysmatoksi en halua ryhtyä. Meillä on ollut monta vuotta todella paljon vaikeuksia elämässä, sitä ennen yhteiselämä oli mukavaa. Toivon, että saisin takaisin sen vanhan mieheni. Tuntuu, että tässä vaiheessa suhdetta ei ehkä kannata paljastaa, että tiedän, koska mies silloin 99 % varmasti lähtee sen naisen luo (mies on sellainen, että todella ikävien asioiden suhteen pitää päätä puskassa niin kauan kuin pystyy, ja sen jälkeen pakenee paikalta). Toisaalta, pystynkö odottamaan, jos on näin paha olo? Helpottaako tämä olo yhtään? Jos odotan, niin vakiintuuko tuo suhde (ei tosin tunnu kovin todennäköiseltä, nainen on 15 v miestäni vanhempi...)? Auttaako tilannetta se, että yritän saada keskusteluyhteyttä auki mieheen, ja sitten käydä läpi suhteessamme huonosti olevia asioita kajoamatta varsinaisesti pettämiseen? Tässä haittaa se, että toisen naisen kanssa oltuaan mies on niin pahalla tuulella (ilm. potee syyllisyyttä, tai sitten haluaisi vieläkin olla sen toisen kanssa), että asiallinen keskustelu on lähes mahdotonta. On aika epätoivoinen olo. En ikinä olisi halunnut alkaa yksinhuoltajaksi. Nyt se näyttää aika todennäköiseltä vaihtoehdolta, ennemmin tai myöhemmin. Huolestuttaa myös, mitä tällainen kireyden sävyttämä elämä tekee lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pistää niin vihaksi vastuuton mies, ja se toinen nainen. Pikkulapsiarjen rankkuuttahan tuossa paetaan. Halutaan sekä sen lapsen tuoma ilo että kahden aikuisen välisen suhteen vapaus. Ja siitäkin vain aurinkoiset puolet. Kun ei asu yhdessä, niin ei tarvitse vääntää kotitöistä, rahankäytöstä, harrastuksista yms.
Minä nyt huutelen sulle 8
Mulla on kaksi lasta suhteesta, joka oli hauska ja kahleeton, mies oli "nuorekas" ja vastuuton niin kuin minäkin nuorena. Olin valtavan rakastunut ja toivoin suhteen vakiintumisen myötä myös sitoutumista ja toisen huomioonottamista. Taloudellisia huolia meillä ei ollut ja kaikki oma oli omaa. Yhteisiä hankintoja ei ollut. Asuin miehen luona käypää vuokraa vastaan. Vastasin itsestäni taloudellisesti. Myöhemmin myös lapsista.
Itsenäinen pärjäävä minä ei kuitenkaan pystynyt henkisesti olemaan tarvitsematta emotionaalisesti läsnäolevaa kunppania ja lapset isäänsä. Isän harrastukset ja matkat/menot priorisoituivat aina lasten yövalvomisten, koliikin, sairauksien edelle. Pidin pääni pystyssä ja kannoin lasten arkea yksin talossa, jossa tuntui asuvan aktiivinen sinkkumies. Ajan oloon alkoi minua ahdistaa ja sattua. Kaipasin kipeästi käytännön avun lisäksi kanssaeläjää ja lapsille vanhempaa, vaikka olin elänyt vahvasti käsityksessä, että jokainen aikuinen voi elää valitsemaansa elämää riippumattomana toisesta.
Kun minulle tämän keskellä selvisi, että lasten isällä oli myös muita naisia, en epäröinyt hetkeäkään, miksi en eroaisi. Minusta meillä ei ollut enää jäljellä mitään, mikä tekee samassa taloudessa elävistä perheen. Onko sinulla, 8, nyt naimisiin mennessäsi mitään, mikä tekisi sinusta, tulevasta miehestäsi ja mahdollisista lapsistasi perheen?
Kaksi vuotta eron jälkeen olin ihan toisessa elämäntilanteessa. Eroprosessi käynnisti pakon tutkia omia arvojani ja ajatuksiani perinpohjaisesti. Oli pakko myöntää, että aikaisemmanlaiseen elämään tyytyminen kertoi siitä, etten itse koskaan ollut arvostanut itseäni niin paljon, että olisin katsonut ansaitsevani sen prinssessaunelmani.
Nyt minulla on prinsessaunelmani. Paljon on vaatinut kriittistä itsetutkiskelua ja terapiaakin, jotta katkeruus, haavoittunut luottamus ja miesviha ovat helpottaneet. Sydämeni ei ole kuollut, ei edes osa siitä. En ole tietenkään enää yhtä naivi, tiedän että elämässä voi käydä mitä vaan suunnittelematonta, mutta en pelkää ja odota sitä. Minulle kävi sellainen suunnittelematon asia, että elämääni käveli työtä tekevä, kunnollinen, lämmin, hellä, rehellinen ja lapseton mies.
Odotan jokaista tulevaa päivää, sillä en ole voinut kuvitella koskaan, mikä lahja parisuhde voi olla. Miten suurta voi olla rakkaus ja syvää intohimo ihan tavallisen arjen keskellä, kun vain uskaltaa avata sydämensä toiselle ja myöntää oman haavoittuvuutensa. Meillä on myös yhteinen 4v lapsi. Senkin siis ehtii saada, jos vain elämä antaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläkin kohta vuosi täynnä siitä kun mies jäi kiinni pettämisestä. Ollaan käyty pariterapiassa ja mies on muuttunut helläksi ja huomaavaiseksi, eli aivan sama tilanne kuin sulla ap. Valitettavasti minä olen kuitenkin pettämisen seurauksena sairastunut masennukseen ja ahdistukseen, enkä tunnu pääsevän tästä suosta ikinä. Olin ennen niin iloinen ja tasapainoinen ja nyt kuljen kotona maasentuneena ja ahdistuksen vallassa. Aloitan nyt vielä yksilöterapian, sillä en saa pariterapiassa purkaa pahaa oloani, mielestäni siellä liikaa yritetään ymmärtää pettäjiä. Nyt selviän päiväni ja yöni masennuslääkkeiden avulla ja satunnaisten ahdistuskohtausten tullessa toisilla lääkkeillä. Vihaan kaikkia pettäjiä ja toisten avioliittoihin sotkeutujia, tajuatteko miten rikki ihmiset voivat touhuistanne mennä?
vaikka pettäminen on törkeää ja saattaa satuttaa toista todella pahoin, niin jos petetyn maailma kaatuu totaalisesti, tulee masennusta ja ahdistusta yms josta ei opääse yli, voisiko olla niin että petetyksi tuleminenm aktivoi myös muita vastaavia kokemuksia petetyn menneisyydessä? Koska kun on kyseessä kaksi aikuista ihmistä; mukana tulisi olla ymmärrys siitä ettei täydellistä ruusunpunaista elämää ole- ja toisaalta taito käsitellä pettymyksiä, antaa anteeksi, päästä eteenpäin? Että ehkä menneisyydestä tai jostain muusta johtuen petetyksi tuleminen paljastaa petetyn tunnetaidoissa puutteita, jotka hänen tulisi käsitellä, ennenkuin voi päästä eteenpäin? Ja joku toisenlainen kriisi olisi aiheuttanut aivan samanlaisen masennuksen ja ahdistuksen? Että siis kaikki tuska ei johdu pettämisestä, vaan petetyn omista kokemuksista ja sisäisistä tavoista ratkaista elämän kysymyksiä? En yhtään halua vähätellä pettämisen aiheuttamaa tuskaa, mutta siis jos siitä ei pääse eteenpäin- puuttuu ehkä itseltä taitoja myös? Ja pitäisi ryhtyä tutkiskelemaan omaa elämää, eikä vain syyttää petetyksi tulemista kaikesta?
Meilläkin kohta vuosi täynnä siitä kun mies jäi kiinni pettämisestä. Ollaan käyty pariterapiassa ja mies on muuttunut helläksi ja huomaavaiseksi, eli aivan sama tilanne kuin sulla ap. Valitettavasti minä olen kuitenkin pettämisen seurauksena sairastunut masennukseen ja ahdistukseen, enkä tunnu pääsevän tästä suosta ikinä. Olin ennen niin iloinen ja tasapainoinen ja nyt kuljen kotona maasentuneena ja ahdistuksen vallassa. Aloitan nyt vielä yksilöterapian, sillä en saa pariterapiassa purkaa pahaa oloani, mielestäni siellä liikaa yritetään ymmärtää pettäjiä. Nyt selviän päiväni ja yöni masennuslääkkeiden avulla ja satunnaisten ahdistuskohtausten tullessa toisilla lääkkeillä. Vihaan kaikkia pettäjiä ja toisten avioliittoihin sotkeutujia, tajuatteko miten rikki ihmiset voivat touhuistanne mennä?
vaikka pettäminen on törkeää ja saattaa satuttaa toista todella pahoin, niin jos petetyn maailma kaatuu totaalisesti, tulee masennusta ja ahdistusta yms josta ei opääse yli, voisiko olla niin että petetyksi tuleminenm aktivoi myös muita vastaavia kokemuksia petetyn menneisyydessä? Koska kun on kyseessä kaksi aikuista ihmistä; mukana tulisi olla ymmärrys siitä ettei täydellistä ruusunpunaista elämää ole- ja toisaalta taito käsitellä pettymyksiä, antaa anteeksi, päästä eteenpäin? Että ehkä menneisyydestä tai jostain muusta johtuen petetyksi tuleminen paljastaa petetyn tunnetaidoissa puutteita, jotka hänen tulisi käsitellä, ennenkuin voi päästä eteenpäin? Ja joku toisenlainen kriisi olisi aiheuttanut aivan samanlaisen masennuksen ja ahdistuksen? Että siis kaikki tuska ei johdu pettämisestä, vaan petetyn omista kokemuksista ja sisäisistä tavoista ratkaista elämän kysymyksiä? En yhtään halua vähätellä pettämisen aiheuttamaa tuskaa, mutta siis jos siitä ei pääse eteenpäin- puuttuu ehkä itseltä taitoja myös? Ja pitäisi ryhtyä tutkiskelemaan omaa elämää, eikä vain syyttää petetyksi tulemista kaikesta?
Elämäni oli ihan kivaa ja murheetonta tähän asti, ihmisiin luotettiin eikä kaapeissa ole luurankoja. Ihan hyvin pärjättiin tunnetasolla kiitos vaan. Petturimiehelleni sen sijaan on ollut kaamea lapsuus ja hänen mielestään pettäminen ei olekaan mikään juttu, pahempiakin asioita kun sattuu.
Olen niin kurkkua myöten täynnä tota soopaa siitä, että petetyllä on ongelmia. Onneksi terapeuttini on osannut valaista asiaa hyvin:
pettäminen on henkistä pahoinpitelyä ja traumatisoiva tapahtuma, ihan kuten vaikkapa suuronnettomuus. Seurauksena mulla oli traumaattinen shokkireaktio, josta on seurannut pitempiaikaista masennusta ja ahdistusta.
Ehkäpä siis onnettomuuksien uhreiltakin puuttuu taitoja selvitä asioista, oma vika siis?
Toivottavasti et noilla empatiantaidoilla harrasta enempää terapointia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pistää niin vihaksi vastuuton mies, ja se toinen nainen. Pikkulapsiarjen rankkuuttahan tuossa paetaan. Halutaan sekä sen lapsen tuoma ilo että kahden aikuisen välisen suhteen vapaus. Ja siitäkin vain aurinkoiset puolet. Kun ei asu yhdessä, niin ei tarvitse vääntää kotitöistä, rahankäytöstä, harrastuksista yms.
Laitat ne lapset isän matkaan joka toinen viikko. Itse tein näin ja toinen nainen katosi kuvioista kuukaudessa :DD
En osaa vastata kysymykseen, koska mies petti ja meille tuli ero. Mies ei tahtonut elää parisuhteessa minun kanssani.
Niin kauan kuin on tahtoa, on toivoa. Vasta sitten toivo häviää, kun ei ole tahtoa. Mutta tahto pitää erottaa riippuvuudesta ja pelosta ("en uskalla olla yksinkään"):
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei siis tiedä, että tiedän hänen pettävän. Tapaamiset ovat olleet satunnaisia, enkä tiedä kuinka monta kertaa lapsi ja se toinen nainen ovat tavanneet. Kuvottaa ajatella, että lapsi on joutunut todennäköisesti katselemaan, miten isi muhinoi jonkun vieraan tädin kanssa, pussailee lapselle vierasta ihmistä yms. Kyllä siinä menee ymmälle pieni pää.
Hyvä, että teillä pettäminen loppui. Miten jatko on sujunut, onko tullut uusia pettämisiä, luotatko jälleen mieheen?
Pistää niin vihaksi vastuuton mies, ja se toinen nainen. Pikkulapsiarjen rankkuuttahan tuossa paetaan. Halutaan sekä sen lapsen tuoma ilo että kahden aikuisen välisen suhteen vapaus. Ja siitäkin vain aurinkoiset puolet. Kun ei asu yhdessä, niin ei tarvitse vääntää kotitöistä, rahankäytöstä, harrastuksista yms.
Laitat ne lapset isän matkaan joka toinen viikko. Itse tein näin ja toinen nainen katosi kuvioista kuukaudessa :DD
Meidän suhde alkoi hitaasti työpaikkaromanssina, mies 40v kriisissään, minä varmaankin sitten 30v kriisissä. Ikäeroa yli 10v, mies oli silloin onnellisesti naimisissa oleva kahden yli 10v lapsen isä ja itse elin hieman tyytymättömänä avoliitossa.
Tunteet voimistuivat vaikka järki taisteli vastaan mm ikäeron takia. Minä lähdin ensin parisuhteestani saatuani itselleni selväksi, että olen mieluummin yksin kuin siinä suhteessa. Mies oli varma, että vaimonsa heittää hänet ja yli 15v avioliiton pellolle kun saa kuulla suhteestamme. Näin ei käynytkään, vaan vaimonsa aloitti "taistelun". Mies joutui itse tekemään eropäätöksensä, mistä voinen olla kiitollinen exälleen. Asiat tuli puitua juurta jaksain ja tuli selväksi, että mies todella halusi minut, vaikka se maksaisi hänelle perheensä. Lapsilla kesti kauan antaa hänelle (ja minulle) anteeksi.
Tarinamme alkoi 7v sitten, mies erosi 5v sitten ja muutimme yhteen 4,5v sitten. Toinen lapsista muutti omasta halustaan meille. Menimme naimisiin 2v sitten.
Pelkäsin jossain vaiheessa, että vaimonsa ottaa minuun yhteyttä. Hän olisi todennäköisesti pystynyt pelästyttämään minut irti miehestään, vaikka miestään ei saanutkaan irti minusta. Pelkäsin myös ensitapaamistamme exän kanssa. Se tapahtui 3,5v sitten. Olin todella ihmeissäni kun hän ja sisarensa kohtelivat minua "ihan ihmisenä". Itse en olisi moiseen pystynyt. Ilmeisesti meillä on nyt kaikilla asiat paremmin ja juuri näin pitikin käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei siis tiedä, että tiedän hänen pettävän. Tapaamiset ovat olleet satunnaisia, enkä tiedä kuinka monta kertaa lapsi ja se toinen nainen ovat tavanneet. Kuvottaa ajatella, että lapsi on joutunut todennäköisesti katselemaan, miten isi muhinoi jonkun vieraan tädin kanssa, pussailee lapselle vierasta ihmistä yms. Kyllä siinä menee ymmälle pieni pää.
Hyvä, että teillä pettäminen loppui. Miten jatko on sujunut, onko tullut uusia pettämisiä, luotatko jälleen mieheen?
Pistää niin vihaksi vastuuton mies, ja se toinen nainen. Pikkulapsiarjen rankkuuttahan tuossa paetaan. Halutaan sekä sen lapsen tuoma ilo että kahden aikuisen välisen suhteen vapaus. Ja siitäkin vain aurinkoiset puolet. Kun ei asu yhdessä, niin ei tarvitse vääntää kotitöistä, rahankäytöstä, harrastuksista yms.
Laitat ne lapset isän matkaan joka toinen viikko. Itse tein näin ja toinen nainen katosi kuvioista kuukaudessa :DD
Harmi tosiaan jos tuo ei onnistu. Olet kyllä oikeassa siinä, ettei ole lapsen asia seurata isän touhuja läheltä. Meillä kävi valitettavasti niin, että mies esitteli naisensa ensin lapsille ja lasten tehtävänä oli sitten kertoa asia kotona. Että sellainen "mies".
Suhde kuivui siis nopeasti kokoon ja yritetään miehen kanssa rakentaa elämää eteenpäin, mun kantavana ajatuksena tässä tilanteessa on lasten etu. Suostun luovuttamaan vasta sitten kun olemme kaikkemme yrittäneet. Tie on pitkä ja kivinen ja saa nähdä miten tässä käy. Mutta oma olo on aika rikkinäinen ja haluaisin tuntea onnea ja rakkautta. Toivottavasti meidän tie vie sinne.
Voimia sinulle omaan tilanteeseesi! Ja toivottavasti tästä oli apua.
Meidän suhde alkoi hitaasti työpaikkaromanssina, mies 40v kriisissään, minä varmaankin sitten 30v kriisissä. Ikäeroa yli 10v, mies oli silloin onnellisesti naimisissa oleva kahden yli 10v lapsen isä ja itse elin hieman tyytymättömänä avoliitossa.
Tunteet voimistuivat vaikka järki taisteli vastaan mm ikäeron takia. Minä lähdin ensin parisuhteestani saatuani itselleni selväksi, että olen mieluummin yksin kuin siinä suhteessa. Mies oli varma, että vaimonsa heittää hänet ja yli 15v avioliiton pellolle kun saa kuulla suhteestamme. Näin ei käynytkään, vaan vaimonsa aloitti "taistelun". Mies joutui itse tekemään eropäätöksensä, mistä voinen olla kiitollinen exälleen. Asiat tuli puitua juurta jaksain ja tuli selväksi, että mies todella halusi minut, vaikka se maksaisi hänelle perheensä. Lapsilla kesti kauan antaa hänelle (ja minulle) anteeksi.
Tarinamme alkoi 7v sitten, mies erosi 5v sitten ja muutimme yhteen 4,5v sitten. Toinen lapsista muutti omasta halustaan meille. Menimme naimisiin 2v sitten.
Pelkäsin jossain vaiheessa, että vaimonsa ottaa minuun yhteyttä. Hän olisi todennäköisesti pystynyt pelästyttämään minut irti miehestään, vaikka miestään ei saanutkaan irti minusta. Pelkäsin myös ensitapaamistamme exän kanssa. Se tapahtui 3,5v sitten. Olin todella ihmeissäni kun hän ja sisarensa kohtelivat minua "ihan ihmisenä". Itse en olisi moiseen pystynyt. Ilmeisesti meillä on nyt kaikilla asiat paremmin ja juuri näin pitikin käydä.
Näin petetyn vaimon näkövinkkelistä asia on helppo ymmärtää. Ensin haluaa pitää lastensa perheen koossa, äiti rakastaa lapsiaan niin paljon että on valmis uhrauksiin. Sitten kun mies oikeasti lähtee, vaimo tajuaa millainen mies oikeasti oli kyseessä ja on onnellinen päästessään sellaisesta miehestä eroon.
Se vaimo taitaa enemmän sääliä sua hiljaa mielessään, kun tietää millaisen miehen kanssa elät. Ja luultavasti on huomannut olevansa paljon onnellisempi ilman kyseistä tyyppiä.
Aivan kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin - niin samanlaisesti koin itse petetyksi tulemisen. Luottamus meni sekä mieheeni ja kaikkiin muihin ihmisiin. Ihminen joka on perusolemukseltaan rehellinen, vakaa, rakastava, huomaavainen pettää se murskaa käsityksesi koko ihmisyydestä, välittämisestä ja kaikesta ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Minusta tuli kyyninen, epäluuloinen enkä juurikaan usko kestävään parisuhteeseen tai ehdottomaan rakkauteen. Menetin myös elämänilon pitkäksi aikaa, ja koska lapsen takia meidän oli pakko jatkaa parina elämistä koin pettäneeni myös oman itseni - annoinhan periksi asiassa, jossa olin ollut ehdoton ja nyt toimin periaatteitani vastaan. Kaikkein ahdistavinta tässä pettämisasiassa on minulle ollut se, että en huomannut miehessäni YHTÄÄN asiaa käytöksessä, puheissa, teoissa jne joka olisi saanut minun epäilemään pettämistä. Mieheni joutui pakon edessä kertomaan minulle, koska nainen jonka kanssa hän petti oli kertonut omalle miehelleen. Tämän naisen mies uhkasi miestäni ja MINUA väkivallalla.
Tästä kaikesta on jo kohta viisi vuotta, mutta tosiasia on, että olen mieheni kanssa lasten takia. Olen viime aikoina jo miettinyt, että sitten kun lapset ovat aikuisia eroan enkä halua kuulla miehestäni enää koskaa.
Kuullostaa siltä, että 8 haluaa lapsia hinnalla millä hyvällä. Toivottavasti et myrkytä tulevia lapsiasi noilla katkerilla ajatuksillasi.
Oon ollut myös itse huonossa suhteessa ja ajatellut, etten parempaa saa ja elämä ei tarjoa kuitenkaan parempaa. Ja kuinka väärässä olinkaan. Nyt joskus harmittelen miksi olin niin hölmö ja hukkasin elämääni sellaiseen idioottiin.
Lapset on kuitenkin vielä asia erikseen. Ja kuullostaa ihan kauhealta, että joku haluaa noin huonoon suhteeseen lapsia. Kuullostaa yhtälöltä mikä ei tule ikinä toimimaan. Toivon, että ottaisit aikalisän ja miettisit vielä. Lapsia saadaan vielä paljon yli 40 vuotiaanakin. Ehkä olisi parempi saada se lapsi yksin kuin noin huonoon suhteeseen.
Meilläkin kohta vuosi täynnä siitä kun mies jäi kiinni pettämisestä. Ollaan käyty pariterapiassa ja mies on muuttunut helläksi ja huomaavaiseksi, eli aivan sama tilanne kuin sulla ap. Valitettavasti minä olen kuitenkin pettämisen seurauksena sairastunut masennukseen ja ahdistukseen, enkä tunnu pääsevän tästä suosta ikinä. Olin ennen niin iloinen ja tasapainoinen ja nyt kuljen kotona maasentuneena ja ahdistuksen vallassa. Aloitan nyt vielä yksilöterapian, sillä en saa pariterapiassa purkaa pahaa oloani, mielestäni siellä liikaa yritetään ymmärtää pettäjiä. Nyt selviän päiväni ja yöni masennuslääkkeiden avulla ja satunnaisten ahdistuskohtausten tullessa toisilla lääkkeillä. Vihaan kaikkia pettäjiä ja toisten avioliittoihin sotkeutujia, tajuatteko miten rikki ihmiset voivat touhuistanne mennä?
vaikka pettäminen on törkeää ja saattaa satuttaa toista todella pahoin, niin jos petetyn maailma kaatuu totaalisesti, tulee masennusta ja ahdistusta yms josta ei opääse yli, voisiko olla niin että petetyksi tuleminenm aktivoi myös muita vastaavia kokemuksia petetyn menneisyydessä? Koska kun on kyseessä kaksi aikuista ihmistä; mukana tulisi olla ymmärrys siitä ettei täydellistä ruusunpunaista elämää ole- ja toisaalta taito käsitellä pettymyksiä, antaa anteeksi, päästä eteenpäin? Että ehkä menneisyydestä tai jostain muusta johtuen petetyksi tuleminen paljastaa petetyn tunnetaidoissa puutteita, jotka hänen tulisi käsitellä, ennenkuin voi päästä eteenpäin? Ja joku toisenlainen kriisi olisi aiheuttanut aivan samanlaisen masennuksen ja ahdistuksen? Että siis kaikki tuska ei johdu pettämisestä, vaan petetyn omista kokemuksista ja sisäisistä tavoista ratkaista elämän kysymyksiä? En yhtään halua vähätellä pettämisen aiheuttamaa tuskaa, mutta siis jos siitä ei pääse eteenpäin- puuttuu ehkä itseltä taitoja myös? Ja pitäisi ryhtyä tutkiskelemaan omaa elämää, eikä vain syyttää petetyksi tulemista kaikesta?
Elämäni oli ihan kivaa ja murheetonta tähän asti, ihmisiin luotettiin eikä kaapeissa ole luurankoja. Ihan hyvin pärjättiin tunnetasolla kiitos vaan. Petturimiehelleni sen sijaan on ollut kaamea lapsuus ja hänen mielestään pettäminen ei olekaan mikään juttu, pahempiakin asioita kun sattuu. Olen niin kurkkua myöten täynnä tota soopaa siitä, että petetyllä on ongelmia. Onneksi terapeuttini on osannut valaista asiaa hyvin: pettäminen on henkistä pahoinpitelyä ja traumatisoiva tapahtuma, ihan kuten vaikkapa suuronnettomuus. Seurauksena mulla oli traumaattinen shokkireaktio, josta on seurannut pitempiaikaista masennusta ja ahdistusta. Ehkäpä siis onnettomuuksien uhreiltakin puuttuu taitoja selvitä asioista, oma vika siis? Toivottavasti et noilla empatiantaidoilla harrasta enempää terapointia...
mutta en todellakaan sanonut että pettäminen on uhrin vika, vaan nimenomaan musertava kokemus. MUTTA se miten selviää elämän eteen tuomista onnettomuuksista on paljon riippuvainen omista selviytymistaidoista ja niihin taas vaikuttaa se millaisia kokemuksia on elämänsä varrella kokenut, millaisia selviytymiskeinoja oppinut. Ja niihin voi vaikuttaa itse myös, tosin varmaan tarvitaan se terapeutti avuksi. En halua ollenkaan vähätellä tuskaasi, niinkui aiemminkin sanoin, mutta jos siihen tuskaan jää vuosiksi kiinni, eikä pääse eteenpäin, niin silloin kysymys saattaa olla siitä että se trauma on aktivoinut muitakin asioita, eikä pelkkiä pettämisen vatvominen auta, vaan on tutkittava omaa henkilöhistoriaansakin, jotta voisi löytää uusia keinoja päästä eteenpäin. En halua puolustella pettäjää, mutta se pettäjäkin on vain vajaavainen ihminen, ja tehnyt virheen jota ei tekemättömäksi saa, ei mikään jumalolento jonka elämän tarkoitus on pilata sun elämäsi silkaa pahuuttaan.
niille jotka aidosti ovat elämänsä ajan rakastaneet, eikä omaan mieleen ole pahemmin tullut pettää. Joku kännipanokin voi satuttaa vuosien ajan, jos itse on ollut kokoajan valmis pysymään uskollisena. Eri asia jos itsekkin olisi sellainen että saattaisi pettää, tai vaikkapa herkästi ihastuisi muihin ihmisiin.
Ihmisellä on aina oikeus vaatia kumppaniltaan sitä mihin itsekkin pystyisi, mitä tulee uskollisuuteen ja luotettavuuteen. Jos tässä asiassa on erimielisyyksiä, niin olisi parasta että molemmat hankkivat arvoiltaan samanlaiset kumppanit.
Minun mielestä pettämisessä ei ole lieventäviä tekijöitä, ellei kyse ole todella nuorista ihmisistä, jolloin luonnollisesti ei olla vielä löydetty itseään täysin (puhun siis ihan teineistä). Jonkun mielestä niitä lieventäviä tekijöitä on, mutta sillon kannattaa hankkia kumppani joka ajattelee samalla tavalla.
Joku sanoi ettei kukaan ole virheetön, se on totta. Mutta silti, koen monet muut virheet miellyttävimpinä kuin uskottomuuden. Mutta nämä on niitä henkilökohtaisia juttuja, joiden avulla jokainen määrittelee itseään ja omaa elämäänsä.
Ap, mieti mitä elämältä ja parisuhteelta olet halunnut ja haluat. Olisitko ikinä itse pystynyt pettämään miestäsi? Jos koet että on olemassa tilanteita joissa sinäkin voisit mahdollisesti pettää, niin kannattaa alkaa työstään anteeksiantoa. Jos et taas näin koe, on ero varteenotettava vaihtoehto, sillä mitä ei voi ymmärtää, on todella hankala antaa anteeksi :(
sä teet nyt väärin sekä itsellesi että mahdollisille lapsille menemällä naimisiin tässä mielialassa. Sun on ensin hoidettava ailahteleva mielialasi kuntoon yksilö- ja pariterapiassa. Olet mielestäni nyt sellaisella mielenterveyden rotkon reunalla, että lasten tekeminen ei ole viisasta, eikä naimisiinmeno. Ensin päänuppi kuntoon tai jätä se mies.
Luottamus on parisuhteessa pirun tärkeää, koska sen avulla kasvaa tervepäiset ja tunteitaan osoittavat lapset. Jos et saa luottamusta ja arvostusta takaisin, viisainta on jättää ne lapset tekemättä. Pikkulapsivaiheen vaativiin myrskyihin ei pidä tehdä perheitä tällaiselta pohjalta. Siitä kärsii vain ne lapset.
terv. kolmen koululaisen äiti, 42 v. Meillä on muuten monta yh-äidin 11-14 v. poikaa viikonloppuisin yötä ja mökkimatkoilla. Erityisen mieluista niille näkyy olevan pleikan peluu ton meidän miehen kanssa, kalassa käyminen tai urheilukentällä olo. Ne kaipaa isähahmoa, vaikka niillä omat isät onkin.
Älkää tehkö parisuhteita ja lapsia horjuville perustuksille. Ap, järkiinny.