Lapsi kuoli tänä vuonna

Eikä lapseni kuollut minkään opetuksen takia!

Kukaan ei kuole toisten virheiden tai vääryyksien takia sijaiskärsijänä, muuten ei meistä kukaan olisi elossa. Kyllä se paska kuuluisi osua ihan suoraan minuun jos olen väärin tehnyt ja olenkin, niinkuin muutkin ihmiset eikä sellaista voi tehdä lapselle että laittaa tämän teholle x ajaksi kärsimään, mieti itse asiaa kuule uudestaan!



Rakkauden jakamisesta sanon vaan sen että voisi tässä itsensä vaikka hirteen vetää, rakastin jo ja sa johti kuolemaan. Ei minun elämääni voi kukaan ennalta ohjata, kuten ei lapsenikaan kuolemaa Jumala päättänyt, se oli läjä asioita jotka tapahtui tuolloin ja jos jotain olisi ME valittu erilailla olisi lopputuloskin eri. Joskus tapahtuu onnettomuuksia ja vahinkoja, niitä ei voi jälkikäteen korjata ja joskus ihminen sellaiseen kuolee.



Lääketiede voi joskus näitä "jumalan ansoja" parantaa, valitettavasti lapseni vammat olivat niin vakavia ettei voinut korjata. Kai sekin olisi sinulle joku merkitys että lapsi jäisikin henkiin jos vamma olisi syntynyt erilailla eri paikkaan ja selvinnyt. Ihanan helppoa ajattelua!



Mutta kyllä normaali tapa on että isoäitini joka elää vielä kuolee ensin, sitten äitini, sitten minä ja sitten lapseni. Ei niin että joku on päättänyt että tuona päivänä lapseni kohtaa jotain ja kuolee ajan x jälkeen. Jumalako piti lastani hengissä rääkättynä, koomassa x määrän päiviä ja kuoli kun Jumala niin päättää?



Uskon ihmisen virheisiin. Ja ihminen kuolee joskus ihmisen tekemään virheeseen tai tekoon. Tai teloo vahingossa itsensä, tukehtuu tai myrkyttyy. Ei sitä ole ennakkoon määrätty.

Ei kukaan sitä norjalaista sekopää Behringiäkään ohjannut tappamaan niitä ihmisiä, eikä kukaan uhreista kuollut koska heidän oli määrä kuolla. He kuolivat koska hullu tuli ja tappoi.



Minun uskossa Jumala itkee ihmisien virheissä muttei niitä kosta. Jumala ottaa luokseen muttei rankaise tai opeta. Kamalinta uskonnossa on tavallaan se että jos se Anders Behring katuisi niin Jumala antaisi anteeksi.



ap

ehkä toisin ja jätät lähettämättä hautakuvan. Lapsen kuolemasta toipumiseen menee vuosia, eikä siitä oikeastaan ikinä toivu. Minulla nyt 6v lapseni (vauvan) kuolemasta ja en enää ajattele häntä ahdistunein mielin. Välillä nousee silti kyynelee pintaan tietyissä tilanteessa. Muistan kuinka ekan vuoden aikana kuolemasta olin todella herkkkä itkemään ja tulkitsin monia kommentteja ihan väärin ja loukkaannuin helposti.



Mutta samaa mieltä olen kyllä, että lapsesi kummi kaipaisi käytöstapoja sekä empaattisuutta!

Hae apua ja tukea.



Olet surusta sekaisin ja tarvitset tukea. Unohda kummi, kortit ja muu epäolennainen.



Käy ottamassa kuva haudasta. Mutta hae silti apua ja tukea.

Ja pitäisikö olla tasapainossa?



Minä ainakin pystyn käsittelemään aidosti tunteitani ja huomaan niiden muutokset, huomasin alun loukkaantumisen ja siitä seuranneen kostonhalun ja siitä sitten taas sen miten hyvä ja harras asia hautapaikka on.



Sinä et näe tätä, koska et ole lastasi menettänyt.

Sinä ymmärrät sen että minua voi "huomaamattaan" loukata mutta minä en saisi tehdä samaa muille?

Sitten huomasin miten se hautapaikka ei olisikaan paha. Koska se on kaunis paikka, se on minun lapseni.

Järkyttääkö se sinua? Miksi? Kuolema niin kamala asia?



Näen paljon nykyisin erilaisia tapoja kuolla.

Kävystä kohtaan paljon erilaisia tapoja menettää lapsen ja tuntuu että vaikka tämä tapahtui meidän(kin) perheelle niin on perheitä jotka eivät näe saman tapahtuvan heille, eikä siinä ole mitään väärää: en minäkään nähnyt että lapseni voisi kuolla.



Minusta lapseni hauta ei ole kamala. Menetys on kamala ja se oli asia johon havahduin, heillä on omansa ja minulla on hautakivi. Muttei se olekaan kamala.

Äitinä minua nyt jopa kauhistuttaa miten näet haudan pahana ja kamalana asiana. Itse kaipaan että pääsen sinne lapseni syliin.



ap

Ei, vaan tartten aikaa että totun elämään näin. Terapiassa käyn jo, sulta varmaan jäi huomaamatta mutta jonnekin sen kirjoitin.



Ja vaikka ymmärrän että opin elämään lapseni kuoleman kanssa. On tämä jo erilaista kuin alussa niin en usko että hautapaikkaan suhtautuminen juurikaan muuttuu.



Silti, minusta on ihan hyväksyttävää että laittaisin kortin hautakivestä. Jos vastaanottaja siihen reagoi niin tekee kuten minä. Eikä tunteissa ole mitään pahaa.



ap

mielestä olisi kaunis ajatus lähettää kaunis hautakuva lapsen hautakivestä. Itse ainakin koskettuisin sellaisesta kuvasta, jos saisin.



Luulen, että kummit eivät ole tarkoittaneet tuota omaa korttiaan pahalla eivätkä ehkä pysty kuvittelemaan mitä reaktioita se sinussa, ap, on herättänyt.

rakas ap, ymmärrän vihasi ja kiukkusi, ja otan sen mielihyvin vastaan itseeni koska tiedän että tässä vaiheessa se sinua helpottaa. Tiedän omien kamalien kokemusteni takia että suruprosessi menee juuri noin, eli ensin on lamaannus, sitten raivo ja viha, sitten aikanaan uudelleensuuntautumisen vaihe ja viimein sitten jonkinlainen vapautuminen. Tällä vapautumisella en siis tarkoita sitä että asia ikinä unohtuisi, ei todellakaan, ainahan se tulee olemaan osa sinua.



Sen verran tarkennan vielä aiempaa sanomaani (olin ilmeisesti epätarkka) että lapsen kärsimys tai kuolema ei ole koskaan rangaistus sinulle, eikä myöskään rangaistus lastan kohtaan, ei todellakaan. Kun vähän tyynnyt niin lainaa kirjastosta se ehdottamani kirja. Sitä kautta ymmärrät että lapsesi sielu valitsi kohtalonsa itse, eräällä tavalla opetukseksi, ei siis missään nimessä rangaistukseksi. Vaikka kohtalo olisi miten hirveä tahansa (kivulias sairaus, murhatuksi tuleminen, järkyttävä kuolema, hyväksikäyttö) niin asia on silti sellainen jonka _lapsesi_ sielu on tietyllä tavalla valinnut, ja siihen sinä et voi oikein tehdä mitään koska valinta ei ole ollut sinun. Lapsesi arvokas elämä antoi sinulle paljon (juuri nyt et ehkä sitä huomaa), ja toi sinun ja läheistesi elämään surun lisäksi myös empatiaa, yhteishenkeä ja pärjäämistä ja selviytymistä (tätäkään et ehkä tässä vaiheessa vielä huomaa). Korostan että lapsesi on nyt sellaisessa paikassa missä hän on onnellinen, ja ainoa asia mikä lastasi surettaa on se että hän näkee äitinsä kärsivän. Jos pystyt vähän luovuttamaan vihastasi niin saatat saada tietynlaisen yhteydenkin lapseesi rukoilemalla. Siis rukoilemalla yhteyttä lapseesi, uskonnon kanssa tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä eli mitään jeesusjuttua en todellakaan tyrkytä.



Pyydän vielä kerran sinua, lukaise Sylvia Brownen pari kirjaa, saat niistä uutta näkökulmaa ja miettimisen aihetta. Ja siihen asti, anna palaa sen vihan ja kiukun kanssa. Voit vaikka vastata tähän viestiini vielä haukkumalla minut (otan se mielelläni vastaan koska minulla riittää voimavaroja ottaa toisenkin taakkaa tällä hetkellä kantaakseni).



Lämmintä joulua, lapsesi ajattelee sinua!

Juu, näen sen kyllä.

Alkureaktio oli kova pala mutta ehkä se vei taas vähän uudelle paikalle tän surun kanssa ja sehän on taas hyvä asia. Joten jotain hyvääkin kyllä tässä oli ja mitä enempi tätä ajattelee niin paremmalta se tuntuu koska aikaisemmin on miettinyt vaan sitä tyhjyyttä ja menetystä kuin koittaa päästä tottumaan siihen mitä tässä vielä on jäljellä.



ap

olet oikeassa asioita vaan tapahtuu, ja onnettomuuksiakin vaan tapahtuu, vaikka kuinka yritämme olla varovaisia ja "suojelevia".



Mutta myös se tapahtui, että sulla oli tämä lapsi, se onnikin tapahtui yhtälailla.



mitä tulee joulukorttiasiaan, hautakuva on mielestäni tosi kaunis, jos sen myös kauniina tarkoitat.

lapsesi sielu valitsi kohtalonsa itse, eräällä tavalla opetukseksi --- niin saatat saada tietynlaisen yhteydenkin lapseesi rukoilemalla. Siis rukoilemalla yhteyttä lapseesi --- lapsesi ajattelee sinua!

Eikö tämä ole tyrkyttämistä? Uskot itse tämän ja haluat että muutkin uskoo? Minä en usko sieluun, en mihinkään opetuksiin enkä sielun valintoihin, en rukoukseen enkä varsinkaan siihen että lapseni ajattelisi yhtään mitään. Hän on kuollut. Kuolleet eivät ajattele eivätkä pidä yhteyttä. Minä hyväksyn sen elämän tosiasiana.

Teki se joka lähetti lapsikuvan juuri lapsensa menettäneelle, se on todella ajattelematonta. Ehkä kannattaisi mainita ystävälle tuosta, että se kortti satutti sinua, vaikkei hän sitä tarkoittanutkaan kuin positiivisessa mielessä...

Hautakuva voisi olla kauniskin, sen voisi antaa lähimmille ihan muutenvain, niille jotka ovat olleet hautajaisissa, tukeneet sinua surussa jne. Esim. tunnelmallinen sinisenä hetkenä otettu kuva lyhdyn kanssa. Mutta en silti neuvoisi sitä lähettämään lapsikorttimaisena joulutervehdyksenä, se olisi makaaberia ja mautonta, tuskin se suakaan ap auttaisi yhtään.

Osanottoni sinulle, ihan ymmärrettävää että kortti sai sut pahalle mielelle. Jaksamista ja joulurauhaa sinulle.

Vihan tunne ja surumielisyys, loukattu oli juu ensimmäisiä tunteitani. Mitä sitten? Korttien saaminen aina nostaa jonkun tunteen pintaan, ainakin minulla. Ja minä loukkaannuin tuosta kortista. En kielläkään sitä, taisin sanaa KOSTO käyttää itsekin! Mutta nyt kun olen hetken korttia katsellut ja vellonut tunteitani ja niitä tökkinyt niin tajusin että ei se minunkaan korttini pahasta ole, vaikka tahdon että he havahtuisivat niin minusta tuo kortti olisi ihan hieno. Niinkuin se valmiskortti. Kenties lapsenhautakortti ei siis loukkaisikaan? Menisik opetus ohi? Ehkä sitä joku pitäisi hyvänä? Tänä vuonna en vaan kyennyt tekemään tuota koska kuolemasta selviäminen ei tapahdu hetkessä, ehkä ei vielä ensi joulunakaan. Paras olisi sanoa se, ymmärrän ettei he tehneet asiaa tahallaan, muttei myöskään voineet ajatella meidän perhettä. Joku kirjoitti että laittaisi kuvakortin juurikin siksi ettei loukkaisi mutta kyllä minä pitäisin sitä juurikin hyvänä tekona. Minulla ei ole mitään toisten lapsia kohtaan mutta haavoittaa että tuollainen kortti tulee. Ei se ole meidänkään helppo sanoa läheisille mitään. Pahinta on kun ei oteta yhteyttä, ei se mitä sanoo. Korttiin en voi mitään sanoa, se tulee luukusta sisään eikä tuota voi kuin tuijottaa. Meidän menetys makaa mätänemässä ja muilla on terveitä, iloisia lapsia. En tahdo kieltää keneltäkään onnea mutta tämän käsittely näin on kovaa. ap

Toivottavasti paaset taman joulun yli, ensi jouluna voit olla eri mielta sen hautakortin lahettamisesta.

Positiivista tassa on, etta purat pahaa tunnetta ulos. Ala jata tunteita sisalle. Voimia!

Hei, korostan vielä (sanoin tämän ensimmäisessä viestissäni) että en tyrkytä näkemystäni ja ei ole pakko uskoa, mutta vastaan kuitenkin omasta näkökulmastani. Eli toin vain yhden mahdollisuuden pohdittavaksi keskusteluun. Tämä ei ole raamatulla päähän lyömistä koska tämä näkökulmahan ei perustu (nyky)raamattuun laisinkaan. Mitään ei sillä kuitenkaan menetä, että asiaa pohtii ja lukee vaikka yhden kirjan aiheesta.

Asiaa voidaan ajatella myös siltäkin kannalta, että jos mitään kuoleman jälkeistä ei ole, niin uskon että suurin osa kuolevista ihmisistä toivoisi kuolemansa hetkellä (jos vain ovat kykeneviä ajattelemaan ja kommunikoimaan) että heidän läheisensä ennen pitkää selviäisivät kriisistä, oppisivat elämään tuskan kanssa ja löytäisivät jonkinlaisen onnen vielä elämäänsä.



Tällaisen jälkeen elämä ei koskaan palaa ennalleen, eikä ole entisensä missään mielessä, mutta asiaan pitää ottaa uusi näkökulma eli miettiä miten saisi koottua "rippeistä" uudenlaisen elämän, elämän jossa menetyksen kanssa pystyy elämään ja josta pystyy löytämään uusia, erilaisia tapoja toteuttaa tarkoitustaan.

et sinä voi kieltää toisia elämästä. Mitä siitä tulisi jos ystävien ja perheen pitäisi koko ajan olla varpaillaan?. He jatkavat elämäänsä kaikesta huolimatta, heidän on pakko. Sinä olet vihainen, mutta älä nyt karkoita ihmisiä lähettyviltä pois. Sinä tarvitset tukea enemmän kun uskotkaan.

Kyllähän ihmiset käyvät myös läheisten haudoilla rukoilemassa heille hyvää ja muistuttavat itseään elämän tosiasioista esim. jouluna, joten miksei se hautakuva omasta lapsesta sopisi korttiin, jos haluaa niin?



Minä ainakin ymmärrän täysin, miksi sinusta tuntuu niin pahalta saada tuollainen kortti. Minäkin tuntisin varmasti ihan samoin. Ehkä sinä voisit kuitenkin saada lohtua esim. uskonnollisista ajatuksista, siitä että tämä elämä on meille kaikille väliaikaista iloine ja suruineen, ja tuleva elämä on tätä paljon pysyvämpi, toivottavasti myös iloisempi. Ei sinun lapsesi ole kadonnut, vaan siirtynyt vain toiseen paikkaan ja olotilaan. Ehkä te näette vielä toisenne myöhemmin. :)

vailla yhtäkään ajatusta - liukuhihnalla valmistettuina? Miksi ylipäätään lähettää toivotusta jos sitä ei kerran ajattele vaan se on vain pelkkä "tapa". No, jos kerran lähettää noin vain ajattelemattomasti niin sitten voi tosiaankin käydä niin että huomaamattaan loukkaa läheistä ystävää tai sukulaista.



Miksi ei voi lähettää vaikka vain 10 korttia _ajatuksella_?



Ja mikä ihmeen ongelma ihmisille on ap:n tunteet. Ap elää omaa tuskaansa ja suruaan. Se surutyö etenee ihan omaa vauhtiaan eikä parane kaikista neuvoista huolimatta yhtään sen nopeammin.



Paljon voimia ap:lle.



Ja sinulle joka puhuit reikistä ja muusta.

Minäkin olen henkinen ihminen mutta omalla polullani hiukan pidemmällä ilmeisesti sillä olen oppinut että elämän mysteeriä ei voi koskaan ymmärtää ja ratkoa. Me emme tiedä. Sinä et tiedä ja sen tietämättömyyden kanssa me elämme. Ehkä me tuonpuoleisessa saamme tietää enemmän. Tai sitten emme.

Ja pitäisikö olla tasapainossa? Minä ainakin pystyn käsittelemään aidosti tunteitani ja huomaan niiden muutokset, huomasin alun loukkaantumisen ja siitä seuranneen kostonhalun ja siitä sitten taas sen miten hyvä ja harras asia hautapaikka on. Sinä et näe tätä, koska et ole lastasi menettänyt. Sinä ymmärrät sen että minua voi "huomaamattaan" loukata mutta minä en saisi tehdä samaa muille? Sitten huomasin miten se hautapaikka ei olisikaan paha. Koska se on kaunis paikka, se on minun lapseni. Järkyttääkö se sinua? Miksi? Kuolema niin kamala asia? Näen paljon nykyisin erilaisia tapoja kuolla. Kävystä kohtaan paljon erilaisia tapoja menettää lapsen ja tuntuu että vaikka tämä tapahtui meidän(kin) perheelle niin on perheitä jotka eivät näe saman tapahtuvan heille, eikä siinä ole mitään väärää: en minäkään nähnyt että lapseni voisi kuolla. Minusta lapseni hauta ei ole kamala. Menetys on kamala ja se oli asia johon havahduin, heillä on omansa ja minulla on hautakivi. Muttei se olekaan kamala. Äitinä minua nyt jopa kauhistuttaa miten näet haudan pahana ja kamalana asiana. Itse kaipaan että pääsen sinne lapseni syliin. ap

tasapainossa. Vaikken ole lapseni kuolemaa kokenutkaan, niin muunlaisia kriisejä yllin kyllin ja tiedän sen vuoksi yhtä ja toista surutyöstä.

SINÄ et näe, että edelleen ihan selvästi toimit kostonhalun motivoimana. Se tulee koko ajan ilmi perusteluissasi, ihan sama miten sitä kuorrutat sitä ns. järkiperustein ja kyselemällä, miksi kuolema olisi kamala asia. KYLLÄ se on surullinen asia, eikä sellaista ole tapana hieroa toisen naaman silloin, kun toiset toivottavat iloista joulua ja onnellista uutta vuotta!

-6-

Mutta todellakin, muilla on silti oikeus iloita olemassa olevista lapsistaan, vaikka se olisi sinusta kuinka ajattelematonta.



Itsekään en luultavasti muistaisi/tajuaisi joulukortteja kirjoittaessa laittaa erilaista korttia.

kaunis ajatus. Luovu kuitenkin kostomentaliteetista, et voita sillä mitään ja ihmiset ei ymmärrä sitä kostona. On sinun ajatuksesi, että se ymmärrettäisiin kostona.

Ei, vaan tartten aikaa että totun elämään näin. Terapiassa käyn jo, sulta varmaan jäi huomaamatta mutta jonnekin sen kirjoitin.

Ja vaikka ymmärrän että opin elämään lapseni kuoleman kanssa. On tämä jo erilaista kuin alussa niin en usko että hautapaikkaan suhtautuminen juurikaan muuttuu.

Silti, minusta on ihan hyväksyttävää että laittaisin kortin hautakivestä. Jos vastaanottaja siihen reagoi niin tekee kuten minä. Eikä tunteissa ole mitään pahaa.

ap

Sitä voi käydä vaikka tuhannessa terapiassa, mutta se surutyö on tehtävä itse oman pään sisällä, muuten siitä terapiasta ei ole mitään hyötyä. Se, että pulauttelee sitä pahaa oloa ulos muiden niskaan eivähennä surua tai pahaa oloa, (kuin ehkä hetkellisesti?).

Viestejä lukiessa kuka tahansa huomaa, että ap:lla on surutyö kesken, ja sitä ei voi kukaan tietää kuinka kauan se tulee vielä kestämään. Hauta on varmasti ap:lle se paikka, jonne voi mennä muistelemaan rakasta pientä. Toisille se taas voi olla surun paikka, ja toiset eivät halua käydä haudalla vaan muistelevat mielessään. jokainen suree tavallaan. Kukaan ei voi ymmärtää suruasi AP, onhan se subjektiivista. Mutta varmasti lapsesi kummikin on surrut ja suree.

Lapsikortin lähettäminen ap:lle oli toki ajattelemaonta, mutta tuota hautakortin lähettämistä kannattanee todellakin käsitellä terapeutin kanssa.

Voimia ap:lle!