Lue keskustelun säännöt.
Suren äärimmäisen syvästi Tyrnävän tapausta, äitinä en itse selviäisi
08.11.2011 |
Luin äsken joitakin juttuja, joita Tyrnävällä menehtyneiden lasten äiti oli kirjoittanut. Tuntuu että oksentaisin, rintaan pistää ja silmät kastuvat kyynelistä. Itselläni on samantapainen elämäntilanne ja pienet lapset. Kuka voi auttaa äitiä jaksamaan tuollaisessa tilanteessa. Miten kukaan koskaan voi pystyä auttamaan? Häntä on kohdannut niin suuri pysähdys, että sitä vain samantapaisia menetyksiä kokenut voi ymmärtää.
Olenkin järkyttynyt ja yritän karistaa mielestäni niitä ajatuksia, joita tuolla äidillä mahtaa olla. Jos minun lapseni menehtyisivät, en voisi enää olla olemassa. Ehkä lääkityksellä tai sairaalassa tai jotain sellaista. Mutta en selviäisi, tiedän sen. Vaikka minulla olisi puolisokin tukena, en selviäisi. Saatikka ilman häntä, mutta en hänen kanssaankaan.
Nyt lähden kotiin aikaisemmin, haen lapseni tarhasta ja päiväkodista ja halaan heitä lujasti. Leikin koko illan ja jätän kaikki kotityöt tekemättä. Yritän muistaa tämän aina. Lapset katoavat kuitenkin jonnekin, elämä vie. Mutta nyt he ovat luonani.
Toivon tuolle murretulle äidille rohkeutta jaksaa. Hän vaikuttaa vahvalta. Se ei tällaisessa tilanteessa riitä, mutta toivottavasti läheiset kuitenkin pitävät hänestä kiinni ja kannattelevat.
Kommentit (64)
Maria on ihana ja lämminhenkinen ihminen, joka aidosti haluaa tuottaa iloa muille. En ihmetellyt yhtään, kun luin, että ovat järjestäneet juhlat koko kylälle ja hän on aktiivisesti mukana luottamustoimissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että miten Tyrnävän äiti jaksaa, kun kaikki on häneltä tuhottu. Vaikka hän ei ole millään tavalla tuttu (olen vain asioinut hänen liikkeessään), tunnen 2 lapsen äitinä syvää myötätuntoa häntä kohtaan. Niin syvää, että itkettää. En voi suhtautua olankohautuksella, kuten suurin osa tuttavistani. Tämä on niin kauhea tragedia, ja pistää miettimään sitä, kuinka itsekäs ja läpeensä paha joku ihminen voi olla...toivotaan että lapset eivät ole joutuneet kärsimään kovin kauaa ennen kuolemaansa.
Tämä tragedia on ollut paljon mielessä ja juuri erityisesti äidin käsittämätön kohtalo. Miten hän voi tuollaisen kestää ja jaksaa eteenpäin? Kauheaa olisi pelkästään lasten menetys vaikkapa jossakin onnettomuudessa, mutta tuo miten hän lapsensa ja kotinsa menetti!
Rukoilen hänelle voimia ja että hän joskus vielä saisi kokea suuren onnen.
ajattelen minäkin, mutta silti, maailma on täynnä tällaisia kohtaloita, joissa yksi ihminen menettää perheensä ja kotinsa. Maanjäristyksissä, tsunameissa, sodissa jne ympäri maailman tapahtuu tällaista ja jopa vielä laajemmassa mittakaavassa, kun pahimmassa tapauksessa koko suku on kuollut.. Ja sota- ja pula-aikoinakin Suomessa on tapahtunut tällaista. JOskus joissakin vanhojen ihmisten haastatteluissa näitä tulee ilmi, ja silti nämä ihmiset ovat jatkaneet elämäänsä, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole ollut. Muutama vuosi sitten jossakin keskusteluohjelmassa haastateltiin äitiä, joka oli menettänyt auto-onnettomuudessa miehensä ja molemmat lapsensa, muistaakseni olivat hiihtolomareissulta pohjoisesta palaamassa. Ja äiti kertoi, millaista oli sen jälkeen olla kotona, kaikki ne tavarat ja muistot ympärillään, kun ketään ei tullutkaan takaisin kotiin...
Tämä äiti löysi muistaakseni uuden miehen ja sai lisää lapsia, ja tuntui selvinneen ihan hyvin.
Julkisuudessakin on ihmisiä, jotka ovat kokeneet aivan hirveitä, esim. Visa Nurmi vai mikä se oli se "keittokirjamies", menetti ensimmäisen vaimonsa syöpään ja sen jälkeen kolme tytärtä johonkin perinnölliseen sairauteen. Kuoli itse joku aika sitten äkillisesti johonkin sydänjuttuun, oli tosin uudestaan naimisissa ja muistaakseni kahden pienen lapsen isä.
Nämä nyt olivat vain esimerkkejä, mutta en millään tavalla vähättele Tyrnävän tapausta.
tässä juuri järkyttääkin se, että lapset on tappanut oma mies ja lasten isä, jota hän on varmasti joskus rakastanut paljon. Onnettomuudet, sodat, sairaudet; niin hirveitä kuin nekin ovat, ovat silti jotenkin käsitettävissä. Tämä, että joku noin läheinen tekee jotain noin hirveää on tässä se joka järkyttää.
ajattelen minäkin, mutta silti, maailma on täynnä tällaisia kohtaloita, joissa yksi ihminen menettää perheensä ja kotinsa. Maanjäristyksissä, tsunameissa, sodissa jne ympäri maailman tapahtuu tällaista ja jopa vielä laajemmassa mittakaavassa, kun pahimmassa tapauksessa koko suku on kuollut.. Ja sota- ja pula-aikoinakin Suomessa on tapahtunut tällaista. JOskus joissakin vanhojen ihmisten haastatteluissa näitä tulee ilmi, ja silti nämä ihmiset ovat jatkaneet elämäänsä, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole ollut. Muutama vuosi sitten jossakin keskusteluohjelmassa haastateltiin äitiä, joka oli menettänyt auto-onnettomuudessa miehensä ja molemmat lapsensa, muistaakseni olivat hiihtolomareissulta pohjoisesta palaamassa. Ja äiti kertoi, millaista oli sen jälkeen olla kotona, kaikki ne tavarat ja muistot ympärillään, kun ketään ei tullutkaan takaisin kotiin...
Tämä äiti löysi muistaakseni uuden miehen ja sai lisää lapsia, ja tuntui selvinneen ihan hyvin.
Julkisuudessakin on ihmisiä, jotka ovat kokeneet aivan hirveitä, esim. Visa Nurmi vai mikä se oli se "keittokirjamies", menetti ensimmäisen vaimonsa syöpään ja sen jälkeen kolme tytärtä johonkin perinnölliseen sairauteen. Kuoli itse joku aika sitten äkillisesti johonkin sydänjuttuun, oli tosin uudestaan naimisissa ja muistaakseni kahden pienen lapsen isä.
Nämä nyt olivat vain esimerkkejä, mutta en millään tavalla vähättele Tyrnävän tapausta.
ajattelen minäkin, mutta silti, maailma on täynnä tällaisia kohtaloita, joissa yksi ihminen menettää perheensä ja kotinsa. Maanjäristyksissä, tsunameissa, sodissa jne ympäri maailman tapahtuu tällaista ja jopa vielä laajemmassa mittakaavassa, kun pahimmassa tapauksessa koko suku on kuollut.. Ja sota- ja pula-aikoinakin Suomessa on tapahtunut tällaista. JOskus joissakin vanhojen ihmisten haastatteluissa näitä tulee ilmi, ja silti nämä ihmiset ovat jatkaneet elämäänsä, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole ollut. Muutama vuosi sitten jossakin keskusteluohjelmassa haastateltiin äitiä, joka oli menettänyt auto-onnettomuudessa miehensä ja molemmat lapsensa, muistaakseni olivat hiihtolomareissulta pohjoisesta palaamassa. Ja äiti kertoi, millaista oli sen jälkeen olla kotona, kaikki ne tavarat ja muistot ympärillään, kun ketään ei tullutkaan takaisin kotiin...
Tämä äiti löysi muistaakseni uuden miehen ja sai lisää lapsia, ja tuntui selvinneen ihan hyvin.
Julkisuudessakin on ihmisiä, jotka ovat kokeneet aivan hirveitä, esim. Visa Nurmi vai mikä se oli se "keittokirjamies", menetti ensimmäisen vaimonsa syöpään ja sen jälkeen kolme tytärtä johonkin perinnölliseen sairauteen. Kuoli itse joku aika sitten äkillisesti johonkin sydänjuttuun, oli tosin uudestaan naimisissa ja muistaakseni kahden pienen lapsen isä.
Nämä nyt olivat vain esimerkkejä, mutta en millään tavalla vähättele Tyrnävän tapausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
syvältä ja tämkin työpäivä on mennyt niin, eetä tämä juttu ollut paljon mielssä. Suren niitä pienokaisia ja äidin kohtaloa vaikka en heitä tunnekkaan. Tähän varmaan vaikuttaa se, että minulla juuri eskarin aloittanut ihana elämäniloinen tyttö ja kun ajattelen, että minun pienelle jotain tuommoista tapahtuisi...
Minulla myös sama fiilis kuin ap:llä ...jo eilen halailin omaa tyttöä normaalia enemmän ja tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että minulla on hänet. Luulen, että en itse tuommoisesta selviäisi normaaliksi ihmiseksi ..olen sen verran hauras psyykkisesti. Puhumattakaan, jos oma mies olisi tämmöisen tehnyt. Tämä Maria tuntuu ainakin julkisuuden perusteelta vahvalta ja toivon hänelle läheisiä ympärille ja voimaa kohdata tämä musertava menetys. Nyt itkettää niin pirusti..miksi tämä koskettaa niin syvältä. Kyllä minua koskettaa myös lapsien onnettomuudet, mutta tämä tapaus on erilainen kun kysessä on oman isän tekemä hirmuteko omille lapsillee..silloin ei järki enää ymmärrä ja pelottaa koko maailma. Elämä on niin epäoikeudenmukainen kun pienet saavat kokea jotain näin hirveää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi kiva kuulla ap:n kommentit? Ja menikö sulta vain sanat sekaisin (sympatia ja empatia?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pysty kuvittelemaan suurempaa surua äidille kuin se mitä kyseinen äiti on käynyt läpi. En voi tietää miltä hänestä tuntuu. En voi tietää miten itse reagoisin ja toimisin. Ihmisistä löytyy yllättäviä voimavaroja hädän hetkellä. Mutta tällä hetkellä kuvittelen että en selviäisi vaaan vetäisin ranteet auki, jotta pääsisin samaan paikkaan kuin lapseni.
Voimia kaikille lapsensa menettäneille ja tälle kyseiselle äidille.
Kaikenlaisia kamalaluuksia tulee iltapäivälehdistä, niihin lähes kamala sano turtuu. Mutta tämä Tyrnavän tragedia salpaa hengityksen ja itku pyrkii silmään.
Ap osasit laittaa kauniisti sanoiksi sen mitä itsekin koen.
Jotenkin kaikkki ympärillä pelkistyy. On vain sellainen tunne, että haluaa olla omien lasten kanssa. Halata. Millään, ei yhtään millään muulla maallisella ole merkitystä. Miten sitä joskus vouhottaakin niin turhia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, itselle tuli kyllä heti mieleen että pidän huolta myös omasta suhteesta. Kaiken maailman lautakunnat, 150 hengen tuparit sekä muut kissanristiäiset oman egon pönkittämiseksi ovat kyllä pikkuseikkoja tällaisten tapausten jälkeen. Maailman meno on nykyään niin villiä että kaiken pitää näyttää ulospäin hyvältä vaikka loppujenlopuksi totuus on aivan toinen. Olisiko tapaukselle voinut etukäteen tehdä jotain, en usko mutta panee kyllä miettimään että jossain se jaksamisen rajakin tulee vastaan. Nämä ovat kyllä järkyttäviä esimerkkejä nykymaailmasta...
Ai, että kunnallispolitiikassa toimiminen olisi oman egon pönkittämistä? On aika lapsellinen tuo sinun mielipiteesi. Kyllä se on mielenkiintoa yhteisten asioiden hoitamiseen. Nostan hattua heille kaikille, jotka jaksavat olla mukana päättämässä kuntalaisten edustajina kunnan asioista. Se ei ole tänä päivänä helppoa. Sivistyslautakunnassa tarvitaan juuri tällaisia nuoria, perheellisiä ikäloppujen seuraksi. Tervettä itsetuntoa tarvitaan. Kirjoittajalla sitä ei vaikuta olevan edes omiksi tarpeikseen, mutta pahasuopaisuutta ja tyhmyyttä sitäkin enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja vielä eri aikaan eli kaksi kertaa joutunut käymään tuon helvetin läpi. Silti on elossa. Oikeasti vain hyvin harva tappaa itsensä lapsensa kuoleman jälkeen.
Mulla oli pieni kissanpentu vuosi reilu vuosi sitten 4 viikkoa ja se piti lopettaa, kun meni niin huonoksi. Itken sitä suloista reppaanaa vieläkin välillä :( Vaikka meillä oli toinenkin pentu, joka jäi meille.
Näin iän myötä suren vaikka mitä. Keväällä jänis juoksi auton keulaan ja pyöri sitten ojan pohjalle vasenta reunaa myöten. Sitäkin vollotin koko päivän.
Jos menettäisin omat lapseni, niin en varmsti selviäis ikinä. Siskoni on synnyttänyt kolme lasta kuolleena ja hän on nykyään pahasti alkoholisoitunut. Oikeestaan en ihmettele yhtään. Kaikkea ei vaan kestä ja jaksa ja sitten antaa vaan asioiden mennä niinkuin ne menee..
Mutta jospa tämä Tyrnävän äiti saa otetta elämästä edes työn kautta. Suru ei kyllä katoa ikinä. Vaikka elämä jatkuukin omalta kohdalta. (näin ainakin minulla omien vanhempien kohdalta,jotka kuolleet jo aikoja sitten. Se ei kyllä ole yks yhteen lasten kuoleman kanssa)
Niin, itselle tuli kyllä heti mieleen että pidän huolta myös omasta suhteesta. Kaiken maailman lautakunnat, 150 hengen tuparit sekä muut kissanristiäiset oman egon pönkittämiseksi ovat kyllä pikkuseikkoja tällaisten tapausten jälkeen. Maailman meno on nykyään niin villiä että kaiken pitää näyttää ulospäin hyvältä vaikka loppujenlopuksi totuus on aivan toinen. Olisiko tapaukselle voinut etukäteen tehdä jotain, en usko mutta panee kyllä miettimään että jossain se jaksamisen rajakin tulee vastaan. Nämä ovat kyllä järkyttäviä esimerkkejä nykymaailmasta...
Niin, itselle tuli kyllä heti mieleen että pidän huolta myös omasta suhteesta. Kaiken maailman lautakunnat, 150 hengen tuparit sekä muut kissanristiäiset oman egon pönkittämiseksi ovat kyllä pikkuseikkoja tällaisten tapausten jälkeen. Maailman meno on nykyään niin villiä että kaiken pitää näyttää ulospäin hyvältä vaikka loppujenlopuksi totuus on aivan toinen. Olisiko tapaukselle voinut etukäteen tehdä jotain, en usko mutta panee kyllä miettimään että jossain se jaksamisen rajakin tulee vastaan. Nämä ovat kyllä järkyttäviä esimerkkejä nykymaailmasta...
Siis miten niin oman egon pönkittämiseksi? Miksi ihmiset on näin julmia paskiaisia? :(( Ei sulle tullut mieleen että Tyrnävä on niin pieni paikka että siellä tuolainen yhteisöllisyys on normaalia? Ehkä äiti sai energiaa kaikesta touhuamisesta.
Edelleenkin tunnen vahvasti surua ja tuskaa äidin puolesta. Ja kun asiaa olen miettinyt, tuntuu myös isovanhempien ja muiden läheisten suru sietämättömältä ajatella. Siksi pyrinkin ottamaan asiaan etäisyyttä mutta se on vaikeaa, koska tämän perheen asioita puidaan jostain syystä paljon täällä jossa asun.
On mielenkiintoista, millaisia piilomerkityksiä viesteistäni luetaan. On varmasti jokaisen äidin kauhein ajatus, että oma lapsi kuolee. Tai no, joku voisi tähän heittää että ajatus omasta kuolemasta ja siis äidin katoamisesta lapsen elämästä on kauheampi (tällaisen kommentin kerran täältä luin). Mutta jos ajatellaan Tyrnävän käsittämätöntä lasten murhaa, ei tule kuin seinä vastaan: mitä tämä oikein on, kuka tekee näin ja miten tästä kukaan voi selvitä.
Omat lapseni ovat pieniä. Koululainen ja päiväkotilainen, samanikäisiä melkein kuin nuo lapset. Kun katson heidän iloisiin silmiin, nauravaan suuhun ja kuuntelen päivän hauskat jutut, en mitenkään voi ymmärtää että joku menettää lapsensa ja selviää siitä. Se on minulle ihan oikeasti asia jota en pysty käsittämään. Eikö se tuska tapa? Joku tässä ketjussa kertoi, miten päivät alkavat sujua. Hän kuvasi asiaa hyvin. Niin juuri uskonkin, että elämä etenee. Joku pitää pystyssä. Syyllisyys seuraa mukana siitä, että itse elää. Tuo kuvaus antoi jotain perspektiiviä asiaan, mutta minä en uskoisi selviäväni ensimmäisistä hetkistä. Ehkä sitten, jos menisi päiviä ja viikkoja ja kuukausia jonkun vahtimana ja taluttamana. Tämä em. henkilön selitys avasi asiaa enemmän ja ymmärrän tietysti, että järjen tasolla ajatellen näin se toimii. Ja valtaosa selviää, eihän kaikki lapsensa myötä menehdy. Ei ehkä edes kovin moni. Mutta jotkut silti menehtyvät.
Julkisuudessakin kerrotaan selviämiskertomuksia. Haastatellaan syöpään sairastuneita jotka ovat voittaneet taudin ja unohtaneet kuolemanpelon. Sairasta lapsista jotka ovat urheita. Vammautuneista jotka kaulasta alaspäin ovat silti opiskelleet, tehneet uraa ja menestyneet. Näitä urheita selviämistarinoita riittää paljon.
Minä olen nähnyt kuitenkin, että aina kaikki ei mene näin. Ystäväni sairastui syöpään, meni päästään sekaisin ja parisuhde sekä lapsen elämä tuhoutui tätä myötä täysin. En selitä tarkemmin koska on pitkä tarina, mutta tämän myötä vasta ymmärsin että oikeasti elämässä kaikki ei ole pelkkää selviytymistarinaa.
Miksi en saa tuntea näin? Miten ulkopuoliset minua tuntemattomat ihmiset voivat sanoa, miten tulee tuntea ja millaisia ajatuksia näin isot tragediat saavat ihmisessä herättää? On vähän pelottavaa ajatella, että on olemassa ihmisiä jotka niin vahvasti haluavat sanella tai määritellä toisten tuntemuksia. Äitinä olen itse salliva, tunteita hyväksyvä ja lapsen raivoa tai itkua kuunteleva ja syliin ottava. Ottaa päähän rankasti, kun lapsi kirkuu ja huutaa, mutta silti otan syliin. Minulla on asioita jota ajattelen että pysyn itse rauhallisena kun silitän kiukkuavaa ja vihaista lasta ja on hyvä tunne, kun hän lopulta painaa pään syliin ja itkee loputkin itkut pois.
Ehkä vikani onkin empaattisuus. Sympatian tunteminen. Liika ymmärtäminen. Miten vain sen nimeätte. Mutta en voi todellakaan ymmärtää, millä voimilla ihminen nousee tuosta tuskasta joka Tyrnävällä on kohdannut äitiä. Jos minulle jäisi lapsi/a niin pysyisin pystyssä. Tyrnävän tapauksessa en. Äidille ei jäänyt mitään.
Ei sen enempää. Varmaan tästä saa taas joku raivonpuuskan, mutta minä olen minä ja te muut olette muita. Minä todellakin halaan lapsiani lujemmin kuin aiemmin. Ja näen vielä pitkään silmissäni äidin joka kohtaa lastensa lopun paikan päällä tällä tavalla kuin äidille Tyrnävällä kävi.
uskomaton ajojahti ap:n kommenteista. Ihan sairasta touhua..se taitaa olla ihan totta kun sanotaan, että tällä foorumilla av hyeenat raatelevat kaikki viattomatkin asiat. Itselläni myös VIELÄKIN TÄMÄ JÄRKYTTÄVÄ ASIA MIELESSÄ ja kukaan ei voi minulle määritellä miten oikeaoppisesti pitää tuntea kun tämmöistä tapahtuu. Onkohan nyt vaikuttimeni oikeat ja onko suru oikeaa vai oisko se synpatiaa vai empatiaa..onko se valesurua ja kumpuaa omista sisäisistä ristiriidoista...miten paljon on hyvä tätät asiaa pohtia jne..voi helvetti,. lopettakaa tämmöinen haaskat..KAKSI VIATONTA PIENTÄ ON MURHATTU JA POLTETTU KAHDEN AIKUISEN RISTIRIITOJEN VUOKSI. Se vaan jumalauta on niin epäoikeudenmukaista ja väärin, että sitä sietääkin ajatella viikko ja ehkä muutamakin vaikka tuntemattomia olivatkin.
Uskon tosin että harva pystyy. Tällainen on pysäyttävä asia, vaikka tapahtuu ventovieraalle. Tunnen niin valtavaa surua ja myötätuntoa tuota tuntematonta naista kohtaa, että sydän puristuu kasaan. Olen niin surullinen kahden viattoman lapsen kuolemasta, heidän elämänsä päättyi turhaan aivan liian pian. Minäkään en tiedä, miten kestäisin äitinä vastaavan, luulen etten kestäisi tai haluaisi kestää, mutta on mahdotonta sanoa, miten ihmisen psyyke toimii tuollaisessa tilanteessa. Rukoilen rauhaa äidin sisälle, jossain vaiheessa edes.