Yhteen exän kanssa? Hmm. Apua. PITKÄ tarina.

Kertokaa mielipiteenne, jos viitsitte.



Erosimme mieheni kanssa vähän reilu vuosi sitten. Mies on ns. kunnon mies, ei juoppo tai väkivaltainen, hänellä on hyvä työ ja mies on hyvä ja osallistuva isä.



Erosimme minun aloitteestani. Olin jo vuosikausia tuntenut olevani täysin yksin avioliitossamme, meillä ei ollut MITÄÄN sanottavaa toisillemme. Järjestin meille "treffi-iltoja" joka toinen v-loppu ja lopputulos oli aina se, että istuimme ravintolassa hipihiljaa, mies ei kertakaikkiaan pystynyt puhumaan KOSKAAN, ei siis missään tilanteessa mistään naapurijuoruja syvällisemmästä. Keskustelumme olivat myös aina oudon tunteettomia, mies oli jotenkin "konemainen" kaikessa suhtautumisessaan. Mies ei näyttänyt mitään tunteitaan avoimesti minulle, ei iloja eikä suruja.



Meillä ei ollut oikeastaan mitään yhteistä lapsia lukuunottamatta. Kaikki asiat, joista minä pidin, olivat miehelle yhdentekeviä tai jopa paheksuttavia jollakin tasolla. Liika hauskanpito, ääneen nauraminen, hulluttelu, vitsailu, jne, olivat kuulemma turhia ja typeriä asioita. Myöskään lapset eivät saaneet iloita mistään liian näkyvästi, koska se oli kuulemma turhaa. Miehen perusvire oli siis jatkuvasti erittäin kärttyinen ja negatiivinen. Minusta tuntui, että elin vatsa koko ajan ihan solmulla, kun en voinut olla oma itseni lainkaan. Sensuroin puheitani ja tunteitteni näyttämistä jatkuvasti, yritin sopeutua aivan itselleni väärään muottiin miestäni miellyttääkseni.



Itse olen siis erittäin ulospäinsuuntautunut, avoin, iloinen,tunteikas, kova puhumaan, rakastan kaikkea hassua ja hauskaa. Olen myös itsekeskeinen, kärsimätön ja minulla on usein huono itsetunto. Ehkä juuri siksi yritinkin muovata itseäni mieheni haluamaan suuntaan.



Kävimme terapiassa, mies myönsi tunteettomuutensa, muttei tehnyt asialle mitään. Lopulta sitten halusin erota, tuntui, että kuolen sisäisesti, jollen lähde. Ex oli reissutöissä, joten hän ei nähnyt lapsia jokatapauksessa kuin vain viikonloppuisin, joten lapsille tilanteessa ei siis sinänsä ollut mitään outoa. Sama koti, sama määrä aikaa isän kanssa kuin aina ennenkin, joten uskalsin erota.



Ehdin jo äskettäin lyhyesti seurustelemaankin erään miehen kanssa kuukauden verran suhde pari kuukautta sitten sitten. Exäni oli lievästi sanottuna raivoissaan tästä suhteesta, hän alkoi soittelemaan ja tekstailemaan minulle ja vakuuttelemaan rakkauttaan. Välillä hän raivosi minulle ja haukkui minut ties miksi itkien samalla. Sanoi, että haluaa minut takaisin, on halunnut koko ajan. Olen kuulemma hänelle Se Oikea. olin aivan äimän käkeni tästä tunteiden näyttämisestä, vaikka tietysti olin myös aivan raivoissani siitä, että hän puuttui elämääni sillä tavoin.



Nyt ex on alkanut käymään psykoterapiassa selvittämässä näitä tunnejuttuja. Hän vaikuttaa jo tässä vaiheessa aivan eri ihmiseltä. Nyt hän avautuu tunteistaan ja ajatuksistaan jo sen verran kuin "keskivertomies", eli tunnistaa tunteensa eikä pelkää puhua itsestään. Hän on myös jotenkin iloisempi ja positiivisempi.



Hän sanoo rakastavansa minua edelleen valtavasti ja hän haluaa yrittää uudelleen.



Miten etenisin asian kanssa...? Voiko ihminen todella muuttua? Tai jos ei muuttua, edes oppia tuntemaan ja hyväksymään itsensä uudella tavalla ja siten myös muut ihmiset? Uskallanko minä olla oma itseni hänen kanssaan, kun olen näin eronneena viimeinkin oppinut tuntemaan itseni ja tarpeeni ja jopa hyväksymään itseni jossain määrin? Voinko olla exäni kanssa vielä onnellinen vai onko typerää ottaa riski ja sekoittaa lasten päät?



Kiitos, että sain purkautua. Jo tuon tarinan kirjoittaminen teki todella hyvää.