Voimistelu ja ankara valmentaja?

ja on nyt onnensa kukkuloilla. Huomattavasti inhimillisempää mutta samalla haastavaa. Täyspäisiä, motivoituneita mutta oikealla tavalla lempeitä ja kannustavia valmentajia.

juttelin justiinsa tytön kanssa ja hän kertoi, että se harmittaa, kun uusien vaikeiden liikeiden oppiminen on vaikeaa ja niitä pitää harjoitella miljoona kertaa eikä aina jaksais, valmentaja vaan huolehtii, että harjoittelu tapahtuu - on kuulema kivakin ja innostava



tyttö rakastaa voimistelua, mutta puhuttiin myös lajin vaihdosta, "ehkä myöhemmin" -sanoi hän, vielä haluaa voimistella

juttelin justiinsa tytön kanssa ja hän kertoi, että se harmittaa, kun uusien vaikeiden liikeiden oppiminen on vaikeaa ja niitä pitää harjoitella miljoona kertaa eikä aina jaksais, valmentaja vaan huolehtii, että harjoittelu tapahtuu - on kuulema kivakin ja innostava

tyttö rakastaa voimistelua, mutta puhuttiin myös lajin vaihdosta, "ehkä myöhemmin" -sanoi hän, vielä haluaa voimistella

Siinä voisi olla sopivasti "kevennetty" mutta näyttävä laji tytölle, joka on oppinut koviin vaatimuksiin. Voisin muutenkin yrittää kääntää vaikka tanssilliseksi tuota harrastusta.

Kisoissa kun olen katsonut niin näyttää olevan eroa valmentajissa. Meillä seurassa aika mukavia valmentajia, joku tosin aika topakka. Näillä valmentajilla sanomista tulee enemmänkin tyttöjen asenteesta, ei osaamisesta. Tietävät kyllä milloin tytöt tekevät parhaansa, eivätkä silloin prässää. Mutta sanomista kyllä tulee aika tiukasti jos valmentaja näkee että tyttö ei yritä kunnolla tai sählää ylimääräistä (ja juu treeneissä kuuluu välillä tyyliin "onko pakko, eiks voitais tehdä sitä muuta ja ääää").



Toisaalta taas tuntuu että seuran osa valmentajista ottaa valmentamisen aika kevyesti. Osa saisi enemmän opastaa ja korjata, eikä vain antaa toistaa samoja virheitä sen vuoksi että tytöt eivät tiedä miten liike pitäisi tehdä.



Vaikka minusta valmentajat eivät ole kovin tiukkoja, niin silti joillekin tytöille nykyinen iukkuus voi olla liikaa ja kaipaavat enemmän vapautta touhuun. Toisia tyttöjä taas voi harmittaa se että eivät kerro riittävästi mitä pitäisi tehdä ja korjaa. Eli tyttöjä on erilaisia ja kaikille ei sovi samat valmennustyylit, eikä kaikilla ole samanlaisia tavoitteita.



Valmennustyylissä on varmasti seuralla ja valmentajilla eroa. Meidän seurasta ei leivota maajoukkuetason voimistelijoita, mutta silloin tällöin ihan hyviä kilpatason voimistelijoita kyllä. Eli tavoite ei ole vielä niin korkealla kuin ehkä joissain isoissa seuroissa. Tällöin lahjakas tyttökin voi saada harrastaa rauhassa ja valmentajat ovat tyytyväisiä tulokseen. Kun taas jonkun toisen seuran valmentaja voisi nähdä käyttämätöntä kapasiteettia.



Sen verran tuosta kovasta tarpeesta oppia joku liike, niin meillä lapsella sama tarve. Me vanhemmat emme tiedä telinvoimistelusta mitään, mutta yritämme auttaa silti. Etsimme tytön kanssa tarvittaessa tietoa netistä, juttelemme suorituksista ja kysymme analysoiden tarkemmin eri osa-alueista ja ehdotamme mikä voisi auttaa. Seuraamme myös silmä kovana vanhempien tyttöjen voimistelua ja yritämme löytää sen jujun millä homma toimii. Eli tavallaan jaamme tytön tuskaa kotona ja olemme tukena pohtimassa mikä voisi auttaa. Lisäksi voimme yrittää myös suhteuttaa tytön tavoitteita realistisemmiksi. Muistutamme että ikä, aika ja kokemus auttavat, sekä yritämme saada tytön huomaamaan mitä on oppinut ja miten on kehittynyt. Lisäksi muistutamme että monien liikkeiden harjoittelemiseksi ei riitä sadatkaan harjoituskerrat vaan harjoituskertoja tarvitaan enemmän, jolloin liian lyhyellä harjoitusajalla ei kannata vielä olla pettynyt.

omasta lapsuudesta telinevoimisteluharkat ja leirit. Ei niillä ollut mitään "kivaa", siellä kilpailtiin jatkuvasti itseä ja muita vastaan kovalla kurilla. Vaadittiin yhä uudestaan hyppyjä ja voltteja, korkeammalle, napakammin. Jos jäsenet eivät pysyneet kurissa, nilkat vaikka solmittiin narulla yhteen. Se oli nolaus, en onneksi ollut "niin huono".



Välillä itkettiin ja taas mentiin. Oikeastaan itkun ja raivon ja kivun voimalla syntyi tuloksia.



Yhdellä leirillä putosin puomilta heti tokana päivänä ja nilkka meni ihan mustaksi, mutta jatkoin sillä leirin loppuun. Itkin kipua salaa iltaisin, mutta valmentajille en myöntänyt. Olisin saanut häpeässä lähteä kotiin tuhahdusten saattelemana. Myötätuntoa ei saanut koskaan.



Eteenpäin mentiin kunnianhimosta ja näyttämisen halusta. Ja siksi, että oli jo niin hyvä, että oli tullut edes valituksi jonnekin.





- Saakohan tällaisia menetelmiä vielä käyttää??

eli mikään ei riitä ja kilpailu on kova, jos jostain asiasta vähän kehutaan, samasta asiasta löytyy ainakin kymmenen virhettä.



karu laji, harmi, että lapsi ei mitenkään halua lopettaa

on keksitty jo muinaisessa DDR:ssä ja Kiinassa ja tehoaa yhä :P Hyvän mielen saa vain siitä, että voittaa kaverinsa, mutta se ilo ei kestä kauaa, kun on oltava jo parempi. Perfektionistin laji. Miksei muutkin urheilulajit.



Muistan tosiaan hyvin sen, että kipua ei oikeastaan tunnettu edes sanana. Jos tippuu nojapuilta, niin sitten tippuu, takaisin ylös. En muista edes koskaan puhuneeni äidille asioista, ei käynyt mielessäkään. On ollut aika järkyttynyt, kun olen vasta nyt muistellut ääneen noita aikoja.



Jouduin lopettamaan kauhean nuorena perhetilanteen takia (olin 12v etenemässä) ja olen ollut siitä aina katkera. Mutta tällä järjellä voisin kuvitella, että olisin helposti sairastunut syömisongelmiin murrosiän myötä, että paino ei karkaa käsistä.

Molemmat lajit ovat ehdottomasti kiellettyjen listoilla omille tytöilleni. Nuori mieli on aika hukassa ja noilla DDR:n opeilla saadaan masentuneita, mielenterveyshäiriöisiä nuoria, joiden minäkuva on hukassa pitkälle aikuisuuteen ja harvasta oikeasti tulee hyviä vaan suurin osa katoaa jonnekin lahjakkaampien jalkoihin ja aletaan jossain välissä vähän vihjaamaan, että sauvakävely vois sopia paremmin sulle. Se on aika raskasta ja tuhoaa itsetunnon pitkäksi aikaa.



Toinen tytöistäni ehdotteli pienempänä balettia, mutta omasta lapsuudestani viisastuneena en päästänyt edes satubalettiin.



Nyt harrastavat molemmat tytöt partioita ja uimahyppyjä.

saada johonkin purkamaan energiaansa ja voimistelu natsasi heti... nyt alkaa hommat olla niin vaikeita ja haastavia, että aina on vähintään kämmenet auki tai sitten on muu paikka kipeänä tai rikki ja itkun kanssa niitä sarjoja usein tehdään - täällä aletaan nyt pikkuhiljaa työstämään lajin vaihtoa! ap

sen syömishäiriön. Olin aika hyvä ja valmentajakin oli ihminen, mutta en pidä lajin ulkonäköpaineista.

ainakin nyt aluksi. Jos valmentaja ei ole erikseen maininnut häntä lupaukseksi, niin luulen että jossakin vaiheessa käy juuri tuo massaan hukkumisen katkeruus, josta joku kirjoitti. Niin olisi taatusti käynyt minullekin, koska huomasin jo itsekin, etten pääse kolmen parhaan ohi millään.



Myöhemmin olen tajunnut senkin, että vartaloni mittasuhteetkin ovat vääränlaiset. En osaa edes arvioida oliko minulla oikeanlaiset lihakset ja nivelet, mutta paljoon pystyin.



En tiedä miten telinevoimistelu pidetään "vain" harrastuksena, en todellakaan. Tuntuu itsestäni, että joko menestytään tai liuetaan seurasta häpeissään takavasemmalle. Olisi kiva kuulla onko jollakin käynyt toisin.

Sinnikkäällä etsinnällä ystäväni löysi voikkaintoiselle koululaiselleen seuran, jossa ei voimistella itäsaksameiningillä vaan omaksi iloksi. Ei siis kilpailla vaan kehitetään omaa osaamista omien toiveiden pohjalta kunhan on jotain perustaitoja opittu. Sisältöä saa toivoa ja muita ryhmässä kannustetaan porukalla. Jos joku haluaa osallistua kisoihin niin osallistukoon, mutta se ei ole tavoite vaan se voimistelun ilo ja ittensä kehittämisen tuoma osaamisen riemu.

ns. harrastusryhmissä, ei kilparyhmissä! Ainakin meillä päin (Pirkanmaa) on ihan hyvin tarjolla myös harrastusryhmiä, jopa aikuisille.

Mutta tietysti sieltä "huipulta" voi olla turhauttavaa vaihtaa tavallisten talliaisten harrastusryhmään, kun oma osaamistaso on kuitenkin varmasti paljon parempi.

ainakin nyt aluksi. Jos valmentaja ei ole erikseen maininnut häntä lupaukseksi, niin luulen että jossakin vaiheessa käy juuri tuo massaan hukkumisen katkeruus, josta joku kirjoitti. Niin olisi taatusti käynyt minullekin, koska huomasin jo itsekin, etten pääse kolmen parhaan ohi millään.

Myöhemmin olen tajunnut senkin, että vartaloni mittasuhteetkin ovat vääränlaiset. En osaa edes arvioida oliko minulla oikeanlaiset lihakset ja nivelet, mutta paljoon pystyin.

En tiedä miten telinevoimistelu pidetään "vain" harrastuksena, en todellakaan. Tuntuu itsestäni, että joko menestytään tai liuetaan seurasta häpeissään takavasemmalle. Olisi kiva kuulla onko jollakin käynyt toisin.

ja pärjääkin tosi hyvin, siis tosi hyvin,

seuralla olisi varmaan tarjolla harrastajaryhmiä, mutta se ei kiinnosta häntä yhtään... hän on äärimmäisen kilpailuhenkinen ja huipulle pyrkivä, uskon, että hän olisi sitä lajissa kuin lajissa



syömisprobleemaa en ole ainakaan vielä havainnut yhtään, eikä isommatkaan tytön musta ihan luikuilta näytä, mutta se nyt olisi ihan kamalaa!



ja siis lajin vaihto tai lopetus on ainoastaan mun päässä tällä hetkellä, kun joudun katselemaan jatkuvaa tiukoilla olemista, mutta kiitos paljon kommenteistanne, nämä vahvistivat omia näkemyksiäni

Ei esim. 10-vuotiaana enää ollut mieltä kilpailla vaikkapa oman koulun kisoissa. Osallistuin ja voitin. Ei se tuntunut kauheasti miltään, koska vastassa ei ollut haastajia kuin oikeastaan yksi, joka myös voimisteli seurassa.

Kannattaisi pohtia seuran vaihtoa. Kyllä harjoituksissa pitää ahkerasti treenata ja ärsytyksestä voi joskus (!) harminkyynel tulla, jos ei meinaa onnistua. Mutta valmentajan pitäisi olla ensisijaisesti kasvattaja! En missään nimessä veisi lastani seuraan, jossa valmentaja on yhtään tuima saati ilkeä. Jos kuukaudessa on itku silmässä useammin kuin kerran, niin eihän sellainen ole mistään kotoisin!



Ja kyllä, sellaisia valmentajia on olemassa, jotka ovat taitavia, tiukkoja, vaativia, kannustavia ja hauskoja. Kilparyhmässä hyvä valmentaja vaatii yrittämään ja kehuu vaikkei liike vielä onnistuisi ja neuvoo miten suoritus parantuisi. Ja jos kyse on lapsista (alle 14-v) on myös hauska. Koska jumppahan on tosi hauskaa!!

En itse ollut lahjakkuus tai edes sillä rajalla niin en saanut tuollaista huomiota baletinopelta itse mutta pääsin näkemään, miten jotkut itkivät tunnin jälkeen.

No, mielestäni kotitaustalla on merkitystä. Kotoa pitäisi mielestäni tukea ja pystyä puhumaan noista asioista.

Tosiaan, puhu tyttösi kanssa, mitä hän haluaa. On myös mahdollista, että fiilikset ei ole miinuksella, itkuista huolimatta jos on vielä sellainen fiilis, että huomaa, että valmentaja vaatii jotain ja voi työskennellä noiden vaatimusten hyväksi.



Jos taas tytöstä tuntuu, että valmentaja on ottanut hänet silmätikuksi eikä hän tee mitään oikein valmentajan mielestä, silloin harrastelijaryhmä on parempi.

en allekirjoita lainkaan ko. koulussa ankaruutta. Opettaja on kokenut ammattilainen ja alallaan kunnioitettu. Hän on tunneilla tiukka, mutta kannustava, kiittävä ja kehuva. Ei siedä keskittymättömyyttä yms. mutta kaikki, jotka yrittävät, saavat välillä kiitosta/kehuja. Tunneilla tehdään taivutuksia yms. lapsen ominaisuuksien mukaan, ei hampaat irvessä runtaten... joku pääsee spagaatin, toinen ei, mutta se ei sinällään ole itseisarvo.



Oma lapseni on opettajan mukaan lahjakas. Baletissa on kuitenkin kyse taidemuodosta, ei kilpailusta. Tanssi on ilmaisutapa.



Nyt vain toivon kokeneelle opettajalle vielä vuosia työelämässä, jotta lapseni saa edelleen tanssia hänen ohjauksessaan.