valittamisesta, peloista (synnytyksessä) ja uusavuttomuudesta -

sanon vain, että sairaaloiden konekirjoittajat harvemmin ovat mitään äidinkielen koulutettuja ammattilaisia ja heidän teksteissään on paljonkin kirjoitusvirheitä. Sectio/sektio nyt on vielä ihan viatonta, mutta epikriiseissä on paljon virheitä, jotka muuttavat merkityksenkin ihan kokonaan.

Tiedoksi sinulle että suomeksi kirjoitetaan sektio. Voi antaa aika hölmön kuvan, jos ammatti-ihminen ei osaa kirjoittaa alansa termejä oikein.

ja synnytyskertomuksessa kyllä lukee seCtio

esim:

-21.15 sectiopäätös

-21.30 sectiovalmistelut

-21.40 odotetaan sectiosaliin pyyntöä

Joten mihin perustat väitteesi?

Käsittääkseni kun on tutkittu aikaisempien sukupolvien naisten kokemuksia

lapsuudesta ja tunnesuhteesta omaan vanhempiin, hyvin monilla vanhemman sukupolven naisella on ollut tunnekylmä koti eli suhde omiin vanhempiin ja siitä aiheutuvaa katkeruutta. Nykyisin yhä useampi lapsi saa enemmän huomiota omille tunteilleen, läheisyyttä sekä tukea omalle kasvulleen - kiitos pedagogisen ja psykologisen tiedon lisääntymisen sekä taloudellisen hyvinvoinnin.

Nyt vanhemmilla on mahdollisuuksia panostaa enemmän lapsiinsa ja näiden hyvinvointiin. Toisaalta nykyisin tiedon ja tiedonvälityksen lisääntyminen sekä se, ettei enää uskota yhteen totuuteen kerrallaan ja sokeasti, päätöksenteko on vaikeutunut myös lasten kasvatus- ja hoitoasioissa.

Minusta sekin on ihan hyvä suunta, reflektoidaan enemmän omaa toimintaa ja erilaisia vaihtoehtoja.



Suurin osa lapsista voi nykyään paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Aikaisemmin ei ollut vaihtoehtoja ja piti vaan selvitä - fyysisesti usein selvittiinkin, mutta ei henkisesti - jos ei seottu, niin ainakin tunteet heivattiin taka-alalle ja siten moni lapsi sai perinnöksi kyvyttömyyden tunnistaa ja käsitellä tunteitaan. Tämän seurauksena nykyisistä 30-40 -vuotiaita kuvataankin terapiasukupolveksi- tunneperintötaakkaa on täytynyt alkaa purkaa, sillä nykyinen työelämä on niin vaativaa, ettei siinä enää selviä puolikuntoisena - aiemmin monien työtehtävien vaatimukset ja henkinen kuormittavuus on ollut kevyempää, joten jotenkin on voitu kitkutella eteenpäin vaikka omat tunnetaidot olisivat olleetkin heikommat.



Aika monen tuttavani vanhemmat (6-kymppiset suuret ikäluokat) ovat olleet kyvyttömiä luomaan läheisiä suhteita omiin lapsiinsa ja nyt heidän jälkeläisensä, nämä nykyiset, pienten lasten äidit ja isät yrittävät katkaista sukupolvien mittaiset kasvatustraditiot ja huonoksi kokemansa tavat toimia ja olla vuorovaikutuksessa. Eikö kaikki ollutkaan niin täydellistä 30-vuotta sitten, kuin ap kuvittelee?

"Aika monen tuttavani vanhemmat (6-kymppiset suuret ikäluokat) ovat olleet kyvyttömiä luomaan läheisiä suhteita omiin lapsiinsa ja nyt heidän jälkeläisensä, nämä nykyiset, pienten lasten äidit ja isät yrittävät katkaista sukupolvien mittaiset kasvatustraditiot ja huonoksi kokemansa tavat toimia ja olla vuorovaikutuksessa. Eikö kaikki ollutkaan niin täydellistä 30-vuotta sitten, kuin ap kuvittelee?"



Tämä on hyvin kirjoitettu! Olen 36-vuotias ja äitini vähän päälle 60. Tuntuu, että meillä ei ole koskaan ollut läheistä suhdetta, eikä hän osaa lapsiinikaan luoda minkäänlaista henkistä suhdetta. Ruokaa osaa laittaa ja sillä tavalla hän hoivaakin ja näyttää rakkauttaan, mutta esim. syvällinen keskustelu elämästä on täysin mahdotonta - hän ei vain osaa, ihan kuin olisi jotenkin "vajaa" sillä saralla. Jos yritämme jostain keskustella, hänellä on niin kummallisen rajoittuneet ajatukset ja tiedot, ettei siitä vain tule mitään - minulta vain menee hermot.

(Anoppini, joka on 75-vuotias, sota-ajan kauhut lapsena elänyt, on aivan toisenlainen - hänen kanssaan käymme pitkiä keskusteluja elämästä, ja hän myös kertoo lapsille vanhoista ajoista ja muutenkin on heidän kanssaan hyvin läheinen henkisesti. )

välit äidin kanssa kuin edellisellä..

On pitänyt padota tunteensa täysin, ainakin ne negatiiviset. Omaa tahtoa ja tyytymättömyyttä ei ole saanut ilmaista mitenkään tai olet tullut emotionaalisesti hylätyksi. Äitini ei kestä yhtään itkua tai vaatimuksia (edes lapselta), vaan jos lapsi käy "hankalaksi", hän häipyy paikalta fyysisesti. Jos ei pääse pois, niin katoa henkisesti, eristäytyy ikäänkuin autistiseen tilaan ja sulkee kaiken muun ympäriltään. Se tuo toiselle ihmiselle aika turvattoman ja turhauttavan olon.

Hän kokee hyvin monet, mielestäni tavanomaiset ja normaalit, lapsen reaktiot loukkaavina, lapsen tulisi huomioida hänen tunteensa ennen omiaan - myös pienen taaperoikäisen.



Tällaisia mummeja on monella tuntemallani lapsella.

kyllä täällä paljon pelkoäitejä ilmeisesti

hirveitä selityksiä täällä jengiltä jotka luulevat että tietävät asioita ja selittävät syyn miksi on normaalia käydä kaikissa ryhmissä ja miksi enää ei voi vaan mennä synnyttämään. Naisen keho on luotu synnyttämään, ajatteleeko kukaan sitä faktaa, niin miksi siitä tehdä niin iso ja monimutkainen juttu? Liikaa tietoa, joo, ehkä - liikaa tarinoita - ehkä. Mutta kyllä fiksu nainen voi valita mihin luottaa ja ajatella omalla aivollakin. Jos mulle kerrotaan kuinka kauheata synnyttäminen on, kyllä kuitenkin luon oman kuvan siitä koska tiedän että suurin osa synnytyksistä menee ihan normaalisti ja lopputulos on hyvä.

Totuus on mielestäni että pelätään turhaan liikoja asioista josta emme tiedä tarpeeksi.

Lasten hyvinvoinnista sen verran - suomalaiset lapset voivat huonosti tänä päivänä - niin se vain on. Syyt ovat huonovointiset vanhemmat jotka vie lapset hoitoon jatkuvasti eikä elää lasten ehdoilla.