Lue keskustelun säännöt.
Suren äärimmäisen syvästi Tyrnävän tapausta, äitinä en itse selviäisi
08.11.2011 |
Luin äsken joitakin juttuja, joita Tyrnävällä menehtyneiden lasten äiti oli kirjoittanut. Tuntuu että oksentaisin, rintaan pistää ja silmät kastuvat kyynelistä. Itselläni on samantapainen elämäntilanne ja pienet lapset. Kuka voi auttaa äitiä jaksamaan tuollaisessa tilanteessa. Miten kukaan koskaan voi pystyä auttamaan? Häntä on kohdannut niin suuri pysähdys, että sitä vain samantapaisia menetyksiä kokenut voi ymmärtää.
Olenkin järkyttynyt ja yritän karistaa mielestäni niitä ajatuksia, joita tuolla äidillä mahtaa olla. Jos minun lapseni menehtyisivät, en voisi enää olla olemassa. Ehkä lääkityksellä tai sairaalassa tai jotain sellaista. Mutta en selviäisi, tiedän sen. Vaikka minulla olisi puolisokin tukena, en selviäisi. Saatikka ilman häntä, mutta en hänen kanssaankaan.
Nyt lähden kotiin aikaisemmin, haen lapseni tarhasta ja päiväkodista ja halaan heitä lujasti. Leikin koko illan ja jätän kaikki kotityöt tekemättä. Yritän muistaa tämän aina. Lapset katoavat kuitenkin jonnekin, elämä vie. Mutta nyt he ovat luonani.
Toivon tuolle murretulle äidille rohkeutta jaksaa. Hän vaikuttaa vahvalta. Se ei tällaisessa tilanteessa riitä, mutta toivottavasti läheiset kuitenkin pitävät hänestä kiinni ja kannattelevat.
Kommentit (64)
Miten jokin täysin vieraille ihmisille tapahtunut murhenäytelmä saa jonkun "suremaan äärimmäisen syvästi"? Ymmärrän tuon tuoreelta äidiltä, joka on vielä hormonihuuruissa, mutta en täyspäiseltä äidiltä, jolla on elämässä paljon vastuullaan. Miten joku voi noin varmasti sanoa, ettei voisi jatkaa elämää vastaavassa tilanteessa? Ihmisestä löytyy hämmästyttäviä voimia silloin kuin tarvitaan. Ajatellaan vaikka perheitä, jotka menettivät läheisiään tsunamissa, tai oikeastaan missä kuolemantapauksessa hyvänsä.
Vittuako olet tässä viestiketjussa, jos ei voi vähempää kiinostaa..saatanan kovis ja kaikkitietävä. Painu helvetiin täältä.. sinun kommentteja ei kaivata.
empatiaraivossasi suinkin pystyt ja hanki ammattiapua, jos et kestä omasta yksisilmäisyydestäsi poikkeavia mielipiteitä.
Ihmettelen vain, miksi olet
tässä viestiketjussa, jos aliarvioit ja pilkkaat muiden empaattisuutta ja tällaiset tapahtumat eivät voi sinua vähempää kiinnostaa. Mene niihin keskusteluihin, jossa ei tarvitse panna tunteita peliin kuten tyyliin 'ajanko posliiniksi miehen pyynnöstä' tai 'onko mun miehellä tarpeeksi iso'. Sinne sinä kuulut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olisi sanonut vaan, että TODENNÄKÖISESTI/LUULTAVASTI ei selviäisi. Olisiko sitten ollut parempi???
Ymmärrän ap:n mielipiteen täysin, olen samaa mieltä hänen kanssaan. Ihmiset on erilaisia ja kaikki ei selviä menetyksistään hengissä.
Sinulla näyttää olevan oma vahva mielipide etkä kykene uskomaan vaikka tässä on sanottu että empatia/sympatia on jees mutta ette te vaan tiedä miten käyttäydytte kun jotain tapahtuu. Ette te voi jatkaa selittelyjänne kuolleen omaiselle jos sitä ei tahdota. Ette tekään ole niin mainioita erinomaisuudessanne. Mistä ihmeestä tämä tulee että jankkaatte lapsensa menettäneen kanssakin?
Tottakai saat mässätä toisten asioilla ja sääliä numeroa 48 minkä ehdit mutta se on pois omasta elämästäsi.
Jonkun ihmisen tragedia on hänen ja hänen perheensä, ei meidän muiden. Miksi sääliä säälimistään jos hän ei sitä halua? Kiusaksi?
Pitäisitkö jos sinua säälittäisiin?
Me ei koskaan voida tietää mitä tuo on muilla kun menettää koska se on aina henkilökohtaista, vaikka menettää itse niin kokee erilailla kuin toinen perhe.
Ei hengitystä vaan pysäytä, kuolema tulee kaikille muttei hengitys pysähdy surussa. Pitää tappaa itsensä jos noin meinaat sanoa ja koska sanot ettei ole syytä elää niin mistä sinä sen tietäisit kokematta asiaa?
Yksi vahva syy elää on vaan muistaa lasta.
Teillä joillain on ihan käsittämättömiä näkemyksiä mitä on elää ja kuolla.
Jos numero 48 sanoo ettei tahdo teidän valituksia ja lässytystä pahoittelusta niin miksi jatkat?
Olisit hiljaa kun niin pyydetään.
ohis
Todellakin, silloin ihminen tappaa itsensä.
Mutta ei sitä tiedä miten toimii. Ei voi edes leikkiä ajatuksella koska ei tuota noin suurta asiaa vaan voi läpielää muuta kuin kokemalla.
ohis
Kukin ahdistuu ja järkyttyy erilaisista asioista. Kukin tuntee omalla tavallaan, jokainen meistä on yksilö ja vaikka olisi kokenut tai jäänyt kokematta mitä tahansa isoja asioita elämässä, ei se oikeuta mitätöimään toisen tuntemuksia.
Järkyttävää mestarointia, tunteiden tukahduttamista ja kieltämistä. Joku tahtoi jopa tukkia jonkun suun?!
Toivottavasti te aggressiivisesti reagoivat ette sentään äitinä tukehduta läheistenne tunteita, vaan raivoatte vain täällä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin vastasin tähän aloitukseen, jotakin siihen tyyliin että olisi mahdoton selvitä lapsen menettämisestä. Ehkä vähän ymmärrän teitä, että haluatte luoda uskoa myös itsellenne huomiseen päivään, että kyllä tästä selvitää. Uskoisin, että sillä on kuitenkin todella suuri merkitys, millä tavoin lapsensa menettää. Tämä Tyrnävän tapahtuma on minun mielestäni julmuudessaan käsittämätön. Tällaisesta selviäminen luultavasti on vielä vaikeampaa kuin jos lapsi menehtyy johonkin sairauteen.
Ihmettelen vain, miksi olet tässä viestiketjussa, jos aliarvioit ja pilkkaat muiden empaattisuutta ja tällaiset tapahtumat eivät voi sinua vähempää kiinnostaa. Mene niihin keskusteluihin, jossa ei tarvitse panna tunteita peliin kuten tyyliin 'ajanko posliiniksi miehen pyynnöstä' tai 'onko mun miehellä tarpeeksi iso'. Sinne sinä kuulut.
Kysymys ei varmasti ole siitä, ettei "vähempää kiinnostaisi". Päin vastoin, voimakas reagointi kertoo siitä, että ihmisen, joka ei elämässään ole kokenut suuria takaiskuja/menetyksiä, pohdinta siitä miten itse kuolisi ja kituisi, jos lapset kuolisivat, kuulostaa falskilta ja liioitellulta. Sitä kun ei etukäteen yhtään tiedä, miten noissa katastrofitilanteissa reagoi ja toimii ja miten niistä toipuu. Ja on ihan turhaa jahkata päässään, että voi sentään jos minulle noin kävisi, niin lasarettiin joutuisin ja siltikin vetäisin ranteet auki.
Empatia ei ole vain päälle - pois, siinä on myös välitasoja. Turha murehtiminen ei auta mitään eikä ketään. Jos tunnet jonkun, joka on menettänyt tai menettämässä jotain, kuuntele, anna tukea tai auta jotekin konkreettisesti häntä. Nyt sen sijaan vain tuijotat itseesi. Ei empatia ole sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Turha murehtiminen ei auta mitään eikä ketään. Jos tunnet jonkun, joka on menettänyt tai menettämässä jotain, kuuntele, anna tukea tai auta jotekin konkreettisesti häntä. Nyt sen sijaan vain tuijotat itseesi. Ei empatia ole sitä. "
Mistä teitä itsekkäitä ja kaiken tietäviä äitejä oikein tulee? Pitää aina olla mestaroimassa ja kertomassa miten kenenkin tulee pukeutua, pukea lapsensa, ajatella, tuntea, syödä ja olla ylipäänsä olemassa.
Antakaapa nyt siis sentään jokaisen tuntea tuntemuksensa, niistä ei sentään vielä ole tutkimusta tehty millainen on oikea tapa reagoida järkyttäviin tapahtumiin.
murehtii itseään. Empatia on toisen ihmisen sisällistä ymmärtämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teille joilla lapsi on kuollut ja loukkaannuitte. Otan osaa suruunne ja samalla tavalla ajattelen teistäkin kuin Tyrnävän äidistä, on raskasta ja käsittämättömän vaikeaa kohdata lapsensa kuolema, sen me kaikki varmasti ymmärrämme. Mutta mikä saa teidät loukkaantumaan? Miksi ihmiset eivät saisi tuntea empatiaa tällaista menetystä kohtaan? Miksi loukkaannutte, jos sanon että en jaksaisi elää? Ei se tarkoita, että syyllistän teitä siitä että te jaksoitte. Valtaosa jaksaa. Minä en jaksaisi jos kaikki menisi, mies ja lapset. Sitten ei enää kauan rakennetulla kodilla, ystävillä ja millään maallisella olisi merkitystä. Tiedän sen.
Puolisoni ehkä pystyisi pitämään minut hengissä. Mutta pystyisinkö minä pitämään häntä, en. En ole niin vahva. Mutta nyt puhutaankin tapauksesta, jossa puoliso ei ole tukena.
niin mikset pysty samaistumaan siihen, että joku kuolleen lapsen äiti saattaa kokea kommenttisi ikävinä? Ettet voisi jaksaa elää lapsesi menetettyäsi, "tiedät sen". Juuri tuo kuulostaa ikävältä, että niin vakaasti tiedät, ettet voisi selvitä sellaisesta. Et sinä sitä oikeasti tiedä, koska sinulla ei ole siitä kokemusta. Jos sinulle kävisi niin, ensimmäiset kuukaudet varmaan olisit aika sokissa ja pysyisit elossa joten kuten, kaikki olisi kaaoksessa, söisit sitä sun tätä jos muistaisit ja joku sukulainen hakisi sinulle jääkaappiin täytettä ja veisi nurkissa ajelehtivat roskat pois. Saisit ehkä juuri ja juuri hautajaiset järjestettyä. Vähitellen huomaisit pysyväsi elossa ja ajattelusi pelaisi, sitten alkaisit saada vähän arkijuttujakin tehtyä, tiskausta, kaupassakäyntiä jne. Vähitellen pärjäisit yhä enemmän ja enemmän, vaikket edes aina haluaisi. Ja ehkä noin vuoden kuluttua, tai aikaisemminkin, huomaisit olevasi välillä onnellinen, aluksi ihan muutaman sekunnin ajan. Syyllistyisit siitä aluksi ihan hirvittävästi. Ajattelisit, että miten kehtaat olla onnellinen, kun lapsesi makaa haudassa. Onnelliset hetket kuitenkin vähitellen pitenisivät ja vuosien kuluessa huomaisit selvinneesi tapahtuneesta ja jatkaneesi elämääsi. Huomaisit hyväksyneesi kuoleman jollakin tavalla etkä enää kapinoisi sitä vastaan. Niin sinulle luultavasti kävisi, jos joutuisit sellaiseen tilanteeseen. Niin useimmilla tämä kuvio sujuu ja olen jutellut tästä selviämisestä aika monen lapsensa menettäneen vanhemman kanssa.
Ethän suoraan sanonutkaan, että syyllistäisit eloon jääneitä äitejä siitä, että he pärjäsivät. Mutta ihmiset ajattelevat paljon piilomerkityksiä puheisiin ja tuollaisesta voisi helpostikin ajatella, että kunnon äidin, lastaan rakastavan äidin, ei kuuluisi sellaisesta selviytyä. Hieman sama juttu (vaikka vähän huono esimerkki, mutten keksinyt parempaa) on keskustella imettämättömän äidin kanssa ja sanoa "minä haluan antaa lapselleni parasta ravintoa". Eihän siinäkään suoraan sitä imettämätöntä äitiä syyllistetä, mutta piilomerkitys siinä on. Syyllistyvät ihmiset (ja sellaisia lapsensa menettäneet ja siitä selvinneet äidit varmasti usein ovat, ainakin minä olen) näkevät helposti syyllistäviä merkityksiä ja katseita sielläkin, missä niitä ei edes olisi. No niin, vähän pitkä sepustus, mutta yritin valottaa sinulle, miksi joku tuosta loukkaantuisi.
osoittaa kyllä aika hyvin sen, millä tasolla hänen empatiakykynsä on ;0)
Tokihan tämmöiset tragediat saa kenet hyvänsä miettimään, mitä sitten jos... mutta turha niitä on liikaa pyöritellä, elämä menee aika vaikeaksi, jos ihan kaikkea epätodennäköistä alkaa murehtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vai onko jonnekin jotain uutta kirjoittanut?
Samaa mietin itsekin. Miten tuollaisesta voi selvitä? Tai haluaisiko edes selvitä?
Kaivoin juuri esille tuon elokuun Glorian kodin ja luin jutun perheestä ja sydäntä kylmää, että kuvissa ollutta suloista pikkutyttöä ei enää ole. Ei tuollaisesta varmasti voi selvitä koskaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lastensa kuolemasta, me oltaisiin kuoltu sukupuuttoon jo ajat sitten.
Kovaa surutyötä se toki vaatii, ja hengenvaarassahan lapsensa menettäneet vanhemmat ainakin ihan alussa ovat. Mutta suurin osa selviää, ja elää sen surun ja kaipauksen kanssa loppuelämänsä.
Monia lohduttaa sekin ajatus, että se lapsi ei "jäänytkään" mihinkään, vaan jälleenkohtaaminen on päivä päivältä lähempänä.
osoittaa kyllä aika hyvin sen, millä tasolla hänen empatiakykynsä on ;0) Tokihan tämmöiset tragediat saa kenet hyvänsä miettimään, mitä sitten jos... mutta turha niitä on liikaa pyöritellä, elämä menee aika vaikeaksi, jos ihan kaikkea epätodennäköistä alkaa murehtia.
päreitään kertaakaan vaan ihan muut. Hän on asiallisesti kommentoinut syytöksiä ei muuta. Lukekaa ketju kunnolla.
Ahaa, nyt täällä kielletään sureminenkin?? Ap tässä. Minä todellakin oikeasti suren tuon äidin ja perheen kohtaloa. Olen empaattinen ihminen ja rakastan lapsiani syvästi. Samoin miestäni. Asiani ovat kunnossa ja tästä suunnasta katsoen Tyrnävän tragedia on kammottava. Pelottava ja ahdista. Surullinen ja tuskallinen ajatella.
Tunnen valtavasti empatiaa äitiä kohtaan, vaikka en missään vaiheessa väittänytkään tietäväni miltä hänestä tuntuu. Aivankuin empatia ja surun tunteminen olisi väärin, tunkeilevaa ja teennäistä?
Te jotka soimaatte tällaista kauheaa tapausta surevia, miettikää hetki mistä kylmyys itsessänne tulee. Ehkä se on vain luonteenpiirre, ehkä enemmänkin elämän tuoma asenne ja joillekin jopa rajatilasairaus (narsistit, psykopaatit). Mutta jos voitte noin vain tuomita perhetragediaa surevan ihmisen, ette sitten itse tiedä mitä onni on. Näin luulen. Jos on kohdannut suuren onnen, rakkauden ja saanut lapsensa monien vaiheiden jälkeen, voi ainakin sanoa että tuntee jotain jos joku sellaisen menettää.
Teille joilla lapsi on kuollut ja loukkaannuitte. Otan osaa suruunne ja samalla tavalla ajattelen teistäkin kuin Tyrnävän äidistä, on raskasta ja käsittämättömän vaikeaa kohdata lapsensa kuolema, sen me kaikki varmasti ymmärrämme. Mutta mikä saa teidät loukkaantumaan? Miksi ihmiset eivät saisi tuntea empatiaa tällaista menetystä kohtaan? Miksi loukkaannutte, jos sanon että en jaksaisi elää? Ei se tarkoita, että syyllistän teitä siitä että te jaksoitte. Valtaosa jaksaa. Minä en jaksaisi jos kaikki menisi, mies ja lapset. Sitten ei enää kauan rakennetulla kodilla, ystävillä ja millään maallisella olisi merkitystä. Tiedän sen.
Puolisoni ehkä pystyisi pitämään minut hengissä. Mutta pystyisinkö minä pitämään häntä, en. En ole niin vahva. Mutta nyt puhutaankin tapauksesta, jossa puoliso ei ole tukena.
Aloituksessa hän puhuu, miten toisten ihmisen murhenäytelmän ajatteleminen saa hänessä aikaan psykosomaattisia oireita: oksettaa ja rintaan pistämistä. Yllä hän tulkitsee tunteensa empatiaksi ja tunnistaa pelon ja ahdistuksen itsessään.
Mutta, mutta. Eihän hän näytä tietävän, mitä empatia on, kun tuossa toteaa "Tunnen valtavasti empatiaa äitiä kohtaan, vaikka en missään vaiheessa väittänytkään tietäväni miltä hänestä tuntuu". Sillä empatiahan juuri ON sitä, että osaa asettua toisen nahkoihin ja tunteisiin. Näin ollen ap kai tarkoittaa tuntevansa sympatiaa Tyrnävän äitiä kohtaan ja kaikki muu ahdistus, pelko, tuska, selviämättömyyden tunne siitä eteenpäin on pelkästään hänen omaa sisäistä pähkäilyään.
Yllä hän lisäksi korostaa omaa onnen ja rakkauden kokemuksiaan ja antaa ymmärtää sen olevan kenties suurempaa kuin toisten (lastensaantivaikeudet tulevat mieleen, saanen kai spekuloida tässä kun ap:kin sitä tekee). Ap:n asenteita kritisoivien hän epäilee jopa narsisteiksi ja psykopaateiksi.
Näillä perusteilla minäkin kehtaan epäillä ap:n surun todellista aitoutta ja tarkoitusperiä. Jos kovasti ahdistaa ja pelottaa, kannattaa ehdottomasti puhua niistä alan asiantuntijalle... enkä sano tätä v-uillakseni vaan ihan hyvällä.
Hankkikaa oma elämä ja surkaa sitä.
Siellä oli niin tavallisia työhön liittyviä asioita, eskarin aloitusta ja kaikkea ihana mitä nuoren äidin ja lasten elämään kuuluu. en voi sille mitään, että minua on jo pariin kertaan itkettänyt ihan oikeasti. Ensimmäisen kerran kun luin Glorian jutun, siis uudelleen kun olin sen jo silloin elokuussa lukenut. Nyt aivan erilaisin tuntein.
Olin kirjastossa ja hain ihan muita lehtiä, kun sitten huomasin erään naisen lukevan tuota lehteä ja hän antoi sen minullekin, itsekin kyynelet silmissä. En pystynyt lukemaan juttua kokonaan enkä katsomaan tytön kuvia. Hän on meidän lapsen ikäinen. Juuri tästä syystä kai koenkin tämän kovin voimakkaasti. Heidän elämänsä oli monelta osin kuin meidänkin perheen. Paljon töitä, vaikuttamista (toimin itse aktiivisesti vaikuttajana koulumaailmassa vapaa-ajallani), remontointia, sisustamista, harrasteita... Kun meidän toinen lapsi syntyi, olin niin sekaisin kaikista työ- ja parisuhdepaineista, että puuskutin eteenpäin kuin kone. Tein kovasti töitä tuolloinkin. Samaistun äidin tilanteeseen, vaikkakaan en voi edes aavistaa millaista tuskaa hän tuntee. Hänen bloginsa on iloinen ja positiivinen, hän itsekin näytti lehdessä ihanalta ja kivalta! Ihailin taloa kovasti kun lehti ilmestyi ja ajattelin että on varmasti onnellista asua niin kauniissa ympäristössä.
Nyt en voi tajuta, että tuon äidin elämä on tuhottu. En tiedä mitä tunnen miestä kohtaan. Ehkä hänen ajattelunsa vain sulkee pois, ei noin sairasta tekoa voi käsittää millään tavalla.
Anteeksi vuodatus, pakko kirjoittaa edes jotain että saisin pään järjestykseen. Valtaosa täällä ohittaa nämä tapaukset olankohautuksella. minä en pysty.
tässä viestiketjussa, jos aliarvioit ja pilkkaat muiden empaattisuutta ja tällaiset tapahtumat eivät voi sinua vähempää kiinnostaa. Mene niihin keskusteluihin, jossa ei tarvitse panna tunteita peliin kuten tyyliin 'ajanko posliiniksi miehen pyynnöstä' tai 'onko mun miehellä tarpeeksi iso'. Sinne sinä kuulut.