Lue keskustelun säännöt.
Jatkuva vakavien sairauksien pelko. :( Mikä tähän auttaa?
16.09.2011 |
Olen aina ollut herkkä pelkäämään milloin mitäkin sairauksia, mutta parin viime vuoden aikan tilanne on kärjistynyt. Pelkään lähes jatkuvasti olevani jollain tavalla sairas, tarkkailen pieniäkin oireitani ja teen niistä johtopäätöksiä. Minulla on tunne, että vakava sairastuminen on vääjäämätön kohtaloni. Olen käynyt joistakin asioista lääkärissä, mutta ihan kaikesta en edes viitsi tai kehtaa. Kun yksi huoli saadaan pois päiväjärjestyksestä lääkärissä käynnillä, tulee toinen heti tilalle.
En pysty nykyään suhtautumaan edes perusflunssaan rennosti. Pelkään silloin sairastuvani esim. aivokuumeeseen tai aivokalvontulehdukseen. Toisaalta jo pelkkä flunssakin ajatuksena masentaa, koska olo on silloin kurja ja tauti muistuttaa kuolevaisuudestani.
Olen koettanut miettiä, mistä tällainen pelko johtuu. Osittain se on varmasti reaktio stressaavaan elämäntilanteeseen. Meillä on kolme pientä lasta ja heistä paljon vastuuta. Lisäksi on työasiat, asuntolaina ja sukulaisten ongelmat.
Kärsin nyt 2-vuotiaan kuopuksemme syntymän jälkeen unettomuudesta ja joistakin masennus- ja ahdistusoireista. Kävin tuolloin muutamia kertoja neuvolapsykologilla, jonka mielestä en kuitenkaan ollut masentunut enkä ahdistushäiriöinen.
Itseäni silti vaivaa tuo masennuksenkin mahdollisuus. En koe mitään tunteiden tai elämäntarkoituksen menettämistä, mutta mietin, "toivonko" alitajuisesti kuolemaa kun koko ajan noita hengenvaarallisia sairauksia pelkään. Järjellisesti en tietenkään halua kuolla, vaan haluaisin olla terve ja elinvoimainen.
Olen tänä aikana ollut myös ns. oikeasti sairas, eli minulla on todettu parikin henkeä uhkaamatonta sairautta. Toinen on krooninen ja siihen on lääkitys, toinen hoidettiin mutta se jätti tietyn elinikäisen haitan (ei vakava, mutta häiritsevä).
Minulle tekee tiukkaa hyväksyä nämä sairaudet. Ahdistaa ajatus ikääntymisestä, voinnin huononemisesta, kuihtumisesta ja lopulta kuolemasta. Tiedän että liikuntaharrastus tekisi terää, mutta siitäkin olen valitettavasti joutunut pitämään taukoa em. haitan vuoksi. Tilanne kyllä korjaantuu, mutta vielä pitää hieman odottaa.
Yksi hankaloittava tekijä tässä on sekin, että mies ei enää jaksa ymmärtää tunteitani. Hänestä asia on niin simppeli, että murehdin turhia, ja ongelma olisi ratkaistu sillä etten enää murehtisi. Tarvitseeko edes mainita, että mies itse on terve kuin pukki erinäisiä liikuntavammoja lukuunottamatta. Hän ei ole myöskään mikään vaikeiden tunteiden käsittelyn mestari: hänestä vaikeat asiat hoituvat parhaisten huumorilla tai vaikenemalla.
Onko minulla kohtalotovereita? Kertokaa nyt hyvät ihmiset, onko tällaiseen "vaivaan" mitään parannuskeinoa?
Kommentit (58)
Itsellä sama vika en vain uskalla edes mennä lääkäriin :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä tähän ahdistuneisuushäiriöön auttaa
Voi että "ihana" kuulla että en ole ainoa! Mulla myös kamala sairauksien pelko,nimenomaan kuolemansairauksien. Oon koko aikuisiän ollut semmonen että oon epäilly puoliksi leikillään jonkin kolotuksen olevan esim syöpä mutta lapsen syntymän jälkeen tää lähti ihan hallinnasta. Tunnustelen ja painelen itseäni sieltä täältä ja olen löytävinäni patteja yms. Seuraavaksi löydän itteni googlettelemasta tietoa epäilemästäni taudista ja kohta oon varma että mulla on se. Ahdistuksissani päätän aina varata seuraavalle päivälle lääkärin mutta usein en sitten viitikkään. On siellä kyllä tullu rampattuaki, ei sillä. Ja myös tuo on ihan sama mulla että aattlen että jos en mee lääkäriin ja mulla onkin syöpä ja se todetaan vasta sitten kun se on edennyt pitkälle. Ja että oisin pelastunu jos tauti ois diagnosoitu ajoissa. Nykyään tarkkailen myös lasta kokoajan.. Tarkkailen että hengittääkö se normaalisti, onko sillä patteja, mustelmia, onko se väsynyt... Ja usein itkettää kun ajattelen että en näe kun mun lapseni kasvaa ja hän joutuu kasvaa ilman äitiä. Olen siis aivan varma että kuolemantauti mulle tulee ennemmin tai myöhemmin.. Tuun hulluksi :'(. En jaksa keskittyä tutkailemaan itseäni/lastani kokoajan.. Siis melkein jokaista nielaisua tarkkailee..tuntuuko se jotenkin oudolta. Pääkipu, aivokasvain varmaan. Mustelma on takuulla leukemia. Ja pieni ohimenevä pisto jalassa veritulppa. Löysä uloste on suolistosyöpää. Ja ummetus myös. Kaikki ruumiintoiminnot on jokin vakava tauti.
Mulla ei pitäs olla mitään syytä tämmöiselle peloille.. Yhden läheiseni oon menettänyt syöpään mutta mun panikointi alkoi vasta paljon myöhemmin. Olen onnellisesti naimisissa ihanan miehen kanssa, vakiduuni hyvässä työpaikassa, läheinen suku,ystäviä ja lapsi ennenkaikkea..
Täälläkin eräs jolla on tismalleen sama vaiva. Tai ollut, sillä hain ja sain vihdoin apua käytyäni pari psykiatria läpi. Mulla ahdistuneisuushäiriö ja pakko-oireinen häiriö. Keinotekoisiahan nämä diagnoosit sikäli ovat, mutta tämänkaltaisten vaivojen hoito on joka tapauksessa kehittynyt tosi toimivaksi. Olen itsekin panikoinut ja luulotellut sairauksia täysin samaan tapaan kuin ap, mutta mulle oli apua psykiatrin luonna käynneistä, lisäksi sain lääkityksen. Paljon auttoi jo se, kun aikanaan tajusin että ongelma todellakin on pään sisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma tarinani. Elin nuoruutta, jolloin on fiilis ettei itselle voi tapahtua mitään pahaa. Sairastuin vakavasti. Sairaus,josta en minä eikä moni lääkäri edes juuri tiennyt mitään, osui kohdalle. Olen nähnyt, että pahat asiat elämässä voi osuakin omalle kohdalle ja siksi tietty epävarmuus vaivaa elämistä.
Mina olen ollut vahan samanlainen nuorempana. Taustalla oli teinina sairastamani syopa, josta laakarini totesi myohemmin, etta "Eihan se tietenkaan koskaan mene kokonaan pois". Syovan paluuta sitten pelkasin vuosia ja pienimmastakin oireesta ravasin laakarissa. On tehty kaikennakoisia turhia tahystyksia jne veronmaksajien piikkiin ja jalkeenpain nolottaa.
Jossain valissa sita sitten vain alkoi olla niin paljon muuta elamassa - perhe, ystavia, tyo, harrastuksia - ettei ehtinyt niin keskittya omaan elimistoonsa, ja valilla syopa unohtui pitkaksi aikaa.
Nyt diagnoosista ja leikkauksesta on jo 23 vuotta ja viimeisesta hoidostakin 18, joten aika vahan tama vaikuttaa elamaan. Mutta olen huomannut itsestani, etta aina kun stressaannun pahasti toista tai ihmissuhteistani, niin jo alkaa paikkoja kolottaa, tulee iho-oireita jne.
Muutama vuosi sitten, kun minulta kuoli kolme laheista ihmista puolentoista vuoden sisaan - kaksi heista syopaan - olin todella huonossa kunnossa niin fyysisesti kuin henkisesti. Immuunipuolustus karsii jatkuvasta stressista, ja minulla oli tuolloin jos jonkinlaista korva- ja poskiontelotulehdusta ja pitkittynytta yskaa ja lihas- ja luustokipuja. Kun sitten paasin surun yli, krempatkin katosivat.
Niin, kavin tuolloin terapiassa ihan vain itkemassa, koska mieheni ei ole siita sympaattisimmasta paasta. Han oli sita mielta, etta "Ihmiset kuolevat - get over it." Terapiassa parasta oli, kun kirjoitin kirjeet menettamilleni ystaville, siita alkoi kaanne parempaan. Kavin myos fysioterapiassa hoitamassa lihaskremppojani, mutta enemman siinakin oli apua keskustelusta - etta oli joku joka otti oireet vakavasti ja yritti auttaa.
Onko sinulla ystavia, joiden kanssa voit puhua kaikesta, myos peloistasi? Ja onko sinulla harrastuksia, jotka voivat vieda ajatuksesi pois sairauksista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yksi on se, että aikuistuessaan ihminen joutuu tavallaan tajuamaan sen, miten paljosta on vastuussa ja miten se terveenä pysyminen olisi tärkeää. Kuoleman kohtaaminen ja käsitteleminen päässään on jokaisen ihmisen kasvukriisi.
Tästä varmaan parhaiten selviää puhumalla, ja no, klisee:elämällä. Jos miehesi ei puhu, hanki joku muu jonka kanssa voit jutella vuorovaikutuksellisesti ja viisaasti ja joka ei mitätöi. Ja mikä tärkeintä, teet myös rentouttavia kivoja asiota etkä koko ajan ryve pohjamudissa ja pelossa.
Toinen näkökulma on suhteellisuus. Jos ajatukset ovat "vain" ajatuksia, ne kuuluvat elämään mutta jos ne suhteettoman paljon valtaavat alaa tai esimerkikis vaikuttavat normaaliin elämään niin, että hysteerisesti desinfioi kaikki pinnat ja kulkee suunnilleen suojanaamio kasvoillaan (no, kärjistin, mutta ymmärtänet idean) - silloin kyse on häiriöstä.
Minä itse poden yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä vaikka varmaan kukaan ei sitä päälle päin uskoisi. Olen hauska, rohkea, sosiaalinen jne. Mutta pelkään myös liialisesti sairauksia, näen kaikki asiat ikään kuin mahdollisimman huonolta kantilta (jos vaikka olisi pakkasaamu, heti kerkiän miettiä että jos auto ei starttaakaan ja myöhästyn tärkeästä työtehtävästä jne) En pysty ottamaan "relameiningillä" oikeastaan mitään. Kärsin tästä suunnaatomasti. Käytän tällä hetkellä siihen mielialalääkistystä VAIKKA en ole tippaakaan masentunut, ainoastaan liiallisen pelon ja uhkakuvien valtaama. Unettomuus minullakin todella hankala: kaikki uhkakuvat pyörivät mielessä ja unta odotellessa paisuvat jo siihen, että kaikki _varmasti_ tulee menemäänkin pieleen.
Mielialalääkkeet käyvät myös siihen (ahdist), vaikka moni kadunmies nimittää niitä "masennuslääkkeiksi". Eli voinet pohtia, olisiko sinunkin syytä suunnata lääkärille.
Tsemppiä ja et tosiaan ole ainut!
Minä en nyt aivan kaikkea elämässä pelkää, mutta huomaan reagoivani etenkin aamuisin tulevan päivän haasteisiin. Olen saanut muutamia kertoja aamulla paniikkikohtauksen ihan vain ajattelemalla tulevaa työpalaveria, lasten hoidosta hakemisen järjstämistä ja polvikipua, joka on kuitenkin syöpä. Lisäksi aina välillä tulee sellainen kauhea olo, että koko maailma kaatuu päälle, minä en selviä tästä vaan minä kuolen tähän paikkaan.
Psykologi ei kuitenkaan pitänyt tätä ahdistushäiriönä. Missä se raja sitten menee? Miten sinun kohdallasi päädyttin diagnoosiin?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös huonosta unesta kärsin ja silloin on paljon vaikeampi olla "järkevä". Minulla auttoi uneen melatoniini, kokeile sitä, koska se on luonnollisempaa kuin nukahtamis- tai unilääkkeet. Muutaman viikon jälkeen kun oli nukkunut paremmin alkoi olla paljon helpompi käsitellä noita pakkoajatuksiakin...
minulla on myös tuki- ja liikuntaelisairauksia (ihan oikeita! :-) ) joiden kipukynnystä lääkitys myös nostaa sekä auttaa nukkumaan.
Kyllä, olen rennompi -osittain varmaan siksikin että saan nukuttua ja siksi, että kivut hellitäneet, mutta osittain varmaan myös siksi, että lääke tasaa tätä ahdistuneisuutta.
Minä en siis pelkää kaikkea :) En ole tyypillinen ahdistuspotilas siksi, että olen sosiaalinen. En pelkää esiintymistä, elän suhteellisen rohkeasti, minua pidetään varmana ja sanavalmiina tyyppinä.
Mutta pelkään juuri esimerkiksi ehtimistä, arjen pyörittämisen "keikahdusta" jos vaikka myöhästyisikin jostain. Kireät aikataulut, toisten tekemiin muutoksiin sopeutuminen (vieraat vaikkapa venkslaavat aikatauluja) ja tämän tapaiset tilanteet saavat minut vaan ylihermostuneeksi. Sitten kärpäsestäkin tulee härkänen. Tunnistan itsekin, että suhtaudun liian pessimistisesti kaikkeen ja olen aina esimerkiksi varma, että tulen kipeäksi juuri ennen kuin jotain kivaa odotan tapahtuvaksi enkä siis pääsekään sinne (vaikkapa teatteriin).
Ahdistuneisuushäiriödiagnoosin teki minulle psykiatri, siis lääkäri. Psykologi ei varsinaisesti tee diagnooseja eikä määrää lääkitystä. Monesti raja lienee häilyvä. Minua helpotti kun sain tälle nimen eikä vain tarvinnyt sättiä itseäni siitä että olen typerä kun en pysty ottamaan lunkisti.
(terv. se, jolla on se lääkitys, en muista numeroani)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti odottelen juuri vieraita meille, joten en ehdi kirjoittelemaan enempää mutta kirjoituksesi on lapsilukua myöten melkein kuin omasta näppiksestäni. Itse mietin ihan samaa: onko tähän mitään parannuskeinoa :(? Tarkkailen itseäni aivan liikaa. Stressaavina aikoina en yleensä ehdi mutta oireet paukkaavatkin päälle sitten, kun pahin stressi lakkaa. Niinpä esim. jouluisin ja kesälomilla olen sairaimmillani....Tiedän, että ajattelen ja tunnen väärin mutta en osaa ratkaista tätä ongelmaa.
Vuosikausia murehdin kaikkia mahdollisia sairauksia. Ehkä sen takia etten halunnut miettiä niitä oikeita asioita elämässäni, joihin olisi pitänyt puuttua.
En oikein edes tajunnut olevani masentunut vasta kuin paljon myöhemmin. Nyt kun se on selätetty niin enpä ole enää miettinyt noita asioita :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
näiden pelkojesi kanssa. Kirjoituksesi olisi melkein voinut olla minun kirjoittamani myös. Itse en olen lääkevastainen, etenkin mielialalääkkeiden söyminen kuulostaa todella vastenmieliseltä omalla kohdalla. Olen ajatellut, että tähän auttaa vain aika -minulla nämä kuolemanpelot ovat alkaneet lasten myötä ja ovat selkeästi pahimmillaan kun lapset ovat avuttomia vauvoja. Olen ajatellut, että pelko helpottaa itsestään kun lapset ovat isompia ja pystyvät jo "seisomaan omilla jaloillaan". Olen myös ajatellut, että helppoa on niillä, jotka ajattelevat, että "ihmiset kuolevat, get over it" (kuten myös minun mieheni ajattelee). Minä en vaan pysty siihen :(
Tiedän, että ajattelen ja tunnen väärin mutta en osaa ratkaista tätä ongelmaa.
En saisi olla tällainen, koska kaikki on periaatteessa elämässä hyvin. Mutta itsesyytökset eivät kyllä auta asiaa mitenkään, vaan pikemmin pahentavat sitä. Myöskään mieheni vähättelevä tai ärsyyntyvä suhtautuminen ei auta, koska se vain lisää tunnettani siitä, että koen väärin tai olen hullu tai paska.
ap
Minäkin suhtaudun kriittisesti mielialalääkkeisiin tällaisessa tapauksessa. En tietenkään tuomitse niitä vakavassa masennuksessa enkä muiden kohdalla, koska jokainen varmasti arvioi oman tilanteensa. Itse vain mieluummin työstäisin asioiden taustoja, menisin vaikka terapiaan. Jos söisin lääkkeitä niin hoitaisiko se vain oiretta, ei pohjimmaista syytä?
ap
Minä kärsin myös useamman vuoden vakavan sairauden pelosta. Tarkkailin itseäni jatkuvasti. Jos esimerkiksi sääreen ilmestyi mustelma, tiesin (en vain pelännyt, olin aivan varma) että minulla on syöpä. Jos vasempaan käteeni sattui, anelin miestäni soittamaan ambulanssin koska luulin saaneeni sydäninfarktin. Jos minua joskus kutitti jostain tai heräsin yöllä hikisenä, epäilin imusolmuksesyöpää. Päänsärky tarkoitti aivoverenvuotoa tms. Kaikki pienikin "poikkeavuus" kehossa tarkoitti minulle vakavaa sairautta. Vaikka todellisuudessa nämä pikkuvaivat olivat terveen ihmisen arkeen kuuluvia asioita. Lopulta tilanne kärjistyi niin pahaksi, että vain pelkäsin päivät kuolemaa ja sairautta. Joskus minulla oli vain yksi sairaus, vaikkapa imusolmukesyöpä, joka kesti muutamasta viikosta kuukauteen. Joskus minulla saattoi olla kaksikin vakavaa sairautta yhtäaikaa. Kävin myös melko usein lääkärissä ja laboratoriossa. Perhe ja lähipiiri kyllä yritti kovasti ymmärtää ja tukea mutta vaikeaahan tuollaista on ymmärtää jos ei ole itse kokenut. Lopulta mieheni käski minua kirjoittamaan ylös kaikki "sairaudet" jotka olin kuvitellut viimeisen puolen vuoden aikana sairastaneeni. Hän varasi minulle ajan ihan yleislääkärile ja vei minut sinne. Näytimme listaa lääkärille. Lääkäri esitti muutaman kysymyksen ja sanoi asin olevan selvä. Minut passitettiin psykologille ja vuoden ajan kävin läpi ongelmaani saman psykologin kanssa terapiassa. Olo kyllä helpottui jo lyhyemmässäkin ajassa mutta psykologi halusi jatkaa terapiaa pidempään. Lisäksi söin osan ajasta mielialalääkkeitä. Nyt vaiva on selätetty ja olen onnellisempi kuin koskaan. En osaa sanoa, mistä tuo sinun tapauksessasi johtuu, mutta parannuskeino on aivan varmasti. Hae reippaasti apua! Ongelmasi kyllä ratkeaa ihan varmasti. Toimettomaksi et saa jäädä, lähde heti hakemaan apua!
Liittyykö teillä tähän sellainen pelko, ettette osaa hakeutua ajoissa lääkäriin ja pelkäämänne tauti äityy todella pahaksi? Ja sitten joutuisitte lopun elämäänne (=sen mitä vielä olisi jäljellä...) jossittelemaan, että olisi pitänyt mennä aikaisemmin?
Minulla tämä pelko on vahvana, vaikka tosiasiassa käyn lääkärissä äärimmäisen herkästi ja turhasta...
Liittyykö teillä tähän sellainen pelko, ettette osaa hakeutua ajoissa lääkäriin ja pelkäämänne tauti äityy todella pahaksi? Ja sitten joutuisitte lopun elämäänne (=sen mitä vielä olisi jäljellä...) jossittelemaan, että olisi pitänyt mennä aikaisemmin?
Minulla tämä pelko on vahvana, vaikka tosiasiassa käyn lääkärissä äärimmäisen herkästi ja turhasta...
Kirjoituksesi oli kuin suoraan päästäni. Minulla on aivan sama tilanne. Eli olisin voinut kuollakin sairauteen, ja jälkikäteen olen jäänyt jotenkin kiinni sairauteen. Minun pitäisi olla terve, mutta "oireilen" lähes jatkuvasti.
En tunnista lainkaan psykiatrista ongelmatiikkaa (mukava työ ja perhe yms), mutta koska minullakin on useita lapsia, olen toisinaan miettinyt haenko sairastumisella ns.sekundaarihyötyä eli tilaisuutta levätä. Onneksi mieheni on oikea enkeli. Oireeni vain kuormittavat häntäkin, koska hän ottaa ne vakavasti.