valittamisesta, peloista (synnytyksessä) ja uusavuttomuudesta -

Tiedoksi sinulle että suomeksi kirjoitetaan sektio. Voi antaa aika hölmön kuvan, jos ammatti-ihminen ei osaa kirjoittaa alansa termejä oikein.

ja synnytyskertomuksessa kyllä lukee seCtio

esim:

-21.15 sectiopäätös

-21.30 sectiovalmistelut

-21.40 odotetaan sectiosaliin pyyntöä

Joten mihin perustat väitteesi?

Kuopukseni saadessani sanoin heti että haluan spinaalipuudutuksen. Kätilö ensin laittoi hanttiin ja sanoi etten näytä yhtään kipeältä. En kyllä siinä vaiheessa oikeasti ollutkaan mutta tiesin esikoisen synnytyksen perusteella että se on nopea. sain puudutuksen jota en olisi ehtinyt enää hetken päästä saada koska synnytys kesti vain 4h. Olin koko ajan täysin tunnoton enkä kyllä jäänyt kaipaamaan mitään kivun tuntemuksia, miksi ihmeessä olisin? Onneksi ei tarvitse synnyttää alkeellisesti niinkuin "ennenvanhaan"!

Olen täysin samaa mieltä, mutta eipä tarvinnut omia ajatuksiaan alkaa tänne näpyttelemään, kun ne olikin jo täällä;)

Eivät ihmiset ennen olleet sen sankarillisempia kuin nykyäänkään. Synnytystä pelättiin, se sattui, ja siihen jopa kuoli huomattavasti todennäköisemmin kuin nykyään. Olen varma, että aika monelle entisajan äidille olisi kelvannut esim. epiduraali, jos se vain olisi ollut saatavilla. Mutta kun ei ollut, oli pakko mennä niillä eväillä joita oli.

Ennen vain ei saanut puhua ongelmista. Oli kunniallista näyttää ulospäin ahkeralta, pystyvältä ja jaksavalta. Kodin seinien sisäpuolella ja ihmisten sydämissä totuus oli usein toinen. Oli pahoinvointia, perheväkivaltaa ja katkeruutta ihan kuin nykyäänkin - mutta kulissit pidettiin pystyssä, koska se oli ajan tapa.

Nykyään saa onneksi väsyä ja valittaa. Ei sillä, että valittaminen olisi aina vain hyvä asia, mutta sentään tunteensa saa sanoa ääneen.

up

ihan puhtaasti henkisistä syistä.



lähipiirissäni on sattunut useampi kuolemantapaus synnytyksessä, tätä ei synnytyssairaalassani haluttu mitenkään ottaa huomioon, en saanut mitään tukea enkä tukiryhmiä jne. lopulta ahdistuin niin että vaadin sektion. en siis todellakaan koe että tukea oltaisiin tuputettu, sitä ei vain saanut, eläkeikää lähestyvä naislääkäri karjaisi, että mitä sä jotkut vanhat asiat tuot tähän!



muuten olen kyllä "luomu"-äiti, olen täysimettänyt lapsiani pitkään, elänyt vauvantahtisesti, hoitanut heitä kotona vuosikausia ja ajattelisin että ihan maalaisjärjellä (ainakaan yhtään hoito-opusta en ole lukenut, enkä lehtiäkään).... enkä koe että sektioni vähentäisivät mitenkään onnistumistani äitinä tai tekisivät minusta pullamössön... myöhemmin selvisi kyllä, että minullakin on sama terveydellinen ongelma kuin sukulaisillani joiden synnytykset ovat päättyneet huonosti (vauvan kuolemaan), joten äidin vaistoni oli siis oikea. eräs kätilö sitten kahden kesken, että jos äiti kovasti pelkää niin hän koittaa tarkemmin selvittää onko mahdollisia tulevia ongelmia synnytyksessä (sen verran kuin nyt voi selvittää), koska äidillä voi olla vaisto/kokemus omasta terveydentilastaan/kyvystään, jota ei paljon oteta huomioon vaan sanotaan vaan että kuuluu pelätä ja tällä mennään...

Äitini esimerkiksi sai 6 lasta pienillä ikäeroilla, koti oli aina siisti, ruoka monipuolista ja hyvää, lapset hyvinhoidettuja ja äiti ihanan hyväntuulinen ja positiivinen. Silti elämässä oli myös vakavia haasteita, kuten äidin sairastuminen syöpään ja isän työttömyys. Koskaan en kuullut hänen valittavan tai nähnyt olevan edes lähellä masentumispistettä. Kysyin miten se on mahdollista, miten hän sai pidettyä langat käsissään ja selviytyi vaikeimmistakin hetkistä positiivisella asenteella. Äitini hämmentyi kysymyksestä ja lopulta totesi, että nuori ja naivi kun oli, luuli kaikkia kokemuksia asiaankuuluviksi ja yksinkertaisesti vain eli ne lävitse sen enempää analysoimatta.



Mä taas olen pullamössösukupolveen kuuluva, valitan herkästi aiheesta kuin aiheesta. Tällä hetkellä pähkäilen pienessä päässäni, että kylläpäs raskaanaolo voi olla rankkaa. Ja silti ihan tavallinen raskaus mulla on, mitä nyt pahoinvointi ja anemia veti rapakuntoon. Arjen aloittaminen vauvan kanssa myös jännittää, asumme ulkomailla ilman tukiverkostoja ja miehen isyysloma kestää 2 päivää. Ajatuskin toisesta tai peräti kolmannesta lapsesta lyhyellä ikäerolla huimaa. Eli mun tapauksessa omena putosi valitettavan kauas puusta ;)

Lapsi syntyi sektiolla koska oli väärässä tarjonnassa eikä käynnistys tehnyt mitään, kahdesti yritettiin. Kyllä sen olisi varmaan väkisin punnertanut vaikka vatsan läpi, jossei olisi näin uusavuton!

Tiiäkkö että aika moni alkoholisoitunu ihminenkin pitää puhtaan kämpän ja kulissia päällä? :)

On helppoa toitottaa: pidä positiivinen asenne, sillä pärjää. Mutta loppujen lopuksi me ollaan vaan ihmisiä. Tiskit lojuu, ei jakseta tehä itte ruokaa, tapellaan. Musta on lähinnä outoa jos ei ole mitään tollasta, itsellä ainakin hälyytyskellot alkaa soimaan jos joku on "aina pirtee, koti kiiltää ja lapset ei riehu".



Mitä tulee taas aiheeseen niin synnytys sattuu ja sitä pelkää. Ihan normaalia, sitä on mulle toitotettu joka raskauden kohdalla. Mutta hyvähän se on että nykysin ihminen voi sanoa että pelottaa! Että se otetaan todesta ja pääsee jopa hoidattamaan ajatuksiaan!

Miten kukaan voi sanoa että on liikaa ryhmiä? Uskallan väittää että niitä on vielä liian vähän. Ei voida asua niin täydellisessä maassa että kaikkia voidaan auttaa, että kaikki hakee apua/osaa sanoa että tarvitsee apua.



Kyse ei ole uusavuttomuudesta: vaan siitä että on rohkeutta sanoa ettei uskalla tai osaa.

Toki semmoset hankkeet voidaan lopettaa tai ottaa käyttöön kun joku asiakas tarttee tukea, mutta sehän on vaan huono asia jos avun tarpeeseen annettavaa hoitoa lakkautetaan!



On vaan hyvä kysyä apua. Mitä aikasemmin sen parempi.



Parikytä vuotta takaperin lapsi lykättiin hoitoon parin kuukauden ikäsenä. Ei se ole lapsentahtista. Päinvastoin nykyään on kun asioihin voidaan tarttua kiinni ja perhettä auttaa.

ylööös

Itseäni tietysti jännitti ja tiesin että taatusti sattuu, mutta en minä sitä kipua niinkään pelännyt kun tiesin sen kuuluvan asiaan. Eniten halusin saada vauvan turvallisesti syliini.



Ja kätilölön ammattitaidolla on todella suuri merkitys että osaa ohjata naista yksilöllisessä tavalla. Itse pidin kätilöistä jotka antavat ohjeet napakasti komentavaan sävyyn (PONNISTA ; VIELÄ!) enkä sellisesta lässyttävästä -isi tyylistä. (Nyt teidän täytyisi ponnistaa...Ponnistaisitteko nyt?)

on varmasti osittain syynä siihen että asioihin suhtaudutaan erilailla kuin ennen, pelkoa on kyllä ollut varmasti aina. Synnyttäjät ovat nykyisin todella tietoisia vaihtoehdoista joita niitäkin on aiempaa enemmän. Synnyttäjien keski-ikä on noussut huomattavasti ja uskon että korkeasti koulutetut äidit haluavat usein teoriatietoa myös synnytykseenkin liittyen. Olen itse tullut ensimmäistä kertaa äidiksi 18 vuotta sitten ja nuorena äitinä asiat oli helpompi ottaa niin kuin ne tulivat, seitsemäntoista vuotta myöhemmin saadessani kuopukseni suhtautumiseni asioihin oli hieman toisenlainen.



Olen itse sairaanhoitaja ja tämä ap:n esittämä asia ei koske vain synnyttäjiä vaan yleensä asiakkaita joka paikassa, potilashan on nykyään asiakas ja asiakkaallahan on oikeus vaatia tasokasta hoitoa. potilaat/asiakkaat ovat tietoisia ja tiedostuneita ja se asettaa myös hoidon tasoon omat vaatimuksensa että sikäli maailma on muuttunut. Kivunlievitys ja vaihtoehdot ovat mielestäni hyvia asioita mutta synnytyksestä tuntuu tulleen suoritus josta äidit itsekkin syyllistävät toisiaan, petytään jos synnytys ei ollutkaan luomu tai mennyt niin kun oli suunnitellut. Kaikesta huolimata on vielä asioita joita ei voi tarkkaan suunnitella ja luulen että meidän on vaikea hyväksyä sitä, se on useimpien meidän mielestä pelottavaa.

Tiedossa perätilasynnytys. Kaksi edellistäkään ei ole olleet mitään herkkua, mutta en silti niistä mitään kammoa saanut. Synnyttäisin mielelläni normaalisti alateitse, mutta tällä kertaa yritän saada sektion...

Syyllistävä ja omaa erinomaisuutta korostava asenne. Milloin mistäkin aiheesta täytyy pyrkiä aiheuttamaan toiselle äidille paha olo. Ei voi ymmärtää eikä voi olla empaattinen. Jopa niin luonnollisesta pelosta kuin synnytyspelosta pitää tuntea syyllisyyttä, kun joku "äiti erinomaisempi" kertoo, kuinka sankarillinen hän on.



Sinä ap olet urheampi synnyttäjä kuin minä. Minä olen varmasti jossain toisessa asiassa urheampi kuin sinä tai toimin enemmän lapseni parhaaksi. Me emme kumpikaan ole täydellisiä tai toistamme parempia. Että jospa seuraavan synnytyspelkääjän kohdatessasi vaikka KUUNTELET mitä hän kertoo ja yrität asettua hänen asemaansa ja ymmärtää että hän on siinä asiassa erilainen kuin sinä.

Lapsia sujellaan ja paapotaan, koulu on helppoa, nuoret ovat hemmoteltuja ja helppoon elämään tottuneita ja sitä nuoruutta venytetään piiitkään. Toisaalta taas keski-ikäisillä ja vanhemmilla on taas asiat hienosti, jos ovat vain terveitä - on isot kodit kaikilla mukavuuksilla ja lisäksi kesämökit, nekin kaikilla mukavuuksilla, 2 autoa, matkustellaan, sisustetaan ja harrastetaan.



Sitten ovat lapsiperheet. Penniä venytetään viimeiseen asti, ravataan pätkätöissä, lapset kiukuttelevat ja valvottavat, mutta apua ei saa mistään, koska isovanhemmat asuvat Aurinkorannikolla. Lisäksi joka tuutista toitotetaan lasten pahoinvointia, vanhempien urakeskeisyyttä, vanhempien pitäisi sitä ja tätä ja tota... Kontrasti KAIKKIIN MUIHIN on niin valtava, että katkeroidutaan ja syrjäydytään.

että pelkoon on joku syykin? Saamalla sektion ei poisteta syytä pelkoon joka voi jopa olla hyväksikäyttö lapsuudessa. Ne jotka pelkää ihan "epänormaalisesti" paljon kannattaa oikeesti käydä jossain penkoamassa omaa taustaa. Ei kuulu pelätä silleen sairaasti synnytystä joka kuitenkin on ihan luonnollinen asia.

Mutta toisaalta muistettava suhtautua varauksella siihen, miten joku muistelee aikaa kaukana menneisyydessä, koska tunnetustihan "aika kultaa muistot". Itsestänikin jo huomaan, että nyt kun lapset on jo kouluiässä, tuntuu tosi oudoilta ja kaukaisilta esim. odottajien tuntemukset tai pienten lasten vanhempien jutut. Ei sitä esimerkiksi (onneksi!) muista, miltä tuntui valvoa vauvan kanssa tai tuntea suurta epävarmuutta ja huolta, eikä ollut ketään keltä kysyä. Siis muistaa että valvoi, mutta ne tuntemukset, ei ne ole sellaisenaan tässä ja nyt, enää. Joten jos itse en muista muutamaa vuotta taaksepäin ilman että aika tuntuu kullannneen muistot, ei ihme, jos joku muistaa vuosikymmenten takaiset asiat hieman värittyneenä (=itselleen edullisina).

"25..



Tiiäkkö että aika moni alkoholisoitunu ihminenkin pitää puhtaan kämpän ja kulissia päällä? :) On helppoa toitottaa: pidä positiivinen asenne, sillä pärjää. Mutta loppujen lopuksi me ollaan vaan ihmisiä. Tiskit lojuu, ei jakseta tehä itte ruokaa, tapellaan. Musta on lähinnä outoa jos ei ole mitään tollasta, itsellä ainakin hälyytyskellot alkaa soimaan jos joku on "aina pirtee, koti kiiltää ja lapset ei riehu".



------



Tätä jaksan hämmästellä: miksi hyvät asiat halutaan nähdä negatiivisina? Miksi hyvät henkiset voimavarat omaava ihminen, joka osaa löytää ilon arjen pienistä asioista (kiitollinen ja nöyrä asenne elämää kohtaan), pitää langat käsissään (ruoka, pyykit, siivous, lastenhoito, raha- ja muut käytännön asiat) ja selviytyy vaikeistakin ajoista ilman mielenterveyden järkkymistä, nähdään epäluuloisesti?



Pitääkö ihmisen olla masentunut, laiminlyödä lapset ja kodinhoito sekä valittaa kaikesta mahdollisesta ennenkuin hänet hyväksytään "normaalien" joukkoon? Muuten kyse on siis kulisseista, joita alkoholistitkin osaa pitää yllä ja sivusta seuraajalla alkaa hälytyskellot soimaan päässä?



Jos nyt vielä lisää laitetaan hälytyskelloja soimaan, niin kyllä, kotona oli siistiä ja rauhallista monesta lapsesta huolimatta (tietty välillä oli känkkäränkkä-päiviä ja äiti silmät ristissä kantoi huutavaa vauvaa laskien minuutteja isän kotiintuloon ;) Kodin ilmapiiri oli kuitenkin rakastava, lämmin ja tasapainoinen. Ja sisälsi paljon naurua, tilannekomiikka ja lasten hassutukset olivat suosikkeja.



Kun äiti sairastui syöpään, meillä lapsilla oli tapana löhötä vanhempien parisängyllä, lukea lehtiä ja jutella yhdessä päivän tapahtumista. Kun kurkusta löydettiin syöpäkasvaimet, äiti selitti omaan leikkisään tapaansa, että nielaisi ison kananmunan ja karviaisen. Pienillä ei pelko herännyt ja isommat lapset tajusivat, että kasvaimia on useita ja erilaatuisia. Syöpä onneksi voitettiin :)

Mikäs sen hienompaa kuin lietsoa pelkoa kauhutarinoilla odottavaan äitiin. Ehei ei normaaleista synnytyksistä puhu kukaan vaan aina on alapää kun pomminjäljiltä jos selvisi hengissä ollenkaan.

Jos nyt itselle ei mitään erikoista sattunutkaan niin kyllä osastolla on kuullut kuinka Mairella pamahti häntäluu pirstaleiksi kun ponnisti 20 tuntia.

että pelkoon on joku syykin? Saamalla sektion ei poisteta syytä pelkoon joka voi jopa olla hyväksikäyttö lapsuudessa. Ne jotka pelkää ihan "epänormaalisesti" paljon kannattaa oikeesti käydä jossain penkoamassa omaa taustaa. Ei kuulu pelätä silleen sairaasti synnytystä joka kuitenkin on ihan luonnollinen asia.

sen aiheuttamat traumat vaativat pitkää terapiaa. Ei sitä 9 kk:n aikana hoideta.

Tiedossa perätilasynnytys. Kaksi edellistäkään ei ole olleet mitään herkkua, mutta en silti niistä mitään kammoa saanut. Synnyttäisin mielelläni normaalisti alateitse, mutta tällä kertaa yritän saada sektion...