Käden pyytäminen isältä - onko jonkun mielestä tällainen todellakin ihan ok?

Olettepa te teennäisiä

Mää ainakin haluan olla teennäinen ja romanttinen ja elää vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa näissä hääasioissa :D

voin kertoa että sen verran omapäinen olen että minuahan ei kukaan omista tai määrää :D

Yleensä tällaista painottavat juuri ne ei-omapäiset kynnysmatot... Varsinkin, jos sanovat "en ole feministi".

Mää ainakin haluan olla teennäinen ja romanttinen ja elää vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa näissä hääasioissa :D

Omasta mielestäni tuollaiset käden pyytämiset tai alttarille taluttamiset eivät ole yhtään romanttisia, vaan ihan päinvastoin!

Vai on sinulla tuollainen käsitys asioista? Olen omapäinen ja minä määrään millon naimisiin mennään ja annan sulhaselle aikarajan millon kosia tms ;) Mulla on miehenä tohvelisankari, joka tietää että parempi tossun alla ku taivas alla :D (oijoi taitaa tämä vastaus vaan vahvistaa käsitystäsi siitä että olen kynnysmatto :D:DD:D:D:D)

No jos tämä on käsityksesi tasa-arvoisesta, itsenäisestä naisesta, joka on "omapäinen" ja päättää itse omasta elämästään, niin... tuotatuota... ei tuo nyt oikein vakuuttavaakaan ole. (Ja selvästikään sinä ET ole feministi!)

olen elänyt 20 vuotta pois kotoakin sitä paitsi. Enkä kyllä aio ikinä vihillekään, joten taidan sen tässä elämässä skipata. Ukko ja lapset voi silti hyvin...

perinteisiin? Parissa avoliitossa elänyt, puhkipantu kahden lapsen äiti sitten juhlallisesti luovutetaan miehelle isän holhouksesta? Eikö teitä itseännekin naurata?



Sama koskee tuota Amerikasta tullutta hapatusta siitä, kuinka isä saattaa alttarille. Herranen aika, eihän se ole kuulunut suomalaiseen perinteeseen ikinä. sitten nämä ihmiset vetoaa perinteeseen. Mihin perinteeseen?



Häät on kivoja, mutta jokainen kerta nähdessä isän könyämässä kolmekymppinen tytär käsipuolessa altarille, katson muualle myötähäpeästä. Olen romantikko ja tykkään häistä, musiikista, vihkimisestä ja kaikesta. Isäperinteestä en todellakaan!

Mun mielestä se on hauska tapa, mutta sinänsä ei tietenkään tarvitse kysyä lupaa keneltäkään naimisiinmenoa varten.



Mun entisen luokkakaverin sulhanen kävi ostamassa omenapuun ja kävi tytön vanhempien luona "tekemässä kauppaa". Mielestäni ihan hauska juttu.

typerää feminismiä! Minun mieheni soitti isälleni ja pyysi kättäni ennen kuin kosi minua. Asuimme siis Englannissa ja mieheni on englantilainen. Isähän oli todella otettu ja onnellinen tästä asiasta. Sai olla ensimmäinen, ihminen mieheni lisäksi tietämässä "suurta" salaisuutta. Kyseessä on perinne! En todellakaan katso olevani jonkun omaisuutta ja siirrettävissä toiselta toiselle. Meille on tärkeää kunnioittaa perinteitä.

outo ajatus, että kahdenkeskinen parisuhde ei olisikaan henkikökohtainen, miehen ja naisen välinen juttu, vaan jopa vanhemmat kuuluisivat siihen jollain lailla. Olisi niitä vähemmänkin patriarkaalisia perinteitä, mutta kumma ettei niitä ylläpidetä.

kun tulee lapsia. Suomalaisilla naisilla on kylla aika vaaristynyt kasite perheesta.

Minusta paljon huvittavampaa on se etta mennaan naimisiin kaikissa valkoisissa horheloissa ja hunnuissa (neitsyyden merkki ja lainattu tapa)vaikka on jo lapsia.

että miehen pitää olla vanhempi, pidempi ja hyvätuloisempi kuin nainen.

ele perheissä, joissa huumoria on puolin ja toisin. Ainakin se kertoo hyvistä suhteista sulhasen ja morsiamen vanhempien välillä. Ja hyvistä perinteisistä käytöstavoista sulholla, vaikka asialla ei mitään merkitystä nykyään olisikaan. Siis ennenhän isä on ollut naisen holhooja ja sitten miehen aviomies. Sillä, kenelle tytär on luovutettu, on ollut paitsi taloudellista myös sosiaalista merkitystä.

isat ihan ilman huomiota, maksumieheksi kelpaa kylla.

Minun miehelleni tulee vielakin kyyneleet silmiin kun han muistelee sita kahdenkeskista hetkea joka hanella oli tyttaremme kanssa ennenkuin han saattoi lapsensa alttarille.

Eipa see parisuhde kahdenkeskeiseksi jaa

kun tulee lapsia. Suomalaisilla naisilla on kylla aika vaaristynyt kasite perheesta.

Minusta paljon huvittavampaa on se etta mennaan naimisiin kaikissa valkoisissa horheloissa ja hunnuissa (neitsyyden merkki ja lainattu tapa)vaikka on jo lapsia.

Kuule, kyllä se PARISUHDE on lastenkin synnyttyä ihan vanhempien välinen asia. Perhe ei tarkoita samaa kuin parisuhde.

Mutta samaa mieltä olen kanssasi valkoisista hörhelöpuvuista.

Sama koskee tuota Amerikasta tullutta hapatusta siitä, kuinka isä saattaa alttarille. Herranen aika, eihän se ole kuulunut suomalaiseen perinteeseen ikinä. sitten nämä ihmiset vetoaa perinteeseen. Mihin perinteeseen?

No siihen vuosikymmenet jatkuneeseen perinteeseen. Kaikissa häissä, joissa olen vuosikymmenet ollut on isä saattanut. Perinne on ainakin 80-luvulta oman kokemukseni valossa.

Ei se sen kummempaa hapatusta ole kuin punaiset joulupukit, ystävänpäivät tai vaikka äitienpäivät. Perinteitä syntyy ja ne ottavat vaikutteita. Kotimainen trulliperinnekin on ottanut paljon vaikutteita muualta. Jos se hapattaa sinun mielestäsi tilaisuuden, sitten ei tarvitse osallistua. Itse syön mielelläni hapatettuakin leipää, se maistuu hyvältä ja on terveellistä.

vanhanaikaiselta mutta hyvällä tavalla. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Itse ainakin tykkäisin jos mies pyytäis kättä mun isältä :) Ihanaa!

Käden pyytäminen isältä - onko jonkun mielestä tällainen todellakin ihan ok?

Ainakin hyvää ihmissuhteiden rakentamista ja voi sitä ajatella hyvänä markkinointina. Ei kai mikään estä, että morsian kävisi pyytämässä miehensä kättä tämän äidiltä tai isältä ja moni nykyään voisi tosissaan arvostaa sitä. Jos nuoripari haluaa vaimonsa vanhemmat osallistumaan häiden kustannuksiin, auttaa siinä monenlaiset perinteiden noudattamiset. Molempien vanhemmat varmasti nykyään osallistuvat, mutta kyllä miehen vanhemmillekin on helpompi luoda morsiamen ja hänen vanhempiensa kautta painetta niihin morsiamen haaveisiin.

Ja avioliitto ei ole pelkkä parisuhde, vaan perinteiden mukaisesti siinä sovitaan kahden suvun yhdistymisestä. Kyllä sitä tukea tarvitaan jälkikasvun kanssa ja monessa muussa matkan varrella.

Ja avioliitto ei ole pelkkä parisuhde, vaan perinteiden mukaisesti siinä sovitaan kahden suvun yhdistymisestä. Kyllä sitä tukea tarvitaan jälkikasvun kanssa ja monessa muussa matkan varrella.

Kyllä omassa suhteessani minun ja mieheni suhde on vain meidän parisuhteemme. Siinä ei yhdistetty kahta sukua, vaan kaksi yksilöä. Olemme silti tekemisissä isovanhempien kanssa, eli kyllä se kanssakäyminen suvun kanssa onnistuu, vaikka napanuora olisikin poikki.

isat ihan ilman huomiota, maksumieheksi kelpaa kylla.

onko isille nykyisin sitten joku ongelma, jos heillä ei ole tyttärensä avioliitossa näkyvää, patriarkaalista roolia? En ole tiennytkään, että isät pitää jotenkin erityisesti huomioida tyttären parisuhteessa. Olen kuvitellut, että normaali kanssakäyminen ja hyvät, läheiset välit riittää. Ja miksi juuri ISÄN pitäisi saada erikoishuomiota - entä äiti?

Kyllä omassa suhteessani minun ja mieheni suhde on vain meidän parisuhteemme. Siinä ei yhdistetty kahta sukua, vaan kaksi yksilöä. Olemme silti tekemisissä isovanhempien kanssa, eli kyllä se kanssakäyminen suvun kanssa onnistuu, vaikka napanuora olisikin poikki.

Tuo on oikeastaan taistolaisuuden perinnettä ja yksilökeskeistä ajattelumallia, mutta ei varsinaisesti kirkollinen käsitys. Lutherin käsitys oli varsin erilainen ja Raamatullinen suku ja perhe käsitys on kotimaista yksilökeskeistä laajempi. Jos ei pidä kirkkohäitä, niin eihän sen tarvitse tuon kummempaa olla. Itse arvostan suvun osuutta sekä perinteenä että miten Luther tai kirkkoisät ovat nähneet suvun osuuden avioliitossa. Avioliitto on suvun jatkamista verten.

Tuossa on hyvä linkki, joka vertaa kotimaista nykytilannetta anglikaanikirkkoon (kristillisistä yhteisöistä luterilaisia lähinnä oleva):

http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/D9A1A017134F0BFDC22577AB0035AE9F…

jopas kesti kauan ennen kuin Luther ja Raamattu pääsivät mukaan ketjuun. Juu ei, minun maailmankatsomukseni ja käsitykseni rakkaudesta ja aprisuhteesta eivät pohjaudu Lutherin opetuksiin tai kristinuskoon muutenkaan. Taistolaiset olivat tässä asiassa kyllä oikeassa.

Taisin aikoinaan todeta silloiselle poikaystävälleni, että senkun pyytää isältäni kättäni jos haluaa mutta on turha kuvitella, että minä sen jälkeen suostuisin naimisiin hänen kanssaan. Minä kun en ole kenenkään omaisuutta vaan vapaa aikuinen ihminen.



Yhdessä siis ilmoitimme molempien vanhemmille, että olemme menneet kihloihin ja myöhemmin sitten kutsuimme häihin.