Päivän ahdistavin hetki kunmies tulee töistä kotiin

Kuvailemasi tilanne on äärimmäisen tyypillinen, toistuu koko ajan tälläkin keskustelupalstalla ja Facebookin kaverikommenteissa. Itse olen ollut koti-isänä ja hyvin nopeasti olin tlanteessa, jossa vaimoa en juuri kotiin odottanut. Varsinkin enemmäisen lapsen kanssa sain myös hoitaa lapsen jokseenkin yksin, vaimo puhui töistä ja sulkeutui tietokoneelle tai oli päiväunila.



Selvästkin töistä tulevan on vaikea solahtaa osaksi perhettä töistä tullessaan - päivän asiat ovat pinnalla, ja ne haluaa jakaa puolisonsa kanssa, mikä onkin normaalia. Kotona oleva ei kuitenkaan jaksaisi ottaa vastaan huolitulvaa, hänhän on odottanut, että kotiin tuleva jakaa taakkkaa, ei kasvata sitä.



En osaa sanoa, mikä tähän on ratkaisuksi, mutta yksin et ole. Äläkä välitä noista perhemurhahuutelijoista.

Ja arkea enemmän vihaan viikonloppuja. Sinänsä ovat ok jos keksii (ja mies suostuu) erilaista tekemistä, mutta kun odotan että mies osallistuu esim aamuihin aktiivisesti ja mies taas ei jaksaisi koska on viikonloppu ja tahtoo ottaa rennosti. Eli vastuu taas jäisi mulle lasten aamupaloista yms. Silloin toivoisin, että mies olisi pois kotoa. Lapset vaan riekkuvat kun kaksi aikuista läsnä, mutta mies muissa maailmoissa, väsynyt ja huokaileva.

oli samanlainen tilanne. Mies yrittäjä, ja töistä kotiutuessaan paasasi työasioitaan. Yritin jaksaa, kuunnella, tukea, kommentoida, mutta kun se jatkui ja jatkui, nukkumaan menoon asti. Lopulta asiat eivät enää edes kiinnostaneet minua, ja mies tietysti koki olonsa suht yhdentekeväksi... Ymmärrän tietysti, että rankan päivän asiat pyörivät päässä, mutta kun mikään muu ei enää ollut tärkeää.



Saatiin hyvä vinkki, että kun mies tulee kotiin, otettiin tietty aika (vartti, puoli tuntia?), kun mies kertoo päivästään, sen ajan minäkin jaksan olla aidosti kiinnostunut ja ottaa kantaa, sitten työasiat jätetään pois päivästä ja loppupäivä on perheaikaa. Toimi muuten yllättävän hyvin, kun mies tajusi siihen sitoutua!

Minäkin erosin negatiivisuudesta pari vuotta sitten ja voi veljet, kuinka ihanaa elämä onkaan.

En ole ikinä sietänyt marttyyriutta enkä sanatonta viestintää kauhean hyvin ja liiton lopussa olin vain täynnä mykkää raivoa ja yritin esittää normaalia.

tuohon pätee sama vartin intensiivinen huomioiminen kuin jos päiväkodista palataan lapsen kanssa kotiin, ensin se huomio satasella, ja sen jälkeen elämässä kaikilla hymyilee helpommin ja paremmin. Asennetta.

jotain perää. Sulla on selvästikin hieno mies. Harkitset siis suurinpiirtein eroa, et ole valmis selvittämään noinkin pientä asiaa suhteessasi.

Kenelle sitä purkaisi höyryjä työpäivän jälkeen - vaikka sitten huokailemalla - kuin elämänkumppanille?

Kaikella on tietysti rajansa, jatkuvaa kitinää ei kenenkään tarvitse kuunnella keneltäkään. Mutta kyllä se helpottaa kun kotiin päästyä saa huokaista, että "Kaamee päivä" ja toinen osoittaa myötätuntoa. Ei se valittaminen meillä jokapäiväistä tietenkään ole, vaan satunnaista.

Onkohan ap liian sulautunut lapsiinsa ja mies on pelkkä häiriötekijä (vaikka olisi millainen)?

Kenelle sitä purkaisi höyryjä työpäivän jälkeen - vaikka sitten huokailemalla - kuin elämänkumppanille?

Kaikella on tietysti rajansa, jatkuvaa kitinää ei kenenkään tarvitse kuunnella keneltäkään. Mutta kyllä se helpottaa kun kotiin päästyä saa huokaista, että "Kaamee päivä" ja toinen osoittaa myötätuntoa. Ei se valittaminen meillä jokapäiväistä tietenkään ole, vaan satunnaista.

Onkohan ap liian sulautunut lapsiinsa ja mies on pelkkä häiriötekijä (vaikka olisi millainen)?

Onpa turhan tiukka kommentti, kun et ole selkästi ymmärtänyt ap:n ajatusta tässä.

Meilläkin on helpompaa, kun mies ei paikalla. En odota miehen osallistuvan enää mihinkään kotitöihin (joskus harvoin osallistuu oma-aloitteisesti) ja kuuntelen miehen rankasta päivästä samalla kommentoiden sitä. Mutta auta armias jos minä haluaisin kertoa jotakin omastani.. eipä kukaan enää kuuntelekaan.

Mies sanoi, että jos hänelle jotain sattuu niin onneksi on hänen sukua apuna lähellä.. mietin,että mihin minä apua tarvin tämän enempää kun nytkin hoidan kaiken itse. Eikä kukaan silloinkaan olisi kuuntelemassa minun rankasta päivästä.

Odotat miestä jakamaan omaa taakkaasi muuta et yhtään jaa miehen taakkaa. Kyllä se töissä käyminen työstä käy ja on ihan kohtuullista, että puoliso kuuntelee ja tukee. Voisitte tosiaan sopia, että mies saa puhua töistä esim. puoli tuntia ja sä tuet ja symppaat ja sitten keskitytte muihin aiheisiin.

keskustella työpaikan huolista kahden kesken, ettei lasten tarvi stressaantua niistä?? Ottakaa joku hetki, vaikka lasten mentyä nukkumaan. Mies saa sitten puhua vaikka vartin asioistaan (ja sinä omistasi..) ja sen jälkeen voitte viettää muuta parisuhdeaikaa ;).

Otapa huomioon myös, ettei kaikki miehet avaudu noin. Ja sitten naiset valittaa, kun ne ei puhu. Että siinä mielessä sulla on hyvä mies, kunhan lasten ei tarvi vielä mennä aikuisten maailmaan.

ollaan molemmmat töissä, mutta mies muutaman kerran viikossa iltaisin poissa ja voi että kun meillä on ihana rauhallinen ilta lapsen kanssa, yleensä aina on tosi hauskaa, ruokailut, iltapesut, nukkumaanmeno kaikki sujuu ongelmitta. Samoin viikonloppuna jos mies joskus on poissa, ovat ne parhaita viikonloppuja! Puuhataan lapsen kanssa kaikkea kivaa, meillä käy vieraita ym... Kun taas mies on kotona, on ilmapiiri kireä, levoton, kukaan ei oikein tiedä mistään mitään, leppoisuus on kaukana jne. Ja mies tosiaan valittaa kaikesta tekemisestäni, milloin on mitäkin lattialla tai lapsi saa vääränlaisesta mukista maitoa tai mitä lie.



En tiedä mitä asian kanssa pitäisi tehdä, mies ei kiinnosta mua pätkääkään, mutta erotakaan en lapsen takia haluaisi.

Ihanaa, huojentavaa kuulla että muillakin smaoja ajatuksia!



Meillä mies ottaa lapset iloisesti vastaan, mutta sitten loppuillan onkin hankala: valittaa milloin mistäkin. Kaiken näkee negatiivisena. Jos minulta tipahtaa joku kädestä, tokaisee "älä söhlää siinä". Itse on avuton asioissa ja kaikesta tehdään hirveä haloo. EIlen ei löytänyt lksapsen housuja ja puheli etsiessään "missähän ne housut nyt ovat..". Lopulta raivostui, että miksi minulle ei vastata kun minä esitän kysymyksen, onko niin vaikeaa vastata vaikak että "en tiedä?!!". Todella todella paljon ihanampi olla kun mies poissa. Ei se mitään yhteistä edes tahdo tehdä, äyskii vaan että onko kaikkien pakko mennä jne.

Sellainen ihminen saa muutkin voimaan pahoin.

Eritoten harmittaa, kun lapset alkavat selvästi levottomiksi kun mies on muissa maailmoissa tai kiukkuinen. Sitten kun koitan osoittaa asiaa miehelle, hän vähättelee tai tokaisee jotain "no riehukoon jos niin riehututtaa ja syövät sitten huomenna jos tänään ei kiinnosta".

Tuo kuulostaa siltä että mies tosiaan on stressaantunut työasioista. Meilläkin on noita vaiheita ja vaikka sen nieleminen on hankalaa, niin yritän itse olla tosi positiivinen ja iloinen, ja huomaan että pikkuhiljaa toinenkin rauhoittuu. Ja sitä paitsi se tosiaan on aina vaihe, joka menee ohi.



Toinen on se miten vastaanotan töistätulijan. Yritän iloisesti ja ystävällisesti olla ottamassa vastaan, vaikka olisin vaikka juuri tapellut jonkun lapsista kanssa ja suututtaisi. Todella tärkeä hetki tuo kotiin tulon hetki, ja sama positiivinen vastaanotto toimii sekä aikuisille että lapsille. En siis sano että olet ollut tympeänä, vaan että meillä toimii se että olen oikein ylirauhallisen ja onnellisen oloinen, niin toisen on helpompi laskeutua kotielämään mukaan. Huomaan että jos vastaanottaessa alan heti jaaritella siitä mitä joku lapsista pöljäili tms, on toisen koko olemus heti kireempi.



Mikähän tän koko jutun pointti nyt taas oli... ;) siis positiivisuus, se toimii meillä molemmin puolin.



Meillä siis neljä lasta ja minä kotona kahden nuorimmaisen kanssa.

En vaadi mieheltä mitään panosta kodin/lastenhoitoon arkisin, olenhan itse kotiäiti. Silti ÄRSYTTÄÄ vietävästi kun se tulee kotiin, ryntää samantien lenkille, syö ja rojahtaa sitten sohvalle eikä liiku sieltä kuin suihkuun ja nukkumaan, ja huutaa jotain toimintaohjeita sohvalta käsin. On kivempaa olla lasten kanssa yksin, niin ei tarvitse katsoa/kuunnella sitä sohvallalojujaa. En tietenkään ole sanonut tätä ääneen, sillä mies tietty vetoaisi raskaaseen työntekoonsa.

Että mies tulisi jo kotiin!



Näin kotiäitinä (tai siis hoitovapaalla) ei ole juurikaan raskasta ja oma mies ainakin tekee kotihommia eikä ole sohvaperuna jota palvellaan.



Minä utelen miten työpäivä on sujunut, miehellä ei ole tapana haukkua ihmisiä lapsien kuullen. Puhutaan sitten ihmisistä kun lapset nukkuu.



Minusta ap.n kannattaa ottaa itse elämä haltuun ja tehdä itse asioita joista tykkää, miten olisi työ tai harrastus? Kuulostaa tympääntymiseltä viestisi.

Miehelle voi sanoa että kaipaa häneltä vähän enempi jotain kuin mököttää sitä yksinään ja leikkiä marttyyriä.



Aaaai: reilu 2 h vielä ja sitten mies on taas kotona!

Kaikki sujuu vaivattomasti kun mies on poissa. Lapset ovat helpompia, meillä on kivaa, keksitään omia juttuja - mutta kun mies astuu ovesta sisään, kaikki muuttuu.



Nyt mies on ensi maanantaina lähdössä 8pv:n työmatkalle ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa!



En osaa sanoa miksi mies aiheuttaa niin paljon painetta.



Olen kyllä miettinyt että ehkä se johtuu enemmänkin minusta itsestäni. Että kun mies tulee kotiin, minulla onkin yksi huomioitava lisää.

Kun olen yksin, saan itse päättää, mutta kun mies ilmestyy, häneltä pitää kysyä mielipidettä.



Ehkä se aiheuttaa sen että homma menee vaikeammaksi; kun ei olekaan enää se ainoa aikuinen joka määrää, vaan mies on otettava mukaan päätöksentekoon...

Kun isä tulee kotiin lapset ryntäävät häntä vastaan eteiseen. Isä ei ole siihen tyytyväinen, vaan yrittää hätistellä lapsia pois. Hän sanoo tarvitsevansa aikaa kotiin asettautumiseen. Suuttuu. Lapset alkavat riehua.



Isä ei ole valmis mihinkään seuraavaan tuntiin. Ensiksi hän täyttää omaa napaansa, syö ja syö. Ei kerro huolistaan. Töissä on ollut kivaa, mutta kotona ei osaa oikein suhtautua lapsiin.



Jos lapset ovat rauhoittuneet, hän katselee tv:ä ja lukee tyytyväisenä. Minä jatkan lasten kanssa jopa koko illan. Jos kehotan miestäkin antamaan aikaansa huomiota hakeville lapsille, hän voi tehdä jotain heidänkin kanssaan. Joskus siis vähän seurustelee lastenkin kanssa, mutta yhteisiin harrastuksiin kodin ulkopuolla häntä on vaikea saada lähtemään. Minä käyn niissäkin.



Silloin kun perheemme elää yhteistä arkea esim viikonloppuisin, isän nälkä on aina tyydytettävä ensin. Huomautan hänelle joskus, että en ole vielä syönyt itsekään mitään, kun lasten tarpeet ovat kiireellisempiä kuin meidän aikuisten! Voisi hänkin odottaa joskus vuoroaan.



Lapset kasvavat niin nopeasti ja hänen kannattaisi seurata enemmän lastensa kehitystä, että osaisi paremmin olla tilanteissa mukana.

Kuvailemasi tilanne on äärimmäisen tyypillinen, toistuu koko ajan tälläkin keskustelupalstalla ja Facebookin kaverikommenteissa. Itse olen ollut koti-isänä ja hyvin nopeasti olin tlanteessa, jossa vaimoa en juuri kotiin odottanut. Varsinkin enemmäisen lapsen kanssa sain myös hoitaa lapsen jokseenkin yksin, vaimo puhui töistä ja sulkeutui tietokoneelle tai oli päiväunila.

Selvästkin töistä tulevan on vaikea solahtaa osaksi perhettä töistä tullessaan - päivän asiat ovat pinnalla, ja ne haluaa jakaa puolisonsa kanssa, mikä onkin normaalia. Kotona oleva ei kuitenkaan jaksaisi ottaa vastaan huolitulvaa, hänhän on odottanut, että kotiin tuleva jakaa taakkkaa, ei kasvata sitä.

En osaa sanoa, mikä tähän on ratkaisuksi, mutta yksin et ole. Äläkä välitä noista perhemurhahuutelijoista.

Äärettömän helpottavaa saada tietää, että tämä ei ole mikään sukupuolikysymys! Niin monesti (varsinkin täällä palstalla) tämä nähdään naisten huonoutena, kun ei jaksa miestään tukea, mutta kiva tietää, että samalla tavalla tilanne menee, vaikka sukupuoliroolit olisi toisinpäin.

Muutenkin kyllä kiva kuulla miehestä, joka on lasten kanssa kotona ja toivoisi vaimon kotiin tullessa jakavan taakkaa = miehenkin mielestä on olemassa joku taakka, jota pitäisi jakaa :).