Mä en jaksa lässytystä ja aikuisten "hassuttelua" ja tutustumisleikkejä!!!

mä oon nähnyt tulipunaisia naamoja. Oon nähnyt ihmisiä, jotka on kuin kaloja vedessä. Ja kaikkea siltä väliltä.



Meitä on joka lähtöön. Minä esimerkiksi itse oon yksi jännittäjistä, jolla sydän hakkaa tuollaisissa tilanteissa, enkä aina keksi järkevää sanottavaa. En kuitenkaan ruoski itseäni siitä, enkä usko että kukaan mukaan katsoo minua kieroon asian takia. Jos en suurentele taipumustani, tuskin sitä muutkaan jaksavat ajatella. Harva oikeasti jaksaa tuollaisia kauan miettiä, paitsi henkilö itse.



Kompleksinsa kullakin. Mun pupu ois ollut tärisevällä tavalla persoonallinen ja oikein hyvä sellaisenaan.

inhoavat mielestänne psykiatrisen avun tarpeessa? Ihan mielenkiinnosta kyselen..

Tuskin se ihminen työpaikkaa hakiessaan osasi arvata että kanidisco on kyseisessä työssä tarvittava edellytys.

Kuinka monessa työpaikassa tietää tapahtumat etukäteen koko työuran ajalta?

että psykiatrista apua tarvittaisiin. Vauhkoaminen ja fobiat ovat asia erikseen. Ehkä kyse on juuri siitä, millaisella voimakkuudella asiaan tarttuu. Onko juttu hallittavissa (osallistuminen onnistuu asiaa suuremmin ajattelematta) vai muodostuuko tilanteesta kynnyskysymys.

katsoen minne juttu vie. haitallisinta on alkaa piilotella tai peitellä tilannetta.

ei irtisanoutua vaan olla rohkeasti kanidiscosta ahdistuva ja pelata niillä korteilla katsoen minne juttu vie. haitallisinta on alkaa piilotella tai peitellä tilannetta.

Todellisuudessa itsetunnon huononemiseen.

ei irtisanoutua vaan olla rohkeasti kanidiscosta ahdistuva ja pelata niillä korteilla katsoen minne juttu vie. haitallisinta on alkaa piilotella tai peitellä tilannetta.

Todellisuudessa itsetunnon huononemiseen.

Jos on tarpeeksi hereillä huomatakseen, että on käymässä näin, niin eikö silloin ole juuri fiksuutta hakea itselleen sopivaa apua. Kun huomaa, että luisuu kehnompaan suuntaan.

Aika asenteellista tekstiä taas. Oletko kysynyt, mihin kouluttaja oikeasti tähtää? Henk. koht. keskustelu voisi olla avartavaa, ettei tarvitsisi pelata oletusten varassa puolin ja toisin.

oikeasti menee kanidiscoilun jälkeen terapiaan? Lonkalta heittäisin, että kaikki jotka vaan voi, jättää kyseisen kaltaiset koulutukset ja vapaapäivät seuraavalla kerralla väliin.

kaikki jotka vaan voi, jättää kyseisen kaltaiset koulutukset ja vapaapäivät seuraavalla kerralla väliin.

Ongelma on vain siinä, että jos vaikeita asioita itsessään ei työstä vaan ne ratkaisee välttelemällä, ei niistä sitten mihinkään pääsekään. Siitä se ahdistus usein vain kasvaa.

Osa valitsee siedättämisen ja hyötyy siitä. Aina on joku, kuka ei tälle tielle lähde. Kouluttajana tietysti toivoisi, että kyseinen henkilö löytäisi muun tavan ja pääsisi asiasta yli.

ja huvittavaa, että tää keskustelu:

ihan hirveätä -> olet jäykkis -> en ole -> eihän tuohon kaikki pysty, mutta kaikki voi oppia jotain on käyty tässä ketjussa jo ainakin 2 kertaa.

Kirjoitin jo aiemmin siitä näkökulmasta, että mä olen just tuollainen heittäytyjä, olen esim. pitkään harrastanut teatteria ja pystyisin tuohon pupuiluun jne. varmasti hyvin (on kokemustakin vastaavista tilanteista tosin pienemmässä mittakaavassa eikä ole koskaan ollut hankaluuksia esim. esittää jotain älytöntä muiden edessä).

Mutta tuo on silti mielestäni täysin älyvapaata kidutusta työpaikalla! Ja johan tästäkin ketjusta + siitä, että tuollaiset kurssit ovat sketsiohjelmien kestoaiheita näkee, että suuri osa ihan terveistä (tai ainakin riittävän terveistä) ihmisistä kokee tuollaisen vastenmielisenä. Ja eikö näille puolustajille tule mieleen, että ei se välttämättä ole hyvä asia, että avaudutaan emotionaalisesti työkaverien edessä? Vaikka ei olisikaan mitään syviä traumoja??

Ap, olet rukouksissani...ajattele sitä vapaata perjantaita.

kirjoittaa. Aivan naurettavaa toimintaa. Olen ollut monissa tiimi-/hyvinvointipäivissä ja osa on niin typeriä, että ihmetyttää, onko järjestäjällä mitään järkeä päässään. Toiset taas on ihan mukavia ja oikeasti kehittäviäkin tiimille. Esimerkiksi nolojen tilanteiden kertomisessa ei ole mitään kummallista vaan siinä saada yhteiset naurut. Sen sijaan joku huutaminen rummutuksessa tai kissaleikit -> ihan tosi, älkää järjestäkö niitä enää!

Joitain leikkejäkin on ihan ok kuten vaikka joskus laput kiersi ryhmässä ja jokaisen piti kirjoittaa siihen 1-2 postiivista adjektiivia henkilöstä, jonka lappu se oli. Ei se tuntunut lapselliselta vaan kivahan se oli saada työkavereilta kehuja.

että vain ihminen joka sietää kanidiscon ahdistumatta, on kelvollinen, muut tarvitsevat työstämistä ja ylipääsemistä. Onko se nyt oikeasti niin? Voiko olla totta, että raja vedetään tähän kohtaan? Jos näin on, minusta se on yllättävän kaukana normaali-ihmisen arjesta.

eikä oo tullut mieleenkään, että pupuleikkiin osallistuminen olisi emotionaalista avautumista työkavereiden edessä tai mitään muutakaan.



Se on pupuleikkiä. Hui.

niin miksi sitä sitten pitää leikkiä? Jos se kerran EI ole avautumista työkavereiden edessä, jolla on tarkoitus päästä sille ylemmälle henkiselle tasolle, jossa leikkien pitäjät jo ovat?

että vain ihminen joka sietää kanidiscon ahdistumatta, on kelvollinen, muut tarvitsevat työstämistä ja ylipääsemistä.

on ihan ok ahdistua ja hyväksyä se itsessään ja jatkaa niin.

Voi ihme että on vaikeaa.

Olen ollut koko ikäni ujo ja arka. Tosin kaveripiirissä olen reipas ja iloinen, hauskaakin seuraa. Osaan myös tehdä esitelmiä, mutta jännitän niitä kovasti. Ne ovat kuitenkin selkeitä ja loogisia ja saan niistä aina kiitosta. Jännitän silti esillä oloa, en nyt päivittäin, mutta kuitenkin. Osa henkilöistä, joille vedän näitä esityksiä, eivät naurahda kevyesti kömmähdyksilleni, jotka tuon itse esiin, koska tiedän sen olevan paras tapa. Sen sijaan he hymyttöminä katsovat arvostelevasti ja tekevät olostani entistä tukalamman. Eräskin vanhempi naisihminen tokaisi esityksen jälkeen, että niin se vaan sinäkin punastut kuin porsas, vaikka niin erinomaisesti olet noita esityksiä vetävinäsi...



Tällaisten ihmisten takia olen luonut työminän, joka on asiantunteva, humoristinen ja jopa itseään ivaava. Pyrin virheiden tullen sanomaan ne heti punastelusta ja änkytyksestä huolimatta, koska sillä tavalla arvostelijat eivät voi jälkeenpäin ivata. Työminäni ei pahoita mieltään arvostelusta vaan on ikään kuin siitä tietämätön. Pidän tiukkaa asialinjaa ja vain lähimpien työkavereiden kanssa kahvitauolla tai lounastauolla näytän jotain itsestäni.



Minua tuollainen toisten edessä tanssiminen kammoksuttaisi. Ensinnäkin jo siksi, että olen arka ihminen. Toiseksi siksi, että en osaa tanssia vaan olen kömpelö ihminen ja esim. kaadun helposti yrittäessäni tanssia. Kolmanneksi siksi, että työminäni on asiallinen ja sen avulla selviän omasta arkuudestani. Jos joudun jättämään sen asiallisuuden, siinä edessä tanssii minä, ja minä olen se, joka ottaa vastaan naurut, katseet ja kommentit.



Mitä vapauttavaa on siinä, että nolaa itsensä kanidiskossa? Minä nimittäin menettäisin sen otteen työstäni, jolla olen saavuttanut tietyn aseman. Se asema on minun tiukassa asiallisuudessani, jossa on toki ripaus huumoria mutta vain sanallisesti. Kömpelösti kaatumalla, punastumalla ja nolostumalla en takuulla pysty katsomaan arvostelijoitani silmiin seuraavan esityksen tullen. Ja punastun, nolostun ja mahdollisesti kaadun siinäkin.



Toki voin ajatella, että nämä nyt olivat ne minun korttini ja että bluffini paljastuisi ennemmin tai myöhemmin ja työnantajalla on oikeus erottaa minut, kun en ollutkaan oma itseni. Mutta aika harva meistä on töissä aivan oma itsensä. Jokaisella on rooli, joka vaihtelee ryhmästä riippuen. Rooleja voi tarkastella ja miettiä, sellaisissakin koulutuksissa olen ollut, mutta se, että rooli paljastetaan väkisin, on vain noloa ja kiusallista.



Kyllä näillä pupukouluttajilla ja pupufaneilla pitäisi sentään olla jotain tietoa ihan ryhmädynamiikasta ja ryhmässä toimimisesta. MIksi se ryhmän heikoin lenkki olisi se, joka on helpoiten nolattavissa? Eikö se heikoin lenkki ole se, joka haluaa nolata?



Minäkin teen työni hyvin ja saan siitä kiitosta. Mitä hyötyä minun nolaamisestani olisi työyhteisölle tai minulle itselleni? Haittaa siitä vain olisi. Ja se näissä "harmittomissa" ja "kevyissä" leikeissä mättääkin. Ne lopputulokset ovat aina pupukouluttajien ajatusmaailman ulkopuolelta. Tosiaan ihmettelen, mikä koulutus on ihmisellä joka laittaa ihmiset pupudiskoilemaan, laulamaan lastenlauluja ja paukuttamaan rumpua monta tuntia putkeen.

niin miksi sitä sitten pitää leikkiä? Jos se kerran EI ole avautumista työkavereiden edessä, jolla on tarkoitus päästä sille ylemmälle henkiselle tasolle, jossa leikkien pitäjät jo ovat?

ja pääsee liikkeelle. Ja aika negatiivisesti värittynyttä tekstiä puhua ylemmästä henkisestä tasosta, jossa leikkien pitäjät jo ovat. Tämä kommentti nyt oikeasti kertoo lähinnä sen sanojasta itsestään.

Ajatteleeko joku oikeasti, että kouluttaja haluaa kiusata osallistujia ja aiheuttaa mahdollisimman noloja tilanteita?

Oman - kriittisenkin - panoksen antamalla juttua voi viedä eteenpäin. Siitä kaikessa on kyse.

Eikö se nyt ole melkoinen ajatusvinouma.

Mitä vapauttavaa on siinä, että nolaa itsensä kanidiskossa? Minä nimittäin menettäisin sen otteen työstäni, jolla olen saavuttanut tietyn aseman. Se asema on minun tiukassa asiallisuudessani, jossa on toki ripaus huumoria mutta vain sanallisesti. Kömpelösti kaatumalla, punastumalla ja nolostumalla en takuulla pysty katsomaan arvostelijoitani silmiin seuraavan esityksen tullen. Ja punastun, nolostun ja mahdollisesti kaadun siinäkin.

Tässä koko ajan lähdetään siitä että itsensä nolaaminen kanidiscossa aiheuttaa ryhmässä ja yksilössä automaattisesti aina vain positiivisia seurauksia. Ihan takuuvarmasti näin ei ole kaikissa ryhmissä, viis siitä miten asioitten kouluttajan mielestä kuuluisi olla ideaalimaailmassa. Minä jouduin kerran tilanteeseen, jossa iso pomo teki yhden todella nolon asian. Varmaankin olisi ollut hienoa ja vapauttavaa, jos olisimme pystyneet sille nauramaan. Olisi hienoa, jos olisin ihminen joka pystyisi olemaan piittaamatta tollasista. Mutta fakta on, että en kerta kaikkiaan voi enää kunnoittaa sitä ihmistä sen näyn jälkeen!

tuo nolous, nolaaminen ja nolostuminen niin vahvasti.



Mistä lie jäänne. Yleensä kai leikkiminen = kepeyttä, iloa ja hauskanpitoa.



Miten tilanne ratkaistaan? Ohjataanko kaikki ajattelemaan, että leikittäessä pitää muistaa valita tarkastelukulmaksi tämä nolostumisen ehkäisy, vai ohjataanko se nolostuva yksilö ajattelemaan, että voi ottaa rennommin?