Onko kukaan teistä noussut köyhyydestä koulutetuksi hyvään elämään.?

Olen köyhästä pienviljelijäperheestä ja 5-lapsisen perheeni ainoa akateemisesti koulutettu. Opintolainan turvin se oli mahdollista, kun älylliset paukut olivat riittävät. En saanut mitään tukea kotoa koskaan, en koulunkäyntiin enkä tietenkään opiskeluun enkä taloudellisesti.



Omasta päätöksestä se eniten oli kiinni. Valitsin ammatin tietoisesti ei-matalapalkka-alalta eli ei-naisten alalta, jossa myös naisten oli mahdollista edetä. Panostin opiskeluaikana pelkästään uraan, en poikaystäviin. Toisin sanoen valitsin harjoittelu- ja asuinpaikat työn ehdoilla, ja näin tein vielä valmistumisen jälkeenkin. Yksityiselämä sai sopeutua.



Onnistuinkin hyvin. Olisin varmasti päässyt niin pitkälle kuin alunperin halusin, mutta hyppäsin rakkauden ja perhe-elämän takia sivuun hiukan ennen huippua juuri, kun vielä oli mahdollista saada pieni perhe. Tähän liittyi muutto paikkakunnalle, jossa saman uran jatkaminen ei ollut mahdollista.



Mieheni kautta elämääni tuli kansainvälisyyttä, matkoja ja ystäviä ulkomailla. Meillä on upea koti ja nautin työstäni, joka ei ole yhtä vaativaa kuin mihin alunperin tähtäsin (hyvä niin). Traumoja on ollut minullakin, mutta ymmärsin hankkia itselleni apua ensimmäisen kerran jo alle 30-vuotiaana ja lisäksi olen pitänyt itsestäni hyvää huolta muun muassa joogan ja meditaation avulla.



Heikot lähtökohdat näkyvät tietenkin, jos osaa katsoa. Voi kuitenkin sanoa, että olen menestynyt.

vaan menestymistarinoita!

Jos kiinnostaa vain raha ja RIKASTUMINEN, tuntuu toisaalta aika köyhältä elämä.



Suomessa jokainen peruskoulun päättävä on oikeutettu pyrkimään mihin kouluun haluaa. Kaikki lähtee siitä, että tietää mihin ammattiin haluaa ja lähtee tavoittelemaan siihen tarvittavaa koulutusta. Opintotuki ja asumislisä koskevat kaikkia, samoin mahdollisuus opintolainaan, ja senkun vaan tekemään vaikka hanttihommia opiskelujen lomassa. Ei siihen sen erikoisempia vaadita!



Jos odotat esim. kullan valmistuksen reseptiä tai jotain oikotietä onneen, voin kertoa ettei sellaista ole. Ole ahkera ja selvitä millaisiin tehtäviin ja mille alalle haluat ja pyri opiskelemaan. Ja kun oppia alkaa kertymään älä pelkää hakea töitä, ole rehellinen ja hyvä työntekijä niin ei pitäisi olla mitään esteitä.



t. eräs, joka ihmettelee aloittajan kysymystä aika kovastikin. Ei suomessa nykyään vanhempien tulotasolla tai ammateilla tarvitse olla mitään merkitystä lapsen tulevaisuuden kannalta.

Periaatteessahan kaikille ovat kaikki portit auki, mutta monet tekijät vaikuttavat siihen, että loppujen lopuksi aika harva pystyy nousemaan hyvin heikoista lähtökohdista kovin korkealle. Pelkkä köyhyyshän ei ole tekijä joka syrjäyttää seuraavaakin sukupolvea tai jumittaa koulutusmahdollisuuksia, mutta jos siihen liittyy muuta huono-osaisuutta, voi olla vaikea nousta.



Jo pelkästään se että koulutus ja ammatti liittyvät minäkuvaan, minäpätevyyden tunteeseen sekä identiteettiin rajaa opintomahdollisuuksia henkisellä tasolla. Jos suvussa tai kaveripiirissä ei ole esikuvia, voi olla vaikea lähteä "nousemaan" kovin radikaalisti omista lähtökohdista.

Periaatteessahan kaikille ovat kaikki portit auki, mutta monet tekijät vaikuttavat siihen, että loppujen lopuksi aika harva pystyy nousemaan hyvin heikoista lähtökohdista kovin korkealle. Pelkkä köyhyyshän ei ole tekijä joka syrjäyttää seuraavaakin sukupolvea tai jumittaa koulutusmahdollisuuksia, mutta jos siihen liittyy muuta huono-osaisuutta, voi olla vaikea nousta.

Jo pelkästään se että koulutus ja ammatti liittyvät minäkuvaan, minäpätevyyden tunteeseen sekä identiteettiin rajaa opintomahdollisuuksia henkisellä tasolla. Jos suvussa tai kaveripiirissä ei ole esikuvia, voi olla vaikea lähteä "nousemaan" kovin radikaalisti omista lähtökohdista.

on opiskelemaan tai ylipäätään kiinnostusta parempaan, ainoa este on oma kyvykkyys päästä kouluun.

Ihan turha väittää, että mikään muu kuin omat kyvyt tai halukkuus tehdä muutakin kuin mennä amikseen tai jättää koulut väliin, olisi esteenä. Tietysti on marginaalinen ryhmä, esim. pahasti ongelmaisista perheistä tai muista lähtökohdista tulevat nuoret, jotka ovat niin sekaisin jo nuoruusiässä, etteivät he kertakaikkiaan saa itseään nostettua syrjäytymiskurimuksesta pois. Mutta sellaiset tapaukset ovat todellakin marginaalisia.

Koulutustaso periytyy, ja syynä siihen ovat ihmiset itse. Jos ei ole kunnianhimoa tai resursseja selviytyä minkäänlaisista opinnoista, niin sitten ei ole. Mutta sellaisiakin ihmisiä tarvitaan, tekemään niitä töitä, joita kunnianhimoisemmat eivät halua.

vaatii.



Olen köyhästä duunariperheestä, vanhempani sinnittelivät pienistä palkoistaan meille kodin ja kesäpaikan. Ei merkkivaatteita, ei kielikursseja tai hienoja harrastuksia, ruokana useinmiten läskisoosia, silakkalaatikkoa tai riisivellilä - vain viikonloppuisin lihaa. No, eipä ollut paino-ongelmiakaan:D Elämä oli onnellista, sain silti kaiken rakkauden ja huomion vanhemmiltani.



Ensimmäinen elämäni oli samaa kuin vanhemmillani; työläisperheen arkea -3 lasta ja paljon asuntovelkaa. Yksinhuoltajuus eron jälkeen oli suorastaan taloudellinen helpotus! Samoihin aikoihin aloitin opiskelun (ei akateemista) ja hakeuduin yhä parempiin työtehtäviin. Jokaisella kerralla myös palkkaa tarkistettiin (peruskorotuksilla ei palkkaus kehity!)



Nykyinen elämäni - omilla rahoilla miehen kanssa maksettu on erittäin hyvää. On (jo toinen) itse rakennettu kaunis iso talo, lapsista osa maailmalla hyvissä ammateissa ja opiskelemassa, varaa matkustella ja vähän nauttiakin elämästä. Olemme selkeästi keskiluokkaisia mutta en ikinä halua unohtaa taustaani - työmoraalin ja työn arvostuksen olen oppinut vanhemmiltani ja yrittänyt opettaa myös lapsillemme!



Kaiken tuon mitä ap haikaili voi saada, itsekin olen ehtinyt kansainvälistymään moneen otteeseen niin työn kuin lomailunkin merkeissä. Kantakaupunkiin en enää kaipaa, elin siellä kuitenkin 21 vuotta elämästäni.

"menestyminen" köyhälle tarkoittaa. Keskituloinen perhe oli jo 60 luvulla kaukana duunariperheen arjesta! Kirjoituksestasi selviää se tosi hyvin..



Minulle itselleni ei koulutus tai titteli merkitse mitään (esim lapset amis, amk ja akateeminen, ise opistotasoinen) vaan se miten työllä pärjää ja mitä helpotusta elämään saa omalla työllään hankittua. Suomeksi sanottuna - köyhä tarvitsee rahaa ensisijaisesti pärjätäkseen ei tullakseen onnelliseksi. Onnellisuus tulee muusta.



Sydämen sivistys on silti tärkeintä! On varaa iloita myös ystävän menestyksestä ja ottaa se kannustimena itselleen kateuden sijaan.

Kun haluamasi saavuti, olen alkanut kaivata juurilleni. Nyt haluaisin kiihkeästi kaupungista takaisin maalle. Matkailu on kivaa, mutta olen itse rakastunut Pohjoismaihin. Pohjois Norja on varsinkin kovin kovin kaunis. Haaveena tällä hetkellä on pistäytyminen Islannissa. Sinne suuntaammekin ehkä 2013. Ensi vuonna ei vielä ole mahdollista.

Itselläni unelmana matkustelu, kansainvälisyys, asuminen kantakaupungissa, lapsia jos saa niin hyviin kouluihin ym

Tausta maalla alkoholisti- ja mielenterveysongelmaperheessä. Mulla on yliopistokoulutus, vakituinen työpaikka vastuullisissa tehtävissä, naimisissa ja kaksi ihanaa lasta. En toki ole miljonääri, mutta elän hyvää ja turvattua elämää. Onneksi sain vanhemmiltani geeneissä kuitenkin roimasti älyä.

Suomessa ei ole "hyviä" ja "huonoja" kouluja: se on nousukkaiden ajattelutapa. Lisäksi on vähän outoa haaveilla "kansainvälisyydestä", jos samalla on tarkoitus laittaa lapset "hyviin" kouluihin. Ilmeisesti ap:lle kelpaa vain tietynlainen kansainvälisyys...



Mä olen keskimääräistä paremmin tienaava ja korkeasti koulutettu. Ja mun lapset on ihan tavallisissa suomalaisissa kouluissa: ne on niitä hyviä kouluja.

Lapsuusperheeni oli niin köyhä, että muistan aikoja jolloin ruoaksi paistettiin kuivuneita leivänkannikoita. Äiti liotti niitä vedessä etä ne pehmenivät ja lämmitti sitten paistinpannulla. Oikeaan ohjeeseen olisi kuulunut maidossa liottaminen, mutta ei meillä ollut maitoa. EIkä ne olleet mitään köyhiä ritareita, vaan jälkiuuniruisleivän paloja. Kaikki vaatteet oli sukulaisilta kierrätettyjä vanhoja, opin nopeasti "haluamaan" aina kaikki halvimmat kengät ja reput ja vastaavat, mitä oli pakko ostaa. Mulla oli myös paljlon itsetehtyjä vaatteita - vaikka itse tekemällä nykyään ei säästä, vielä 1980-luvulla asia oli toisin. Sitäpaitsi niitä vaatteita tehtiin myös sukulaisten vanhoista verhoista ja päiväpeitoista ja vastaavasta ilmaiskankaasta.



Meillä oli kuitenkin aina paljon rakkautta ja turvallisuutta ja vaikka mä jo pienenä tajusin,e ttä raha ei aina riitä, ei koskaan kuitenkaan tarvinnut pelätä, että meille lapsille ei riittäisi jotain syötävää. Meillä ei ollut alkoholiongelmia eikä sairauksia eikä väkivaltaa tai kaltoinkohtelua. Eräässä vaiheessa isä oli masentunut, koska työpaikalla oli kovin vaikeaa - musitan, miten hän kirjoitti työhakemuksia muualle, ja miten pahalta tuntui, kun niistä ei seurannut mitään. Se yksi työpaikka kuitenkin oli ja pysyi, vaikka palkka olikin huono.



Vanhempani eivät pystyneet auttamaan minua koulussa eivätkä osanneet panostaa koulunkäyntiin mitenkään, sillä heilläkään ei sellaista ollut. TOisaalta äitini olisi itse halunnut käydä enemmän koulua, se ei vain hänen lapsuudenkodissaan ollut mahdollista. Niinpä kun kävi ilmi, että minä olin lahjakas, äiti pyrki aina pitämään tietä auki: ei tarvinnut siivota, jos oli koepäivä huomenna, abikurssille kaivettiin jostain raha ja vielä myöhemminkin hädän tullen saattoi aina luottaa siihen, että äiti kyllä löytäisi jostain keinon auttaa. Kertaakaan ei sanottu, että korkeakoulutus kestää liian kauan tai että lukiokirjat ovat kovin kalliita - vaikka olivathan ne, minun vanhempieni tulotasoon nähden. Isä ei hänkään koskaan estellyt minua kouluttautumasta, mutta kyseli kyllä välillä, onko se nyt varmasti sitä mitä minä haluan, että että vähemmälläkin kelpaisin kyllä.



Minä kävin töissä koko yliopistoaikani. Samaan aikaan menin naimisiin, ostettin ensimmäinen talo (hirveä murju, mutta asuttiin siinä aikamme) Molemmat kävivät töissä ja opiskelivat samaan aikaan. Kovasti koitettiin säästää, mutta mun säästöt kyllä investoitiin siihen, että olin vielä olin vuoden opiskelijavaihdossa ulkomailla. Mies ei tullut mukaan. Maisteriksi malmistuessani olin siis jälleen puilla paljailla, viimeisilläni raskaana ja meillä oli suunnitelma rakentaa uusi talo sen homeisen murjun tilalle, jossa silloin asuttiin.



Rahaa meillä ei vaan ollut. Onneksi myös eräs sukulainen halusi rakentaa. Päätettiin, että mennään ensin sen raksalle töihin illoiksi ja viikonlopuiksi, niin se sit lainaa meille osan meidän omista rakennuskuluista pankkia halvemmalla korolla. SIihen aikaan pankkilainojen korot oli viittä prosenttia ja ylikin. TÄllä keinolla me saatiin noin kolmannes rakennuskuluista. Pankista lainattiin toinen kolmannes. VIimeinen kolmannes puristettin vielä meidän sen hetkisistä palkkatuloista - venytettiin sitä rakentamista sen aikaa, että rahat riitti. Sen jälkeen kaikki tulos menivaät siihen rakentamiseen, mutta onneksi mulla olikin sekä sen ulkomaanvuoden että opiskeluaikaisten työkokemusten ansiosta aika kasa sellaista osaamista, joka takasi mulle työpaikan myös laman aikana, kun rakennusalalla ollut mies oli työttömänä. Tehtiin paljon omalla työllä ja sellaisia ratkaisuja, joissa materiaali maksoi vähän, mutta työ paljon. Minä hoidon lapsia ja tein väitöskirjaa ja olin raksalla sen minkä ehdin, mies oli siellä kaikki muun ajan paitsi mitä oli töissä.



Niin, sitten meillä oli puolen miljoonan arvoinen talo ja 100 000 euroa lainaa. Valitettavasti sitä taloa ei voinut kulma kerrallaan syödä ja meidän tulot oli - sen väitöskirjaprojektinkin takia - aika pienet, joten muutama vuosi meni sitten aika tiukalla. Lainaa maksettiin tuhat euroa kuussa, 500 sille sukulaiselle ja 500 pankkiin, yhteensä suunnilleen saman verran kuin mun väikkäriapuraha. ELÄmiseen jäi todella, todella vähän.



Mutta muutaman vuoden päästä mä valmistuin tohtoriksi ja mun palkkani kolminkertaistui. Samaan aikaan sille sukulaiselle saatiin velka maksettua. TAlousolot paranivat yhtäkkiä huomattavasti. Sitten me tosin keksittiin, että esikoinen menee pian yläkouluun ja hänelle sopivaa kouluratkaisua varten perheen piti asua toisessa osoitteessa. Ostettiin kakkosasunto, otettiin sitä varten lisää lainaa pankista. Se tarkoitti toki, että vielä pitää säästellä jonkun aikaa, mutta kyllä sen kertää. Sitten kuoli mummo, piti jakaa perintö, joka pääasiassa koostui vanhasta käyttökevottomasta maatalosta. Kukaan ei sitä halunnut, joten mun piti ostaa muu perikunta ulos - taas pankkilainalla - ja remontoida talo. Siihen meni taas rahaa ja aikaakin, mutta noin vuoden työn jälkeen siellä asuu iloinen vuokralainenkin. Se kakkosasuntokin on nyt saatu vuokralle, kun enää ei tarvitse asua koulupiirissä. Sen vuokran jälkeen siitä jää vielä pankkiin lyhennyksiä maksettavaksi, mutta yritän sen kuitenkin pitää. Nykyisellään maksan lainojen lyhennyksiä noin 1700 euroa kuussa (ja korot joinain kuukausina), eikä se tunnu läheskään niin vaikealta kuin se 1000 euroa aikanaan. Tuo raha menee tavallaan säästöön, kun se on lainojen lyhennyksiä. Omaisuuden arvo on siinä miljoonan paikkeilla. Ei se nyt mikään hirveän iso ole, mutta niistä lähtökohdista, jossa syötiin kuivuneitä leivänkannikoita ihan hyvä saavutus.



Sitäpaitsi meidän elämä on ihan miellyttävää. Mä matkustan työsäni jonkun verran ja mies ei ole innokas matkailija, joten ei me käydä ulkomailla kuin ehkä kerran vuodessa perheenä. Lomaillaan mieluummin Suomessa omilla mökeilllä. Lapset on hyvissä kouluissa (vaikka oikeast koulujen erot ei SUomessa ole kovin merkittäviä, jos lapset on suhteellisen tavallisia. Meidän tapauksessa pienemmilläkin eroilla oli väliä koska esikoinen ei ollut ihan tavislapsi vaan hänellä oli sekä erityislahjakkuuksia että erityishaasteita). Asutaan erinomaisella paikalla (kantakaupungissa ei enää, kakkosasunto oli sieltä, ehkä muutetaan takaisin sinne sit kun kaikki lapset on lähteneet kotoa) ja kaikki suurinpiirtein niin kuin haluaisinkin.



Eikä tämä ole vaatinut muuta kuin, että miettii, mitä haluaa ja uhraa sitten sen eteen aka paljon. Siis että kun jostain saa rahaa niin sitä ei tuhlata makeaan elämään, vaan investoidaan johonkin, josa se tuottaa lisää. Ja oman kokemukseni mukaan omalla kovalla työllä saatava tuotto omasta pääomasta on varmempi kuin helppo rahastotuotto, jossa toivotaan, että joku muu tekee sen työn kun sä vaan sijoitat. Tai ehkä sekin toimii, jos sijoitettavaa rahaa on paljon. Mulla ei koskaan ole ollut, joten omaa työtä on tarvittu paljon.

Ja mieheni.



Mitään ei olla saatu kotoa, työn ohella opiskeltu aina.



Nyt asutaan arvoalueella Helsingissä, sijoituksissa noin miljoona, lapset yksityiskoulussa.

Ja nää muutkin Disney-viisauksia lässyttävät.

Ja nää muutkin Disney-viisauksia lässyttävät.

ei se ihan pelkkää disneytä ole. Kyllä mä olin onnellinen silloin lapsena köyhänä, ja olen onnellinen nytkin vähän varakkaampana. Ei raha sinänsä tee ketään onnelliseksi tai onnettomaksi, mutta helpottaahan se monia asioita ja monien ongelmien ratkaisemista. Rahalla voi ostaa lääkäripalveluja eli terveyttä ja sillä voi ostaa jonkun siivoamaan kotiinsa, jotta itse saa vapaa-aikaa ja voi hoitaa parisuhdetta. SILlä voi palkata lapselleen tukiopettajan tai ostaa hvää itsetuntoa harrastamalla sellaisia asioita, joista nauttii ja joissa on hyvä. Mutta rahalla toki hankkia ongelmiakin, vaikkapa liikaa viinaa ja liikaa töitä ja liikaa selkääntaputtelijoita, jotka johtavat ihmisen harhaan. SIinä voi joutua vaikeuksiin jos vaikka vuokralaiset on huonoja ja kasvattaa kannabista sun huoneistossasi. Tai sulla o nfirma, jolla lkaa mennä huonosti ja joudut irtisanomaan työntekijöitä - ei kivaa itsellekään.

Ei raha sinänsä tee imistä onnelliseksi tai onnettomaksi. Suuri merkitys on sillä, miten sitä rahaa käyttää. Se taas riippuu ihmisen omista arvoista ja suunnittelukyvystä ja muista lähtökohdista. Valitettavasti se riippuu jonkun verran myös hyvästä tai huonosta tuurista.

t oisko 29, se leivänkannikoita syönyt

sekä itselleen että lapsilleen AIVAN ERILAISEN elämän kuin jos rahaa ei ole.



Ja jos ihminen on noussut ryysyistä rikkauksiin, hän ei yleensä ole tyhmä.

sekä itselleen että lapsilleen AIVAN ERILAISEN elämän kuin jos rahaa ei ole.

Ja jos ihminen on noussut ryysyistä rikkauksiin, hän ei yleensä ole tyhmä.

Mutta olen mä nähnyt valitettavan monta sellaistakin tapausta, jotka OVAT nousseet ensin ryysyistä rikkauteen ja sitten päälle tarjonneet sillä rahalla lapsilleen ja lapsenlapsilleen lasisen lapsuuden. Ja voin sanoavierestä katsoneena, että silloin sitä on joskus toivonut että rahaa ois vähemmän. Oisvat joutuneet loepttamaan sen tarjoamisen vähän aikaisemmin kun rahat ois loppuneet nopeammin.

t 31.

mikään este. Suurimmat esteet ovat ne, että ei ole saanut kotoaan kulttuurista pääomaa, joka auttaa kouluttautumisessa ja elämässä pärjäämisessä yleensäkin ja se, jos on traumatisoitunut niin, että normaali elämä on vaikeaa.



Mulla sellainen tilanne, että tuo traumatisoituminen vaikeuttaa todella paljon, mutta toisaalta olen saanut kulttuurista pääomaa edes jonkun verran.



Olen köyhästä perheestä jossa alkoholiongelmia ja vakavaa mielisairautta. Lisäksi useampi kuolemantapaus perheessä ollessani lapsi. Minua kiusattiin päiväkodissa ja koulussa. Oman luonteen "vikoja" äärimmäinen herkkyys ja masennukseen taipuvaisuus.



Näistä huolimatta olen saanut yliopistotutkinnon. Suvussani ei ole edes yhtään ylioppilasta. Kotona kuitenkin kannustettiin opiskeluun ja tingittiin muusta, että saatiin minut esim. balettikouluun.



Olen työssä ihan hyvässä asemassa. Lisäksi teen yrittäjänä töitä, sellaisia että en hae itse enää ollenkaan vaan minua pyydetään. Usko itseen on ollut aika lytättynä taustani ja traumojeni takia, sen kanssa olen tehnyt kovasti töitä.



Omilla lapsillani on aivan eri lähtökohdat kuin minulla. Ovat kansainvälisempiä ja tulevat menemään hyvään kouluun. Molemmat vanhemmat akateemisia, kulttuuriharrastuksia, liikuntaharrastuksia yms.



Rikkaita emme ole, mutta tulemme hyvin toimeen. Tulevaisuudessa olemme tosin todennäköisesti rikkaitakin. Asumme kantakaupungissa.



Kaikenlaisista olosuhteista voi nousta. Paljon on itsestä kiinni, mutta ei kaikki. Itse olen saanut esimerkiksi puoli-ilmaista terapiaa opiskeluaikoina, ilman sitä tuskin olisin tässä. Toinen tärkeä juttu on se, että kohtaa ihmisiä, jotka uskovat sinuun. Sellaisia, jotka tukevat ja tarjoavat mahdollisuuksia. Itse olen kohdannut tällaisia paljon. Siinäkin on tosin omalla toiminnalla osuus: he ovat nähneet minusta, että haluan kehittyä ja ylittää odotukset. Kolmanneksi, kannattaa sanoa, mitä haluaa. Ihmiset auttavat mielellään.



Ap, sinulla on ehkä suurimpana esteenä se, että et viitsi paneutua ja työskennellä. Sen näkee kirjoittamisestasi: et viitsi (tai osaa?) kirjoittaa kunnollisia lauseita. Et myöskään jaksa lukea muiden tilityksiä, haluat helppoja vastauksia, "tuhkimotarinoita". Muistatko, että Tuhkimo oli kova tyttö tekemään hommia?

Hyvä vakituinen työpaikka on se tärkein.



Mä olen hyvästä koulutuksesta huolimatta joutunut tekemään epäsäännöllistä pätkätyötä ja ollut usein työttömänä niin mahdoton siinä on vaurastua ja päästä käsiksi "hyvään elämään".

mutta tuokin on omasta itsestä kiinni. Ja aina voi perustaa yrityksen.

Hyvä vakituinen työpaikka on se tärkein.

Mä olen hyvästä koulutuksesta huolimatta joutunut tekemään epäsäännöllistä pätkätyötä ja ollut usein työttömänä niin mahdoton siinä on vaurastua ja päästä käsiksi "hyvään elämään".

Työssäollessaan voi säästää koko ajan ja tietenkin kannattaa kuulua työttömyyskassaan. Eri asia sitten jos on tosiaan vuosia työttömänä, mutta muuten pätkätyöt eivät ole mikään hyvän elämän este..

Tietysti jos on kovin turvallisuushakuinen niin voi ahdistua pätkäsoppareista, mutta eiväthän ne nykyisin ole edes lainansaannin este.

Vaurastuminen ei ole pätkilläkään mahdotonta. Vaatii vaan suunnitelmallisuutta, ennakointia ja sitkeyttä. Ei pidä tuhlata kaikkea silloin kun on töissä!