Voi, tuntuu niin hassulle - ystävät / tuttavat saavat nyt vauvoja, kun...

Olen kyllästynyt kuuntelemaan tätä "kakskymppiset äidit itsekkäitä paskoja ja nelikymppiset äidit paljon parempia ja omistautuneempia"- kitinää. Olin töissä erään kalliin alueen päiväkodin pienten ryhmässä. Tuli nähtyä useampaakin kertaan miten ne "vanhat äidit" toivat sairaita lapsia hoitoon päästäkseen töihin. Tai tuodaan lapsi aamulla saatesanoin "oli sillä vähän lämpöä eilen, mutta annoin aamulla vielä panadolia". Puoleen päivään mennessä lapsella on kuume noussut eikä vanhempia saada kiinni. Tulevat sitten hakemaan viideltä iltapäivällä ja sanovat "huomattiin joo, että pk:sta soitettiin, mutta ei ajateltu sen olevan mitään tärkeää". Melkein jokaisen lapsen hoitopäivä alkoi 7 aamulla ja päättyi 16-17. Ei paljoa työajan lyhennyksiä tunnettu. Tulipa nähtyä myös 2-vuotias, jonka äiti oli kotona vauvan kanssa. Lapsen hoitopäivät joka päivä 7.30-16.



Tällä viestillä halusin vain sanoa etteivät ne vanhemmalla iällä äidiksi tulleet ole poikkeuksetta niin erinomaisen täydellisiä.

etta kavereilla oli 15-vuotiaita. nautin aitiydesta suunnattomasti!! uskallan sanoa etta nautin siita moninkertaisesti niihin parikymppisiin verrattuna jotka synnyttivat 15 vuotta aiemmin.

Voi miten ylimielinen väite. :D

Että parikymppiset äidit eivät nauti?! :D

Mä väitän että nautin sinuakin enemmän ja olen 22v ;)

tietää ei tietenkään voi, ja olen itse asiassa ihan varma, että parikymppinen, joka tekee lapsensa tietoisesti ja suunnitellen nauttii niistä ihan samoin kuin vanhempikin, mutta kyllä omassa ystäväpiirissä uskalletaan myös sanoa ääneen se, että vähän vahingossa parikymppisenä tehdyt lapset aiheuttivat paljon enemmän luopumistuskaa ja painetta systeemiin kuin 20 vuotta myöhemmin tehdyt.

Itselläni kokemus 26-vuotiaana tehdystä esikoisesta, 36-vuotiaana tehdystä kakkosesta ja nyt 41-vuotiaana tehdystä iltatähdestä, ja erilaista on ollut. (ovat muuten saman isän lapsia, perhekuvio ollut vakaa & onnellinen, mutta rytmeiltään hyvin epänormaali)

26-vuotiaana olin valmis laittamaan lapsen hoitoon aika pian (1,5-vuotiaana) ja jatkamaan omia juttujani uran koulutuksen ja kokemusten suhteen. Koin myös kaikenlaisia suorituspaineita ja ahdistusta äitiyden ja nuoruuden puristuksissa. Myös taloudellisesti oli paljon tiukempaa.

36-vuotiaana olin saanut väiteltyä ja haluamani viran ja olin onnesta soikeana 3 vuotta kotona -- koko perhe nautti, kun äiti oli kotona & onnellinen & 100-prosenttisesti läsnä 3 vuotta.

Nyt olen ollut 2 vuotta taas maata kiertävällä radalla vaativissa matkatöissä ja todellakin valmis asettamaan perheen taas ihan ykköseksi kolmeksi vuodeksi. Mies on taas tässä kohtaa nautiskellut ja tehnyt nelipäiväistä työviikkoa ja elänyt paljon aiempaa perhekeskeistä elämää 2 vuotta. ei olisi suostunut hänkään moiseen parikymppisenä, mutta nyt se on tuntunut hänestäkin lepohetkeltä ja mahdollisuudelta enemmän kuin uhraukselta.

Tätä varmaan monet tarkoittavat sanoessaan olevansa vanhempana valmiimpia vanhempia, eivät sen kummempaa. Eikä se ole ylimielistä, se on henkilökohtaisesti vaan totta. Eli juuri meille on tässä iässä mahdollista olla enemmän läsnä ja antaa enemmän -- joku muu on ehkä ollut valmis jo aikaisemmin?

Ja säälittää sun esikoises. Ja todellakin sun olis kannattanut jättää se esikoises tekemättä kun siitä et keksinyt yhtään positiivistra sanottavaa mutta lopuista kyllä hehkutetaan että "olin onnesta soikeana"

MInähän en puhunut sanaakaan yhdestäkään lapsesta vaan itsestäni vanhempana. kaikkia on rakastettu ihan samalla tavalla, mutta esikoisen kanssa en uskaltanut tai osannut samalla tavalla priorisoida -- olin juuri valmistunut maisteri vailla vakituista työpaikkaa ja mies lensi ympäri eurooppaa Oraclen konsulttina. Kaverit matkustelivat urakalla kaukoidässä ja tekivät uraa -- oli aika paljon paineita, jotka näkyi esim. varhaisessa hoitoon laittamisessa.

10 vuotta myöhemmin oli kaukoitä kierretty (lapsen kanssa, hyvin meni kaikki reissut!) väitelty ja virka yliopistolta. Silloin ei juuri painellut sanoa, että minä olen nyt kolme vuotta kotona ja sillä selvä. Ja olin kanssa. En rakastanut kakkosta yhtään enempää kuin ykköstäkään, mutta olin itse aika lailla parempi äiti. Ja kun minä menin töihin, aloitti mies osittaisen hoitovapaan ja nelipäiväisen työviikon. Hänelläkin on sen verran kannuksia allaan, että työnantajakin suostui -- tuskin olisi ketään keltanokkaa pitänyt miehen hektisellä alalla vajaalla työviikolla. Ja maailmakin on muuttunut 15 vuodessa... nykyään uraisänkin on helpompi ottaa vastuuta, ennen ei juuri johtavassa asemassa olevien miesten hoitovapaita tunnettu, eikä ne tosin ole yleisiä nytkään...

Nyt olen kotona 42-vuotiaana 1-vuotiaani kanssa JA mies jatkaa nelipäiväisellä viikolla. MInä olen kotona taas 3 vuotta, mies ehkä tekee nuo 2 kotihoidotukivuottani täyttä päivää ja jää sitten taas lyhyelle viikolla kun nuorimmainen menee päiväkotiin.

Meillä siis vanhemmat ovat osanneet tehdä parempia valintoja vanhempina -- lapsista ei ole kyse. Ei heitä kannata sääliä (mutta saa toki jos tahtoo), ihan hyvin huolehdittuja ja tasapainoisia ja onnellisia muksuja ovat, sekä eskarilainen että kohta aikuisuutta kolkutteleva teini. Tästä 1-vuotiaasta ei vielä osaa sanoa muuta kun että vauhdikas on, ja hurmaava!

Ja minä yritin sanoa, ettei kaikille sovi lapset saman ikäisinä -- varsinkin nykyään omistautuvampaan äitiyteen kannustetaan enemmän kuin reilut 15 vuotta sitten. parikymppistenkin on helpompi ottaa siinä paikkansa. Mutta MINULLA oli paljon enemmän paineita ja menettämisen kokemuksia nuorempana kuin nykyään, vaikka lapset olivat miten ihania silloinkin!

MInä en sääli kenenkään lapsia, enkä edes hirveästi mieti vanhempien ikiä ellei asia tule esille. Mutta suurin osa omista ystävistäni teki lapset vasta 35 + ikäisinä eivätkä tunnista niitä paineita, joita minulla siihen alallani nuoreen äitiyteen liittyi. SEn sijaan ne, jotka saman menivät tekemään, tietävät tosi hyvin mistä minä puhun :)

Ja minä yritin sanoa, ettei kaikille sovi lapset saman ikäisinä -- varsinkin nykyään omistautuvampaan äitiyteen kannustetaan enemmän kuin reilut 15 vuotta sitten. parikymppistenkin on helpompi ottaa siinä paikkansa. Mutta MINULLA oli paljon enemmän paineita ja menettämisen kokemuksia nuorempana kuin nykyään, vaikka lapset olivat miten ihania silloinkin! MInä en sääli kenenkään lapsia, enkä edes hirveästi mieti vanhempien ikiä ellei asia tule esille. Mutta suurin osa omista ystävistäni teki lapset vasta 35 + ikäisinä eivätkä tunnista niitä paineita, joita minulla siihen alallani nuoreen äitiyteen liittyi. SEn sijaan ne, jotka saman menivät tekemään, tietävät tosi hyvin mistä minä puhun :)

Minä tein saman :), enkä silti ihan tiedä mistä puhut. Sain esikoiseni 22-vuotiaana ja kuopuksen 37-vuotiaana. Oma kokemukseni eroaa sinun kokemuksestasi siltä osin, että mielestäni opiskelun ja äitiyden yhdistäminen lapsen ollessa pieni oli N kertaa helpompaa kuin työn ja äitiyden yhdistäminen.

Meillä on 3 lasta ja lapsilukumme on nyt täysi.

Sekä mieheltäni, että minulta laitettiin piuhat poikki. Silti tiedän, että tulen kaiholla ajattelemaan vauvoja.

Jo kahden lapsen jälkeen ajattelin, että tämä riittää toistaiseksi ja jätin "tulevaisuusoption" iltatähteen. Eli siirsin lapsenhankintaharkinnan tulevaisuuteen jotta olisi mahis vielä yhteen kun kuume yltyy liian kovaksi. Luonto kuitenkin päätti toisin ja meille tuli vahinkolapsi melkein heti perään. Se viimeinen. Nyt on paukut käytetty. Haikeaa.

Voihan se olla, etten olisi enää halunnutkaan iltatähteä, mutta silloinhan olisin ollut tyytyväinen näinkin. Edustan kai jotain keskivertoa lapsensaanti-iässä. Esikoinen tuli kun olin 26v, keskimmäinen 29v ja kuopus 31v. Vielä olisi ollut 10v jäljellä hedelmällistä ikää ja aikaa harkita (tai sitten ei?).

Kaveripiirissä on aiemmin sekä myöhemmin lapsia saaneita ja varmaan lisääkin on tulossa.

Sekin on niin kaksipiippuinen juttu tuo iltatähtijuttu. Olisiko sitä enää jaksanut lähteä siihen rumbaan? Toisaalta taas, olisinko tuntenut jääneeni jotenkin hedelmällisesti vajaaksi? Olisiko iskenyt hirveä vauvakuume? Olisinko ollut yksin vauvan kanssa kun kaikilla on jo niin isoja lapsia?

Mun lapset ovat 7 ja 8. Voin vain hymyillä sisäänpäin kun he voivottelevat rankkoja valvomisia.

Mun lapset on nykyisin ihanan helpot 5- ja 7-vuotiaat. Aina kun näen kavereiden vauvoja, tekisin mieli vielä yhtä pientä rääkyjää itsellekin...