Lue keskustelun säännöt.
Jatkuva vakavien sairauksien pelko. :( Mikä tähän auttaa?
16.09.2011 |
Olen aina ollut herkkä pelkäämään milloin mitäkin sairauksia, mutta parin viime vuoden aikan tilanne on kärjistynyt. Pelkään lähes jatkuvasti olevani jollain tavalla sairas, tarkkailen pieniäkin oireitani ja teen niistä johtopäätöksiä. Minulla on tunne, että vakava sairastuminen on vääjäämätön kohtaloni. Olen käynyt joistakin asioista lääkärissä, mutta ihan kaikesta en edes viitsi tai kehtaa. Kun yksi huoli saadaan pois päiväjärjestyksestä lääkärissä käynnillä, tulee toinen heti tilalle.
En pysty nykyään suhtautumaan edes perusflunssaan rennosti. Pelkään silloin sairastuvani esim. aivokuumeeseen tai aivokalvontulehdukseen. Toisaalta jo pelkkä flunssakin ajatuksena masentaa, koska olo on silloin kurja ja tauti muistuttaa kuolevaisuudestani.
Olen koettanut miettiä, mistä tällainen pelko johtuu. Osittain se on varmasti reaktio stressaavaan elämäntilanteeseen. Meillä on kolme pientä lasta ja heistä paljon vastuuta. Lisäksi on työasiat, asuntolaina ja sukulaisten ongelmat.
Kärsin nyt 2-vuotiaan kuopuksemme syntymän jälkeen unettomuudesta ja joistakin masennus- ja ahdistusoireista. Kävin tuolloin muutamia kertoja neuvolapsykologilla, jonka mielestä en kuitenkaan ollut masentunut enkä ahdistushäiriöinen.
Itseäni silti vaivaa tuo masennuksenkin mahdollisuus. En koe mitään tunteiden tai elämäntarkoituksen menettämistä, mutta mietin, "toivonko" alitajuisesti kuolemaa kun koko ajan noita hengenvaarallisia sairauksia pelkään. Järjellisesti en tietenkään halua kuolla, vaan haluaisin olla terve ja elinvoimainen.
Olen tänä aikana ollut myös ns. oikeasti sairas, eli minulla on todettu parikin henkeä uhkaamatonta sairautta. Toinen on krooninen ja siihen on lääkitys, toinen hoidettiin mutta se jätti tietyn elinikäisen haitan (ei vakava, mutta häiritsevä).
Minulle tekee tiukkaa hyväksyä nämä sairaudet. Ahdistaa ajatus ikääntymisestä, voinnin huononemisesta, kuihtumisesta ja lopulta kuolemasta. Tiedän että liikuntaharrastus tekisi terää, mutta siitäkin olen valitettavasti joutunut pitämään taukoa em. haitan vuoksi. Tilanne kyllä korjaantuu, mutta vielä pitää hieman odottaa.
Yksi hankaloittava tekijä tässä on sekin, että mies ei enää jaksa ymmärtää tunteitani. Hänestä asia on niin simppeli, että murehdin turhia, ja ongelma olisi ratkaistu sillä etten enää murehtisi. Tarvitseeko edes mainita, että mies itse on terve kuin pukki erinäisiä liikuntavammoja lukuunottamatta. Hän ei ole myöskään mikään vaikeiden tunteiden käsittelyn mestari: hänestä vaikeat asiat hoituvat parhaisten huumorilla tai vaikenemalla.
Onko minulla kohtalotovereita? Kertokaa nyt hyvät ihmiset, onko tällaiseen "vaivaan" mitään parannuskeinoa?
Kommentit (58)
En haluaisi luulosairaaksi leimautua, mutta pelkään kuitenkin jos oikeasti pitäsikin mennä lääkäriin... Onpa vaikeaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut lähellä uupumista, kun läheinen ystäväni on käyttänyt minua jonakin terapeutinkorvikkeena ja kitisee milloin mistäkin uudesta oireesta tai krempasta joka kerta kun puhumme. Alan olla kurkkuani myöten täynnä, sillä hänellä on ollut laidasta laitaan vaivoja ja jokainen uusi kremppa on aina katastrofi ja hän vaatii aivan kauheasti empatiaa ja huomiota. Hän ei pysty mihinkään, jos on esim. jalkakipuja. Tarvitsee jonkun luokseen siivoamaan ja palvelemaan. Hullu. En vaan enää jaksa. Eikä tämän ystävän mieskään enää jaksa. Sitä jo joskus ajattelee, että voi kun ne pelot joskus osuisivat oikeaan ja tuo kitisijä kuolisi pois. Hävettävää, mutta tuo valitus saa vähitellen vihaamaan tuota inisijää. Samaa kuulin myös tämän luulosairaan mieheltä. Jos joku muu on kipeä tai aidosti sairas, ei tältä luulosairaalta riitä kuitenkaan empatiaa, vaan on välinpitämätön!
En puhu peloistani. Kun en ääneen niitä sano, ei ne ole mielestäni niin tosia.
uskaltaa sanoa ja todeta asian ääneen. Siskoni kärsi tälläisestä myös ja siksi luin mielenkiinnolla vastauksia. Hänellä auttoi lääkkeet ja asian tiedostaminen. Ja totesin, että hienoa kun on näin asiallisia vastauksia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan samat ongelmat!!! Kumppani ei jaksa enää kuunnella.
helpottaa, että muillakin samankaltaista ongelmaa. Voimia ja jaksamista!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun eräs entinen ystäväni on kärsinyt samanlaisista sairauden peloista kohdistuen itseensä ja lapsiinsa ja hän kulki lääkärissä jatkuvasti. Hänkin sai jonkinlaisen ahdistuneisuushäiriö-diagnoosin. En tiedä mitä hänelle nykyään kuuluu, mutta luin viestit mielenkiinnolla läpi, sillä asia on koskettanut minua kipeästi. Hän nimittäin katkaisi välimme kertomatta syytä siihen, kunnes siitä parin vuoden kuluttua sain häneltä kirjeen, jossa hän kertoi luulosairauksistaan. Syy siihen, että hän katkaisi välimme selvisi myös: hän kertoi syyksi sen, että hän ei ollut pystynyt olemaan kanssakäymisissä koska miehelläni oli syöpä ja hän koki tianteen niin raskaana. Olin tietysti hyvilläni kuultuani järjellisen syyn välien katkaisuun, mutta en voinut olla tuntematta syvää loukkaantumista siitä, miten hän hylkäsi minut ja perheeni juuri silloin, kun olisin tarvinnut tukea. En tiedä, miten hän suhtautui muihin ystäviinsä. Mieheni parantui syövästä ja sen toteamisesta on nyt kulunut seitsemän vuotta. Olisinkin halunnut kuulla teiltä, jotka samasta asiasta olette kärsineet, oletteko te joutuneet ottamaan etäisyyttä ystäviinne, jotka ovat olleet oikeasti sairaita tai joiden perheissä on joku ollut vakavasti sairastunut?
Minä kärsin tästä myös, ja mahdollisesti joutuisin ottamaan etäisyyttä vakavasti sairastuneisiin, niin ikävältä kuin se tuntuukin. :( Pelkoni kohdistuu pääasiassa lapsiini, mutta myös itseeni jossain määrin. Ja samoin kuin joku toinenkin sanoi, viime aikoina olen huomannut pms:n pahentavan tätä ahdistuneisuutta. Joinain päivinä tuntuu todella raskaalta kantaa tätä sairauden pelkoa, mutta välillä se pysyy pitkään poissa etenkin jos mikään pikku vaiva ei sitä provosoi. Vasta tämä ketju sai minut havahtumaan siihen, että kyseessä taitaa tosiaan olla jonkin sortin häiriö, johon voisi apuakin olla saatavilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuttua, päässä tämä kaikki on ja ahdistuneisuushäiriö useimmiten ja pakko-ajatukset sekä pakko- toiminnot on asian ydin, käsittelemättömät asiat ja se ettei osaa käsitellä ja kohdata tunteita aiheuttaa itselläni tätä kyseistä ongelmaa, lääkitys auttoi ja terapia. Nyt harkinnassa kognitiivinen psykoterapia kelan tuella, toivon joskus pääseväni eroon tästä ,koska se tosiaan häiritsee koko elämääni ja rajoittaa onnen tunteita ja iloa elämästä.
Minä myös kärsin sairauksien peloista. Niin monta tuttua asiaa tuli ketjussa esille: esim pienet lapset: aina kun minulla on vauva, sairauksien pelot lisääntyvät. Lasken kuinka monta vuotta minun täytyy pysyä elossa että saan tämän lapsen aikuiseksi. Vastuu tuntuu valtavlta. Minäkin ajattelen välillä että kunpa olisin lapseton, niin saisi tarvittaessa kuolla rauhassa pois ilman että lapset jää kaipaamaan. Ja juuri se, että olisiko nyt mentävä tästä ja tästä vaivasta lääkäriin, ettei sitten joudu katumaan kun en mennyt ja kuolema kolkuttelee ovella. Vaikea tulkita, milloin vaiva on todellinen. Olen saanut psykiatrilta ahdistuneisuushäiriö-diagnoosin ja Sertralin lääkityksen. Nyt kun minulla on taas pieni vauva, tilanne on paha. Minulla on vatsavaivaa ja syöpähän se tietty taas on... Ahdistaa niin älyttömästi. Lääkäri tilattuna ja kai sitä taas mennään kaikkiin tähystyksiin ja ultra-tutkimuksiin. Tutkimukset kestää monta viikkoa ja koko sen ajan on paniikki päällä. Arki ei kunnolla suju, kun ahdistaa. Joskus pelot on hallittavampia, eivät rajoita arkea niin paljon. Nyt kyllä rajoittaa ja ahdistaa. Kaikki on viiden vuoden sisällä tutkittu, mutta kai se rumba alkaa taas alusta. Haluaisin vain nauttia vauvastani, isommista lapsistani, perheestäni, elämästäni, mutta ei. Täytyy vaan keskittyä pysymään hengissä. On tämäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi sairastapaus. Minullakin on syöpä, kaksikin, sekä odottelen tässä keuhkoveritulppaa ja liikenneonnettomuutta. Tokihan ne tulee ennemmin tai myöhemmin. Nämä ajatukset pahenivat toisen lapsen syntymän jälkeen, kun olin paljon yksin lasten kanssa. Lasken myös vuosia, kuinka kauan pitäisi sinnitellä hengissä. Mietin jo valmiiksi listaa, mikä pitää miehelle tehdä kaikista lasten muistettavista asioista, siis sitten kun lähtö on lähellä. Näin kirjoitettuna naurattaa, mutta arki on kamalaa kun lapset on niin ihania ja iloisia ja itse mietin kauhuissani, kuinka selviäisivät elämästä ilman minua. Sairasta, kirjaimellisesti.
Siis niin ihanaa lukea juttujanne, ei toki siksi että kärsitte vaan siksi että mä en ole ainoa!!!! Varsinkin toi, että kirjoittaa ylös kaikki sairaudet joita on puolen vuoden sisään kuvitellut sairastavansa, mulla tähän listaan kuuluu useampi eri syöpä mutta myös mm laskimoveritulppa, kurkunkannentulehdus jne. Huolehtimiseni ei rajoitu vain sairauksiin, vaan myös esim taloudellisiin asioihin mitä jos joudun jäämään sairaseläkkeelle, ja yhteiskunnallisiin asioihin esim. sodan, pandemia tms katasrtofin pelko. Usein mietin myös miten lapseni pärjäävät jos ja kun kuolen ennen kuin he ovat aikuisia. Siis oikeesti, kuinka sairasta!!!! Reps myös tuota "toivoisin etten olisi tehnyt lapsia niin voisin kuolla sairauteen huolehtimatta" Välillä on parempia jaksoja mutta joku tietty biisi tai vaikka nuorenn ihmisen saattohoidosta kertova tarina laukaisee taas tämän kierteen.Siis niin raskasta:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi joka pelkää sairauksia ( syöpää lähinnä ) yli kaiken! 2 läheistä ihmistä kuoli 3 kk sisällä syöpään ka nyt oma pelkoni on päässyt valloilleen. En tarkkaile vain itseäni vaan myös läheisiäni. Itse olen diagnosoinut puolen vuoden sisään jo ainakin suusyövän, ihosyövän, haimasyövän jne.. :( nyt pelkään jo sitäkin että kiitos tämän stressin, takuulla sairastunkin kun stressi lisää sairastumisen riskiä... --> tadaa, kierre on valmis! Ei ole mukavaa ei.. Kai tässä on jonkun terapian tarpeessa :(
[quote author="Vierailija" time="16.09.2011 klo 15:44"]
Minäkin suhtaudun kriittisesti mielialalääkkeisiin tällaisessa tapauksessa. En tietenkään tuomitse niitä vakavassa masennuksessa enkä muiden kohdalla, koska jokainen varmasti arvioi oman tilanteensa. Itse vain mieluummin työstäisin asioiden taustoja, menisin vaikka terapiaan. Jos söisin lääkkeitä niin hoitaisiko se vain oiretta, ei pohjimmaista syytä?
ap
[/quote]
Mikä mielestäsi on pohjimmainen syy?
Minä kärsin taas jatkuvasta loispelosta. Tarkkailen joka näppylää ja kutinaa ja olen varma, että on syyhyä, täitä, kihomatoja. En oikeastaan jaksa enää näitä. Pojalla vielä atooppinen iho ja näppyjä ja kutinaa riittää.....
Mulla on tuota, olen miettinyt että onko se pohjimmainen syy kuitenkin kuoleman pelko- kuulostaa itsestäänselvältä mutta siis vaikka kuinka yrittäisi kontrolloida elämäänsä sairauksia pelkäämällä niin johonkin sitä kuitenkin kuolee. Se Paljain jaloin- kirjan syövästään ja siihen kuolemisestaan kirjoittanut lääkäriopiskelija pelkäsi myös milloin mitäkin sairautta (kunnes sitten sairastui). Ainakin itsestä tuntuu, että kuvittelen sairauspelkojen estävän sairastumista eli kuolemaa mutta eihän se niin mene. Eli miten päästä sinuiksi oman väistämättömän kuolemansa kanssa, joka tapahtuu niillekin jotka eivät pelkää/ mieti kuolemaa, helpompaahan se olisi olla murehtimaan asiaa joka tapahtuu vaikka tekisi mitä.
Kärsin myös erilaisista sairauspeloista. Kohtalotovereiden tarinoiden lukeminen helpottaa suuresti :)